98.339 members 2.963 online
Log in Become a member
Qruiser
Manchester 6/28
Taurus Bar & Rest…
Gaymap
Manchester 6/28
Axm bar
Gaymap
London 6/28
Eagle London
Gaymap
Edinburgh 6/28
G H Q
Gaymap

blog.qruiser.com
I blog on Scandinavia's largest gay and queer-community site, Qruiser. Be a member too!
Kaappihomon elämää
Ei ole sanaa,
joka kertoisi enemmän,
kuin sinun silmäsi.

Ei ole tunnetta,
joka puhuu minulle
enemmän, kuin
sinun huulesi.
Guy, 31, Satakunta/Satakunda
 
Categories
Latest entry
Calendar
«
Mon Tues Wed Thurs Fri Sat Sun
1 2 3 4 5
6 7 8 9 10 11 12
13 14 15 16 17 18 19
20 21 22 23 24 25 26
27 28 29 30
Widgets
Statistics
Blog id: 2162

Arvostettu.

KiroilevaSika
Kiitos siitä, että arvostit sitä kaikkea, jota tein vuoksesi. Jotka tein vapaaehtoisesti. Et koskaan pyytänyt ja silti tein sen, jonka näin oikeaksi. Annoin, koitin antaa paljon ja hyvällä pyytämättä mitään takaisin. Mutta tunsin usein, että sekää ei aina riittänyt. Muistutit aina, mitä en osannut - et koskaan kertonut mitä tein oikein. Soitit perään virheistä, et koskaan kehunut. Ja ne viimeiset sanat, jotka osuivat suoraan sydämeeni olivat viimeinen naula meidän yhteisellä polulla. Kun ihminen ei erota ystävyyttä ohi ammattisuhteiden, on aika jatkaa matkaa. On aika erota ja kulkea omia teitä. Luulin, että olin apu, mutta olinkin vain painolasti sinun selällä, jota et jaksanut kantaa.
On kovin inhimillistä muistuttaa virheistä. Niistä, joita teemme väärin ja joita emme osaa. Harvoin näemme asioita, joissa onnistuimme, jotka teimme hyvin. Sillä pilvellä on hopeinen reunus, jos van haluat sen nähdä.  Kannustakaa, vaikka joskus kuljemme ylämäkeä. Antakaa arvoa sille, että joku on siinä. Muistakaa kiittää. Kertokaa hyviä sanoja. Sateen jälkeen paistaa taas enkä minä osaa olla pahoillani. Tai olen, mutta puolestasi, koska tahdoin vain olla siinä ja kevittää taakkaasi.
Tiet johtivat erisuuntiin. Kaikesta huolimatta.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Sadepäivän levottomuus.

