96.797 members 2.095 online
Log in Become a member
Qruiser
Manchester 8/25
Cruz 101
Gaymap
Manchester 8/25
Axm bar
Gaymap
Manchester 8/25
Coyotes Bar
Gaymap
Manchester 8/25
Taurus Bar & Rest…
Gaymap

blog.qruiser.com
I blog on Scandinavia's largest gay and queer-community site, Qruiser. Be a member too!
Kaappihomon elämää
Vailla iloa,
vailla toivoa.
Vailla uskoa,
vailla tunnetta.

On yksinäisen joskus
vaikeaa.
Menneisyyttään
unohtaa.
Guy, 31, Satakunta/Satakunda
 
Categories
Latest entry
Calendar
«
Mon Tues Wed Thurs Fri Sat Sun
1 2 3 4 5 6 7
8 9 10 11 12 13 14
15 16 17 18 19 20 21
22 23 24 25 26 27 28
29 30 31
Widgets
Statistics
Blog id: 2162

Onnellisuutta

KiroilevaSika
Etsitään. Sitä kiireessä etsitään. Anneta ei mahdollisuutta. Otetaan mitä kädet ojentaa. Varta vasten sitä kerätään. Salaa öisin se sängyn alle lukitaan. Ja pelätään. Ettei ehditä. kaikkea käyttämään, mitä ostetaan luottokortilla. Vaikka kaatuvat seinät. Joskus se saa meidät pelkäämään. Että täydemmät kengät, joihin jalkamme puetaan. On tuomio, joka iltaisin meille luetaan. Niissä tielle astutaan ja jatketaan sitä samaa tietä tuonelaan. Mutta tyydytä ei kauneuteen, joka meitä koristaa. Kaikkea, silmistä sinisiin. Aina vaatteista hiussuortuviin. Loputon on matka, tahdomme kuluttaa; aikamme sitä rakentaen pelkäämme kuolemaa. Ja unohdamme, miksi täällä olemme. Kai vitsaus kulttuurin. Tai syy palkkakuittien. Mutta mitä enemmän me ostetaan. Sitä onnellisemmaksi me muututaan. On kauneus siinä, jota kädessä voimme pidellä. Ei tunteita, ei menetystä osaa kukaan itkeä. Sanon, luovu anna vain anteeksi. Se, että elämä tuli niin pinnalliseksi.
Ja kun katson niitä, jotka paljain jalon kulkevat. Tuntevat, miten maa lämmittää kuluneita jalanpohjia. Kuinka aurinko lämmittää lapsen paljasta ihoa. Jota peitetty ei kauniilla vaatteilla. Ja alla puiden oksien, edessä merien ja syvien järvien. Kiviä heittäen ja musiikkia laulaen. Kuuta palvoen ja sateen alla tanssien. On rikkaus meissä, jotka elävät. Jotka rakkautta hetkessä näkevät. Eivät kerää, antavat ja nauravat. Kuin pilvet, elämää he hiljaa kulkevat. Jotka ymmärtävät, kauneutta on olemassa. Niissä hetkissä, kun tuntee olevansa elossa. Kun makaa, kuulee junan raiteilla. Pitää asetta, suojellen omaa perhettä. Ja upottaa hiekkaan pienet jalkansa. Kun tuntee hetken, siinä kaikessa. On kauneus vahvana niissä miehissä. Niissä naisissa ja lapsissa. Jotka hetkeen osaavat tarttua. Juosta lujaa, metsän huminaa kuunnella. Jotka näkee, eivät unohda. Jotka rakastaa, vailla materiaalista rikkautta.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Elämänpituinen matka.

KiroilevaSika
En tiedä, mikä saa ihmisen aina välillä pohtimaan omaa asemaa telluksen vihreillä rannoilla. Onkohan se pelko omasta kuolevaisuudesta tai siitä, ettei ehdi rajallisen ajan aikana kokemaan kaikkea, mitä tahtoisi. On kuitenkin selvää, että toisilla meillä on rajoittavia tekijöitä. Niitä, jotka pitävät kiinni kynsin ja hampain, jotta emme antaisi lupaa itsellemme olla onnellisia. Monta kertaa kohtaa mietelauseisiin "kuinka tavoitella unelmia" ja "elämme vain kerran". Ne ovat kornin kauniita, haikeita ja surullisen totta. Rehellisiä ja luotettavasta lähteestä linkitettyjä. Mutta sanoja on helppo kirjoittaa. On helpompi kertoa haaveistaan, kuin elää niitä. On helpompi tahtoa jotakin, kuin ne saavuttaa. Vaikka avoimena naurava maailma on valmis meitä varten - olemmeko valmiita elämää varten?
En tiedä onko oikein toivoa maailmanlaajuista katastrofia? Suurta ilmastonmuutosta tai traagista mannerten välistä luonnonmullistusta. Mutta joskus tämä hullu ajatus löytää tiensä ajatuksiini. En tietenkään toivo kuolemaa tai epätoivoa. En toivo edes surua tai pelkoa. Mutta pohtiessani unelmiani ymmärrän, että tässä hirveän eletronisen sosiaalisen median pyörteissä en voi toteuttaa tai elää elämää sellaisena, jona itse sen koen kauniina. En voi sanoa, että käykää, älkää viestitelkö. Soittakaa, älkää emailatko. Älkää tägätkö vaan tarttukaa kiinni. Joskus vain toivon, että anti-sosiaalis-mediasta (miten se nyt sanoisi) tulisi uusi mainstream. Sellainen, jota jokainen tahtoisi tavoitella. Jota arvostettaisiin suuresti. Se ajatus vain vahvistuu jokainen kerta, kun astuu ovesta ulos. Näen kasvoja kohti puhelimiaan, ihmisiä kiireineen. Näen täyteen ahdettuja kasseja, joiden sisältö on muuta kuin tarpeellista. Näin kilpailua omaisuudella, suurempaa pitää olla kuin naapurilla. Kasteen ja kylmän ilman nostama sumu unohtuu, vain saavutuksilla on enää merkitys. Tunnustetaan menestys, unohdetaan herkät ja kertaluontoiset hetket ympärillä. Pinnallisuutta. Siksi sitä kai jo uskaltaa kutsua.
Jos voisin vain sen pienen ja punaisen talon savupiipun uudelleen rakentaa. Jos sytyttää saisin talvipakkasella puuhellan, istuisin takkatulen ääressä myöhään. Voisinpa sen kasvattaa, jota tarvitsen ja antaa sinullekin palan puhtautta. Vaikka olemme luojan kiitos joskus niin samanlaisia, olen kiitollinen siitä, että vielä löydän lämpöä silmilläni. Nauran kosketuksesta ja iloitsen pienestä.
Comments (0)  
 Report  

ääää, joo! Jee. Wohoo!

KiroilevaSika
Ei tästä sen enempää. Ihan vaan, että perkeleen hienoa. Nyt on hyvää settiä tulossa <3
Ensiksikin: Äää, Absolutely Fabulous - the movie!!!
Ja eikä. Miksemmää tiennyt. Onko Lauri nyt sit oikeesti tässä tällee. Äh, miks mä en oo tää toinen taiteilija, siis se hänen elämänkumppani? Mitä hä miksi en!?
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Talvi.