KiroilevaSika
Eihän sateen jälkeistä tuntia ketään muista. Ei sitä tuoksua, ei sitä valoa, joka särkee tumman taivaan pieniin väreihin. Ei pisaroita, jotka roikkuvat kiinni puiden oksilla. Ei ruohikon heiluvia käsiä silloin, kun ne kurkoittavat aurinkoon. Ei tuulen kylmää värettä, ei pilvien uneliasta pakoa. Ei muista järven levollista pintaa, höyryävää maantietä kahden kaupungin välissä. Ei muista hetkeä, jona viimeinen pisara uppoaa mullan mustaan kankaaseen. Tai edes tuoksua, joka tuoksuu kaikkialla niin raikkaana.
Sadepäivinä huominen ei koskaan tule. Ei aurinko lämmitä, ei valo taitu lattian pinnalle. Ei pilvien takaa loista avaruus. Ei aurinko hymyile. Harmaa peitto peittää taivaan. Hiljenee luonto, etsii elollinen suojaa sateelta. On tuulessa kylmä väre, se kutittaa ihoa, nousee kananlihalle suuremmankin kädet ja jalat. On hiljaisuus läsnä, vaikka peltikatolta kuuluu askelia. Mutta rakkautta on silti jokainen hetki On ihmisellä syy ja tarkoitus. On sohvan sylissä, peiton alla tai maton kulmalla jälleen suurempi tarkoitus. Toiset jäävät katsomaan, toiset kuuntelemaan. Toiset istuvat kun taas toiset makaavat. Mutta niinä hetkinä, kun sade piiskaa koko luomakuntaa on meillä hyvä syy vain olla. Katoaa kiire henkilön, joka muuten upottaisi sormensa multaan. Joka mattojaan ja peittojaan ulkoiluttaisi pakosta. Toiset kiirehtisivät kauppoihin, vain koska se lukee paperilapussa. Sade, jotenkin olet minulle hyvä tekosyy olla tekemättä mitään, vaikka seinien pinnalla naurava tomu koittaa kertoa toisenlaista tarinaa.
Mutta levottomuutta. On haikeutta jokaisessa hetkessä, kun lasket silmilläsi kattolaudoituksen lukumäärää. Kun halaat tyynyä, joka ei koskaan halaa takaisin. On haikeutta hetkissä, kun äänetön on huoneesi jokainen nurkka, kun lattialla ei kaiu askeleet. Sadepäivän kiireettömyys ulkoiluttaa ajatuksiasi liian tiheään, liian murheellisin mielin huomaat, kuinka jokainen hetki on vain yksinäisyyden kolkkoa näytelmää, jota luonto ohjaa haluamallaan tavalla. Leijuu hiljaisuus, joskus toivon, että sinä olisit sen rikkomassa. Ottaisit kädestäni kiinni ja juoksisimme pitkin viljapellon vihreitä kenttiä, jossa jokainen verso tarttuu jalkojesi pohjaan. Jossa makaisimme kahdestaan katsoen pilvien muotoja, pyyhkisimme märkiä hiuksia kasvoiltamme ja uppoutuisimme toistemme silmiin rakastuneena. Tarttuisimme hetkeen, emmekä tarvitisi sanoja, emme kaipaisi edes huomista, koska siinä hetkessä olisi hyvä olla.
Sadepäivinä olen aina hurjan onnellinen. Ja samalla niin kovin onneton.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Vaihtoon vain, ei ne tunne.

KiroilevaSika
Joskus miettii asioita, joita ei voi ääneen sanoa. Ne on niitä juttuja, joissa loukkaa toista ihmistä. Kyseessä on toisen ihmisen tekojen ja omien mielipiteiden keskeinen ristiriita, jossa valehtelemalla selviää ystävänä, rehellisenä menettää yhteyden kahden ajatusmaailman välillä. On vaikea siis joskus pohtia tai puhua asioista, joissa oma mielipide poikkeaa toisen oikeaksi kokemassa teossa. Tahtoisin tietää miksi niinä hetkinä kysytään mielipidettä rehellisesti, vaikka sitä ihminen ei kestä kuulla?
Päädyin hiljaa pohtimaan tilannetta, jossa toinen ihminen päätti jatkaa elämäänsä ehkä enemmän onnellisempana, kuin hän sillä hetkellä oli. Tai näin minä omien sanojen kautta ymmärsin. Vaikka ripittäydyn ehdottomasti oman onnen ikuisen etsimisen puolesta tunnustan ja tiedostan sen, että jokaisella tehdyllä teolla tulee mukanaan tietynlainen vastuu. Elämää kun ei voi elää huolettomasti ajatellen, että siirtyminen toisesta kolmanteen voidaan tehdä hetken mielijohteesta tai ettei vastuuta tarvitse kantaa silloin, kun kyseessä on oma päätös. Vaikka oman onnen tavoittelijat joskus hairahtuvat ajattelemaan itseään on syytä muistaa, että taakse jäänyttä elämää ei voi vain unohtaa. Ja se, että teit mitä ikinä, aikuisen ihmisen on syytä kantaa ne seuraukset, jotka toiminnallaan - tietoisella ja kehittyneellä ajattelutavalla toteutettuina - syntyvät hartioilleen kannettavaksi lopun elämää. Vaikka asiat eivät koskaan ole täysin yksipuoliset, on ihmisen tehtävä päätös sen pohjalta, mikä asian vakavuus ja suurus sillä hetkellä on. Se, että jättää peheensä, asuntonsa, velkansa, tehnyt vielä viime hetken suurempia järjestelyjä yhdessä, ei mielestäni oikeuta heittämään kaikkea pois, ei anna oikeutta juosta ja sanoa tahtovansa vain olla onnellinen. Vaikka surullinen yhteiselo on onnellista eroa pahempi, milloin miehen on suoristettava selkänsä ja yritettävä kovemmin? Onko elämä nykyään sellaista, että vaihtamisen heppous houkuttelee jokaisessa vastoinkäymisessä? Olemmeko enää tarpeeksi kovia kohtaamaan arjen ja elämän koettelemukset? Jos sinusta tuntuu, ettei siihen pysty, älä silloin rakenna toisen kanssa maailmaa. Rakenna maja, jossa on hyvä olla, jossa on turvallista asua, mutta joka on helppo purkaa ja kasata. Mutta kun päätät muurata ensimmäisen tiilen perustuksiin ole varma - niin varma kuin ihminen voi olla.
Tämä vaihtamisen helppous, unohtaminen ja eteen päin liikkuminen on aina yhä helpompaa. Avioerot, velkojen jakaminen ja huoltajuuskiistat ovat enää vain allekirjoituksen päässä. Emme joudu käymään läpi pitkää ja vaikeaa elämänpituista kärsimystä vaan voimme huoletta astella tarvittavan konttorin tiskille A4 kädessämme ja todeta, ettemme enää tahdo. Joskus maksamme kipurahaa siitä päätöksestä, mutta toteamme sen olevan vain maallista. Sellaista joka on korvattavissa. Mietin, ne jotka jättävät perheensä - onko sekin korvattavissa ja vain maallista?
Huomaan usein myös, tämä kulttuuri astuu myös meidän iki-sinkkujen elämään. Ehkä me emme koe niin suuria muutoksia, kuin ne, jotka menettävät koko elämän, mutta huomaan, kuinka ystävyyssuhteet tiettyihin ihmisiin kuihtuu kasaan tahtomatta. Vaikka olen ollut aina laiska panostamaan niihin suhteisiin huomaan, että ystävätkin ovat ilmeisesti helposti korvattavissa. Ne, joille joskus kerroit murheitasi, jaoit syvimmät salaisuutesi. Ne unohtuvat ja uudet tulevat tilallesi. Ehkä ystävyys onkin organismi, jota meidän kuuluu pitää elossa. Jota pitää ruokkia ja jonka kanssa leikkiä. Olen aina pitänyt ystävyyttä asiana, joka on; kaikesta huolimatta he seisovat rinnallasi ymmärtäen. Valitettavasti niin ei ole. Ystävyyskin on vain ihmisen tapa pitää itsensä onnellisena ja kun se ei enää riitä, etsitään sitä onnea toisista. Olen oppinut sen, että tietynlainen työ on tehtävä, jotta tärkeimmät ihmiset kulkevat vierelläsi vielä vuosia. Mutta väkisin mietin - entä me, jotka emme koe olevamme kovin sosiaalisia ihmisiä. Tarkoitan meitä, jotka tahtovat omaa tilaa ja joille riittää tieto siitä, että he ovat siellä aina, kun heitä tarvitsen. Ja minä täällä, kun he tarvitsevat minua. Ehkä meillä ei ole oikeutta omia ihmisiä, jotka ilmeisesti tarvitsevat enemmän.
Luulin, että yhteiskunnan kulutuskulttuuri liittyy materialistiseen maailmaan. Mutta, nyt kun kaikki on kovin helppoa ja pinnallista, myös ihmiset voidaan vaihtaa. Me emme ole enää muuta, kuin nimiä ja numeroita, jotka voidaan korvata tarpeen mukaan hetken mielijohteesta.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Vaikutan ymmärtämättä.