KiroilevaSika  (updated by KiroilevaSika)
Hiihtää hiljaa hiisi helmikuisella hangella. Kuu keittää laihaa kahvia pilven reunalla pohtien rahahuoliaan. Taivas pukee ylleen mustaa, josta koin syömät reijät päästävät valoa pakoon aina metsän jalkojen juurille. On levoton kuu kylmää valoa loistava, päätään raaputtaa ja pudottaa hilsettä alas maailmaan. Peittyy naapurin maa harmaaseen peitoon, jossa jalan jälkiä seuraten päätyy kaivon reunalle. Poikien surullisen näköinen lumiukko vartioi pihatietä, jossa kukaan ei ole käynyt vuosiin. Vain noella piirretyt silmät ja vihreä porkkana nenänään, hymyilee kallistunut vartija polttojätteen värisillä hampaillaan. Valoton on yö, kun taivaan peittää heinäsirkkojen meri, jota toiset kutsuvat ennustukseksi. Talvi jättää eloon vain ne, jotka pysyvät liikkeellä. Kovin kauniina köynnöksinä nousevat liikennevaloissa odottavat autot, joiden pakokaasupilvet tarjoavat verhon tuonpuoleiseen. Rohkea sitä raottaa, mutta koskaan ei palaa. Piirtyy varjo viikatteen tiiliseinän rapistuneeseen pintaan, kun talonmies laskee hanskat naulakkoon. Kuolema, huutaa ohikulkija kovin tuntematon. Takahuoneen itku, se repii tapetin kulmaa hampaillaan. On huoneen ainoa valopilkku savukkeen nukahtava tulipää, jota pitelee lakatut kynnet ja ryppyiset sormet. Hiljaisuutta kaihtaa kotihiiri, joka hirsien päällä rakentaa pesää pullonkorkeista ja irronneista etiketeistä. Nukkuu muori pullantuoksuisessa kudotusssa villapaidassa, jossa selkäpuolen neuleet purkaantuvat.
Ja kuu pohtii edelleen. Se laskee pilven reunalle köyden, toiseen päähän hän asettaa tikapuut kohti taivasta. Ja keskellä itsekseen pohtii kumpi puoli painaa enemmän. Hiiden tie päättyy valkean järven heikolle jäälle, jossa suksien tasainen aura päättyy ylättäen. Puhaltaa tuuli. Se peittää muutamassa minussa haudan, josta kukaan ei koskaan puhu. Jonka ääreen ei lasketa seppelettä, ei kasva edes orvokki, joka vaatii vain vähän vettä. Loputtomasti kutoo yö uutta kangasta. Se ripustaa sen koukkuun, mutta tulikärpäsien pesä kasvaa juuri rievun yläreunassa. Ei ole puhdas, ei ole reijätön kodittoman paita, vaikka kesällä hän kiittää siitäkin vähästä. Talvisin takkia etsii, mutta ohi kulkijan katse pelottaa yksinäistä. Häpeä on sana, jota ei kukaan tunnista. Ylpeys piilee myös puiden juurissa. Ne kestävät pitkätkin talvet ilman ystävää. On surullinen suudelma, joka miettii toista toisinaan, ei tunne kipinöitä hetkessä, jossa tuttu kohtaa toisen ihon.
Ja pyyhkäisee kuu kasvojaan. On juustonmuotoinen pää raskas kantaa kuihtuneilla hartioilla. Murheiden peittämä peti, surun sulkema ikkuna päästää pakkasen sisään. Ei ole toivoa, painaa kuu köydän kaulalleen. Hän katsoo, hän näkee, kuulee laulut. Hän tuntee, iloakin hän kokee siinä pienessä hetkessä, jossa avaruuden hengetön huokaus pukee kauneintaan päälleen. Käskee käki toistamiseen, sulkee kuu silmänsä. Pudotus on loputon. Se kestää ikuisuuden, vaikka näe ei hän eilistä silmiensä edessä. Totuutta etsien kuu katoaa, kiristyy naru mutta antaa periksi. Pilvet surevat ja painuvat kohti pohjolaa. On hiljaisuus sanakirjan muodossa juuri siinä hetkessä, kun tyhjyyttä humisee taivas. Ja murto-osien osa vilahtaa silmiemme edessä. Valkea valo kajastaa tummien metsien läpi ja kiire löytää takaisin kotiin. Sanoo huomenta ja laskee täydet ostoskassit oven pieleen.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Rakkauskirjeitä.