KiroilevaSika  (updated by KiroilevaSika)
Kai se on jonkinlainen muoti-ilmiö. Tuo vaikuttaminen ymmärtämättä tai asiaa enempää miettimättä. Sellainen maailmanpelastaja-kuluttaja-tuhlaajapoika. Jokaisen kuvakirjan kaunein otos vailla sisältöä. Haluaa muutoksia tekemättä asioille silti yhtään mitään.
Valtamediaa täyttää yhä useammin yhteiskuntavastuu kysymykset. Siitä mitä me jätämme jälkeemme ja siitä, miten me voimme omalla toiminnalla vaikuttaa sekä ihmisten, eläinten ja koko ekosysteemin hyvinvointiin. Mutta niin surullista. Se on kovin haikeaa huomata, että tämä on vain yksi modernin yhteiskunnan muoti-ilmiön tyylisuunnista, mihin moni tuntuu syyllistyvän. Haluamme näyttää, että vaikutamme. Että olemme osa suurempaa muutosta, mutta emme silti todella ymmärrä emmekä enää huomenna muista, mitä mieltä itse asiasta olimmekaan. Saatan itsekin syyllistyä tällaiseen kovin ailahtelevaiseen ja pinnalliseen käytökseen. Mieleni muuttuu, liian usein huomaan tutkivani henkisen matkan syvintä tarkoitusta, toisaalta toisena päivänä keskustelen aikuismaisen tärkeästi eläinten merkityksestä ekosystyeemille. Joskus tartun poliittisiin kysymyksiin, joista tiedän sitäkin vähemmän. Mutta silti, julistan vain asioita, puhun niiden puolesta ja tuputan jokaisessa kahvipöydässä, joista todella välitän. En koe tarpeelliseksi sekoittaa osaamistani niihin osa-alueisiin, jotka jostain syystä eivät ole lähellä sydäntäni.
Ehkä taustalla piilee pieni itsetietoisuus siitä, että me emme toimi välttämättä oikein. Että teemme asioita, jotka sotivat niitä arvoja vastaan, joita julkisesti pidetään hyvinä. Ja jotka oikeasti merkitsevät pitkäjänteisesti jotakin. Olkoon se kotimaisuus, luomu, vegaanius tai jokin niiden ympärillä olevista asioista olen kohdannut ihmisiä, jotka tahtovat liittää itsensä liikkeeseen, joka tuntuu heistä kovin tärkeältä. Silti salaa nauraen tilaa Big Macin ligh kolalla - ja aina silloin, kun ketään ei näe. Olen myös huomannut kovin kasvavan trendin siinä, että jaamme toisillemme, kerromme ja luennoimme asioista, jotka tekevät meistä parempia ihmisiä. Lehtileikkeiden mukaan. Kasvisruoka on kaunis sana. Se tuntuu löytyvän monen meidänkin sanavarastosta. Se on helppo, sitä on helppo perustella ja se on muutenkin hyvän ihmisen luonteenpiirre. Hän arvostaa luontoa, hän ajaa eläinten oikeuksia. Hän tukee kestävää kehitystä. Hän on yhteiskunnallisesti valveutunut. Hän on vielä hieman erilainen kuin valtväestö. Ehkä siksi hän kokee olevan tänään vegaani, vegetaristi tai ainakin eläinten oikeuksia puolustava henkilö. Huomenna jotakin muuta. Sitä, mikä on taas pinnalla.
Kovin pitkän yötyön jälkeen, odotellen kosteustarkastusta, (enhän mie nyt nukkumaan kehtaa, koska ne tulee sisälle ja..) maailma aukeaa hiukan väsyneen eritavalla. Kaikki tuntuu jotenkin kovin turhalta. Istuu ja katsoo, kuinka maailma on vielä niin eloton. Hiljainen, paikallaan aivan silmieni edessä. On vain minä, se tuuli, joka juoksee puiden oksilla ja käsiään venyttelevä aurinko. Näinä hetkinä tunnen, kuinka kaikki se, joita kuulen, luen ja näen, ovat vain merkityksetöntä ja katoavaa. Se, mitä ne muut sanovat. Joista ne kertovat ja joiden mukaan he tahtoisivat elää, ovat vain hetken meidän jokaisen elämässä. Se katoaa silmänräpäyksessä eikä siitä jää kuin muisto muutamalle sukupolvelle. Miksi siis koen asiat, joiden ei pitäisi vaikuttaa minuun, välillä niin vihaisen ja turhamaisen surullisiksi?
Ehkä tunnen vain kaiken niin pinnalliseksi. Jotenkin läpinäkyväksi. Tahdotaan olla jotakin olematta silti oikeastaan mitään. Tehdään asioita saavuttamatta päämääriä ja juoksemalla teitä huomaten, ettei perillä meitä silti ketään odota. Me pidämme kiirettä, se on kuin toinen nimi ihmisen, emmekä osaa pysähtyä ja oikeasti nähdä. Kuinka aurinko laskee. Kuinka pilvet liikkuvat. Kuinka kukan nuppu aukeaa, kaste valuu pitkin nuokkuvaa oljenkortta. Emme kuule ääniä, emme sitä käkeä, joka jokainen aamu kukkuu talosi takana. Meillä on käsissä suuri määrä asioita ja tietoa, mutta mikään niistä ei ole silti aitoa. Jokaisella on silti oikeus tuntea itsensä merkitykselliseksi yhteiskunnalle. Oli se sitten todellista tai pelkkää peilikuvaa särkyvän peilin pinnalla.
Comments (0)  
 Report  

Aina.

KiroilevaSika  (updated by KiroilevaSika)
Toiset hukkuvat, ne löytää toivon pullon kaulasta. Kun toiset taas, ne toivon löytää tietystä laulusta. Annan usein musiikin minua kuljettaa. Se vie hetkiin, kuin toiseen maailmaan. Sen värit ovat niin punaiset. Kullankeltaiset ja hauskan iloiset. Ja vaikka tiedän, tässä olen nyt. En koskaan sitä surua, minä käsitellyt. Ehkä siksi, on aika jatkaa tätä pitkää kulkua. Kohti huomista, kohti kohtaamatonta surua. Sen kasvot ovat niin etäiset. Kuin talvisin, ajatukset lämpimän keväiset. Pyydän, annan, tahdon ojentaa. Ja kärsimyksen, sisälläni lopettaa.
Voisinpa vielä kokea sen josta haaveilen. Josta kuvia paperille yksin piirtelen. Sen tunteen, sen lämmön sisällä. Kun pelkää en minä enää huomista. Mutta kaukana on linnut syksyn, yllä puun haikean. Alla taivaan, niin rauhallisen valkean. On joskus vaikea, sitä sanoiksi kirjoittaa. Ei asioita voi tässä niin vain ilmoittaa. Ei voi runoa, ei loruksi sitä muotoilla. Ei kankaan palaseen, asioitaan osaa kukaan kirjoilla. Levoton on mieli, joka yöllä yksin rukoilee. Joka armahdusta joltain anelee.
Ei synti, ei armo voi paikallaan pitää hetkiä. Jotka täynnä ovat, vihaa tahdoin silloin etsiä. Ja aina, kun maailma lyö, mielihyvää hymyilen. Sanon, vihdoin tunnen jotain kylmää sisällä pitäen. Olen yksi, vain moni kulkee minun lävitse. Kuin juoksevat, ne kiitävät elämäni ohitse. Ja kun olen rohkea, huudan, pysähdy. Jää katsomaan, älä turhaan pelästy.
Anna siis aikaa, elämä, äläkä koskaan luovuta. Älä pelkää, älä tunteitasi hukuta. Ota kädestäni kiinni, rutista, aikaa minulle ojenna. Ja sydän täynnä tunne, se on sitä onnea. Jota etsin, yksin, kun olit hukassa. Kotoa, pois, miksi olit niin kaukana?
Minä rukoilen, tämän jos joskus saan loppumaan. Vihan, johon unelmani näyttää aina sortuvan.
Comments (0)  
 Report  

To you.

KiroilevaSika
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Oliski televisio meiä peiliheijastus.

KiroilevaSika  (updated by KiroilevaSika)
Nii, ko miettei ja ajatuksi olla täs jaettu toiste iloks ja jonku suruks ni kai sitä pitä avat miele rauhattomi sopukoi. Sillai se merelläkki menee. Toisina se o rauhalline ja kaunis. Kuljetta sut pitkäl, vaik maailma ääri jos rahke riittävä. Toisina se myrskyä. Se tappa ja tuho. Eikä vie rantaviiva pidemmäks. Ja levoton. Kovi omapäine. Itsenäinen ja nii kaunis. Mieli, sää oles ko meri. Täysi omapäine ja aika ailahtelevaine.
Pahint mitä mää ole huomannu o tietynlaine peilaamine televisioruudu ääres. Sää istus ja katos ja pohdi et miksen mää ol just tollane. Tollane ko toi meikattu ja stailisti muokkaama julkisuude ihmine. Varmast o helppo. Toiki uros iha varma valikoi mone joukost kene kans o ja ihmettele ja sit ko sukse menevä risti ni seuraava sulho odottaki ove takan jala jo hiuka raollas. Kui helppo niide suhderakentamine oikke onkaa. Ei tart ku sorme nosta ni elämä hymyile. Ja mää kato. Silmä ristis ja joskus jopa kyynel poskel toivoe et kui että ko heräis ja tollane olisi ni mikä mullakka olis hätän. Hiuka poske kyljel kasvattais sänkke, silmä olisiva sinise. Ja vaik ei tuuliskaa ni hiukse hulmuais sellasil oikke kauniil aalloil. Nii kauniil et linnukki lentä päi puit ko eivä ette kato. Oi että. Kyl sitä ain iltasi toivo ja aamul sua odotta peilis vaa se sama kurttune naama, jota o koht kolkytkaks vuot tuijottanu ymmärtämät.
Mut sit. Ny tule sit se järki. Se o sellane majakavalo kaltane välähdys ko se pääse kylä. Kaua ei se viivy ja noppiast ilmotta tulostas. Mut mää ymmärrä. Se ei ain ol sitä, milt vaikutta. Ihmise tual televisios taita ol ko vanha talo kauni ja keltase pello rantaviival. Ne seisova nii komioin, ylppiä o kato raja jost viime yön vesi tippu rytmikkä rehellisest. Ja kaik kauniit kasvi kukoista, kouvussaki taita pari nuppu ol, en kyl tiedä miks ihmees. Ja sää astus piha hurmios. Syrän o rakkaut täyn ennen ko oles ove ehtin avama. Kahvaki o iho lämpiä ko aurinko heijasta nii kaunist valo siihe. Mut ei, sä astus sisäl ja ensimmäiseks tunnes kui se lattia painautu kevyest su jalkoje al. Sillai ei nii hyväl taval. Ilma o tunkkast. Piene seiti helmeile katorajas. Vaik ne on kaunioi mettäs kesäsatte jälkke mut sisustukse ne ei sit istukka. Tomu, pöly ja kaik lika o tarttun tiukast kii. Verho o repalein. Vaik ne ol nii hiano ulkko, ni sisäl kaik tää paljastus. Ja mää ymmärsi. Mää sai nii iso elämykse ettei mittä raja. Ja se ol hyvä tunne.
Kyl mää silti olenki iha tyytyväine tähä hiuka tukkosse ulkonäkkö, ko ainakki sisätila ova sit ulkokuort kauniimma. Kyl mää ole sitä mielt, tai ainakki yhdy, et se joka uskalta tähä torppa sisäl astu ni ei se ainakka pety. Mut ku oikke mietti. Noit ylppiöi ja täydellissi. Jos ne ova nii virheettömi ja täydellissi ulko ni millast se sisätila mahta oikke ollakka. Sitä ei kukka ulkopuoline enä koristakka ko se o ihmise todellinen minä ja elämä. Se o se, mikä taita ol silti se tärkein. Ehkä mää otanki vaan tän, joka joku en san luoja mut, mul o suonu. Ja lopetan sen ihmeellise ihmettelemise jos kai ei ol kans mittä järkke. Ja nii sanon teillekki. Muistakka et niit ulkokuori voi kuka sielulline maalat. Voi vaihta lahoi laudoi mut sisätiloihi ei sit kuka tahansa pääsekkä. Jokku voi hiuka tapetti tai lattia vaihta mut ain sin al jää se vanha. Ja ei tart ku hiuka seinä reuna haljet ni vanha ilmottaki jo olemassa olostas. Nii ai. Sellast se elämä o. Kauhiast pitä ihmetel ja sit kuitenki mietti uudelle ja ymmärttä.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Ain välil o ihmise hyvä fundeerata :)

KiroilevaSika
Joskus o ihmise hyvä kirjotta (tai puhu) mitä mieles o. Eikä sen ain tart ol niin kovin mieleenpainuva tai edes järkeenkäypä. Meil o kuitenki vastuut ja vaikeude, o murhe ja muut surut. Siks joskus tuntuu, et nyt o hyvä ol vaa. Tyhjenttä miäle. Ja rakasta sitä hiljasuut jota ympäril o. Joskus se tarkotta sitä, et pitää etti se kaikist korkkioin kivi, jonk pääl sammal kasva ku hame. Ja puut taipu yläpuolel kaareks. Siin ko istuu ja kuuntele sitä äänellist hiljasuut, jota joku luannoks kutsu, ni mieli voi kovastikki kirkastu murheitte alta. Toise lähtevä juoksema. Ne laittava ne napi korvil ja musiiki huutama. Jos oikke tyhjä olis pää ni se saattas kuulu naapurin kaivol. Sin mis eukko nosta pesuvet mukuloil. Mut jokane tyylilläs. Se o oikkesta iha sama oleks alasti viljapellos tai toppatakkihi sonnustautun rantakeleil - kuha se mitä sää ssiin hetkes teet tekee sut onnelliseks.
No mää lähdin tänää, vaik kauhia ympäristötiatone koitanki ol, ni ajamaha kaupunki hiljasil kaduil. Keskustaha, huamautuksen ko tääl ei ol kyl risti sielu. Mul o oma rauha, oma musiikki. Ja aski vihriä (ku se muistutta luannost) tupakki, jota on tapan poltel hermoje lääkkeks. Siin sit sitä ihmine katteli. Vaikkei kettä tullu vastaha, ni silmä liikkusiva majaka lail ympäri. Mut enite mua häiritti ne kaik kerrostalo asunno, joist hohkas sellane kauni lämpiä valo. Se ol hiuka ujo, hämärä suorastas, mut verhoje läpi saatto nähd liikkei, ja jos en kauhiast valehtel ni kuul askeli. Ja siin ku auto kuljet mu sen tuntte ohi ni jotenki syräme valtas sellane kauhia kaipu. Mieles alko pyöri asia, jokka ain pakka men suora syräme tunnepuolehe. Sin, joka ain välil pakahtu (niinko lauluis ne laulava). Siin mä sit ajatteli niit kaikki ihmissi, joil o joku. Siel ne ova. Ehkä haalava, jokku pussava ja toise ova sit jo intiimist vierekkäi. Nii et iho kosketta toist ja molemma hymyile silmä kii. Mää niin kaippa just tota, pohdein siin ku valokeila heijast suojatien pinnast suora silmihi.
Ihmine on hullu. Tai emmää suorastas yleist mut tarkota et mää ole nii hullu. Ku mietti. Siel se ajele ja unelmoi, koitta kurkki toiste verhoje välist ja katto mitä niil o. Mut ite ei tee asial yhtä mittä. Syyttä maailma ja sen kurjuut. Hmh, koit ny hyvä mies jottai tehd tol su ajatusmaailmal. Tai ainakki lopet se syyttely ja kat siihe peilihi! Sillai olisin sanonu, jos olisi vieres istunu..
Comments (2)  
 Report  

Itsensä hyväksyminen.

KiroilevaSika
Kun katson sinua. Kun kuulen sinut, kun tunnen sinut ihollani. Kun olet kaukana. Poissa olet ja niin hiljaa mietin sinua. En tiedä mikä saa minut itkemään. Kaipaus tai pelko. Viha vai suru. Mutta jokainen kerta kun palaat luokseni tahdon työntää sinut pois. Olet osa minua, minä sinua, mutta aina, kun kohtaamme toivon, ettet olisi olemassa. Olet jotakin, jota tarvitsen elääkseni. Jotakin, joka pitää minut hengissä. Mutta olet jotakin, joka tappaa minut. Joka vie minulta hengen. Olet maailma, vesi ja ilma. Olet ravinto, joka kasvattaa minut. Ajatus iltaisin. Olet kahvi sängyssä, auringonvalo lattialla. Varjo, joka ei nuku edes öisin. Olet se, joka katsoo peilistä. Joka seuraa kaikkialla. Olet se, jota vastaan taistelen. Jolle annan periksi. Olet se, jota vihaan. Ja jota joskus rakastin.
Kun katson toisia. Ohi kulkevia ihmisiä. Katson heitä, jotka ovat todellisia, jotka ovat vain piirustuksia. Niitä, jotka hiipivät silmieni eteen. Jotka ovat vain sanoja korvanlehdilläni. Ja mitä kauemmin kuuntelen. Mitä enemmän näen tajuan, kuinka kaipaan jotakin jota en voi olla. Ihminen, miksi me joskus tahdomme olla jotakin aivan muuta, minä me todella olemme. Kaikki, mitä omistan tuntuu nyt vieraalta. Se tuntuu väärältä. Se tuntuu surulliselta. Se tuntuu poskilla. Pyyhkien tomun väsyneiltä silmiltä. Se tippuu maahan, mutta koskaan se ei kasvata minua. Se ei vahvista minua. Se ei edes lohduta, vaikka väritön on vesi, jossa mieleni puhdistuu.
Rakastan sinussa kaikkea. Rakastan ääntäsi. Ulkomuotoasi. Jokaista liikettäsi. Rakastan sinussa sitä, jota edustat ja toivon olevani osa sitä. Osa sinua. Omistavani kaiken, jota olet. On pelottava tuntea vihaa kaikkea sitä vastaan, jota edustan. On surullista kaivata kaikkea sitä, mitä sinä edustat.
Ole onnellinen sellaisena kuin olet. Kuka uskoo, ken näihin sanoihin voi tukea levottoman mielensä on meitä muita onnellisempi. Mutta näinä päivinä. Toivon todella, että huomenna en enää muista, kuka olit. En kaipaa sinua enkä toivo olevani ihminen, jota sinä edustat. Mutta tänään. Tänään katson ja kaipaan pohjattomasti. Ja annan hetken sinulle.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Saavuttamaton.

KiroilevaSika
Jokainen tietää sen tunteen, kun painuu huipulta alas pohjalle. Sen, kuinka onnellisesta miehestä voi tulla surullisin päällä maan. Kuinka toivo katoaa, kuinka haaveista tulee murheellisten toiveiden kuolleita varjoja. Joskus herään vailla unelmia. Joskus taas rakastun kaikkeen. On toiveikkaita päiviä. Niitä, kun kaikki on mahdollista. Ja sitten on niitä, jona mikään ei tunnu miltään. Ihmisen haavoittuvuus ja mielen ailahtelevaisuus on usein koitunut minun tunteideni makuupaikaksi. Sellaiseksi, jossa mieli pyörii hikisten lakanoiden välissä, tunteet hyppivät kitisevien jousien päällä valittaen ja nauraen. Toivoisin sitä kylmyyttä joskus. Sitä, kun seisot pakkasella etuoven suussa. Sitä, kun jalanpohjat palelevat ja ihosi on kananlihalla. Toivoisin joskus sulkeutuneisuutta ja urheutta juosta piiloon. Maailma, miksi olet joskus niin pelottava, joskus kovin kevyen helppo, mutta koskaan en saa sitä, mitä todella tahdon?
Monien ajatuksieni ympäröimänä tajuan usein, kuinka epätoivoinen voi tulevaisuus joskus olla. Kuinka rakastamani asiat lipuvat ohi sormieni, vaikka kämmenen pohjalla olisi tilaa siitä rutistaa. Tunnen usein toivon, sen joka pitää minut kiinni huomisessa. Mutta tunnen usein myös pelkoa, joka pitää kiinni eilisestä. Se muistuttaa virheistä. Asioista, jotka tekevät minusta itseni kaltaisen. Ihmisen, jona en usein halua olla. Olen lukenut paljon surullisten ihmisen kirjoituksia. Niitä, jotka valittavat maailman mustaa huntua. Valotonta aikaa ja sateentäyttämiä päiviä. Lukenut olen, mutta koskaan en ole ymmärtänyt niiden syvintä tarkoitusta. Usein ne puhuvat niin levottomista asioista. Korkeista huipuista vuorien, niin teräväkärkisistä vedenpinnan puolella kelluvista asioista. Pudonneista kukkavaaseista ja särkyneistä rannekelloista. En koskaan ole saanut kiinni siitä, mikä minun paikkani on tässä ahdistuneen ihmismielen hernekeitossa?
Tiedät, jokainen meistä tietää sen tunteen. Sen, jossa haluat jotakin. Asiaa, joka tekee sinut onnelliseksi. Se on kuin sateinen aamunkoitto, jona rakennat hiekkalinnaa taloyhtiön hiekkalaatikolla. Toivot vain, että pilvien välistä aurinko kuivattaa märäksi kastuneet vaatteesi. Ettet tule kipeäksi. Että vielä joskus ihminen istuu vierellesi rakentamaan sitä yhteistä valtakuntaa, jossa olet itsesi ikuisuuden haaveillut elävän. Mutta sade ei lopu. Pilvipeite paksunee, kuin talvipakkasen lumi. Tiedät sen tunteen - vaikka toivot sitä sydämesi pohjasta, ei asiaa voi kukaan sinulle muuttaa. Et edes sinä, vaikka koko sielusi voimalla sitä tahtoisit ja toivot. Se tunne. Se rikkoo minut usein. Varsinkin päivinä, kun uskallan taas varovasti haaveilla.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report