KiroilevaSika
Kuinka voisinkaan kadottaa sen tunteen, joka kerää ajatuksiani yhteen. Kuinka voisinkaan hajoittaa sen muurin, joka pitää minut irrallaan maailmasta. Ja kuinka voisinkaan unohtaa sen heikkouden, joka rikkoo ajatukseni. Kuinka voisin taas olla ehjä ja valmis?
"Tahtoisin tuntea, kuinka rakastankaan sinua. Tahtoisin tietää, miten paljon sinä kaipaat minua. Tahtoisin kokea sen hetken, kun olet luonani. Ja tahtoisin niin kovasti, olla sinun suojasi. Haluan taas, tuntea sitä lämpöä. Jota levität, käsillä olet minun iholla. Haluan, että ollaan ihan kahdestaan. Vailla sanoja, me toisiamme halataan. Kaipaan niin, sitä pientä pelkoa. Joka kertoo siitä, että olen elossa. Kaipaan myös, niitä aamuja. Kun olet poissa, kun kaipaan sinun hiuksia. Mutta eniten, eniten kaipaan niitä tunteita. Jotka saa taas, elämän näyttämään hurjan kauniilta. Niitä tunteita, jotka pitää minut mukana. Lähtemään, etsimään yhteistä polkua. Voi kumpa saisin, taas sen hetken kokea. Miltä tuntuu, kun toista saa suudella. Rakkaus, sinä peloton ja kovin häilyvä. Liikut hiljaa, olet aina minun kädellä. Olet ajatus, olet tunne, joka pelottaa. Koska joskus mietin, sitä pääsenkö vielä kokemaan."
Jo yhteen lauluun pitäisi kiteyttää se kaikki tunne, jota kaipaan. Jota etsin. Jota tahdon. Jonka joskus menetin. Jota olen etsinyt, jota hakenut. Vaikka rakastan ja itken aina, kun kuulen tämän radiosta se kertoo, mitä minun on tavoiteltava. Ja mikä kauneinta tiedän lopulta, mitä oikeasti haluan. Toivoisin, että joskus saisin soittaa tämän sinulle. Että voisimme elää niitä sanoja, joista ne laulaa. Elää niitä tunteita, joista ne kertoo ja muistella niitä muistoja, jotka olemme jo yhdessä nähneet. Toivoisin, että yhtenä iltana minäkin voisin unohtaa pelkoni ja olisit se, jota olen aina salaa tarvinnut. Jota olen aina etsinyt. Toivoisin, että yhtenä iltana saisin kertoa, kuinka rakastan sinua. Ja näkisimme yhdessä, kuinka maailma olisi kohdallaan.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Miten sinä voit?

KiroilevaSika
Heittäydyin kai liian itsekkääksi. Tai ainakin tuntuu siltä. Niin monta kysymystä, joista yksikään ei tahdo tietää, miten minä voin. Mutta sitä se on. Kun olet tottunut antamaan, toinen saamaan, ei ole väliä kumpi katuu teiden erkanemista. Vain se on tärkeää, kumpi jää ilman.
Jossakin vaiheessa elämää ihminen löytää itsensä pohtimasta omaa elämää. Sitä missä hän on, minne menossa. Mitä hän haluaa, miten sen kaiken voi saavuttaa. Ja silloin, kun hän löytää sen palan itsestään - sen joka tahtoo jotakin ja ymmärtää - on tehtävä itsekkäitä päätöksiä. Niin se vain yksinkertaisesti on. Elämä on kertakäyttöinen eikä sitä voi uudelleen elää. Valitettavasti. Mutta huomasin surukseni. Päätökset, joita teet itseäsi varten. Jotka kuljettavat sinut onnellisempaan huomiseen ovat toisille liian tuntemattomia. Et saisi miettiä itseäsi, koska joku toinen on sinusta niin riippuvainen. Vaikka päätöksiä tehdään, se ei aina tarkoita, että se olisi toiselle jotenkin parempi valinta. Moni unohtaa kysyä, miten sinä jaksat, kun toinen valittaa surullista kohtaloaan.
Huomasin tämän kaiken, kun tajusin olevani kovin ahtaassa tilassa. Istuin illat tuolissani pohtien, miten helvetissä elämä voi olla joskus niin kamalan raskasta. Mitä kauemmin tyydyin tilanteeseen aloin hahmottaa, miten illat venyivät yöhön. Miten ne satunnaiset ajatukset olivat kovin nopeasti arkeani. Ja kun löysin sen hetken, jossa yksikään ajatus ei ollut enää positiivisen onnellinen hajosin. Ajattelin, etten jaksa elää tätä kaikkea enää päivääkään. Tein päätöksiä, joilla oli kuitenkin kovin katkera loppu. Romahdin alas ja katsoin hiljaa silmilläni ulkona levollisesti nukkuvaa maailmaa. Se oli kaunis, rauhallinen ja tietoinen olemassa olostaan. Mitä syvemmälle uppouduin sitä varmemmaksi tulin päätöksestäni. Vaikka olinkin paennut sitä, riitti kipinä räjäyttämään väsyneen mieleni. Ja niin siinä kävi. Kaiken antaneen mieltä kun lyö, se riittää. Se hajottaa ihmisen, mutta mikä kauneinta, se saattaa myös avata silmäsi. Ne tietyt sanat jotenkin raapivat silloin ihoani, jotka kuulin tuona kesäisenä iltapäivänä. Olin aina ollut siinä. Tehnyt mitä jaksoin, annoin yleensä aikaa enemmän kuin olisi pitänyt. Ja niin, missään vaiheessa taivaltani kukaan ei edelleenkään kysynyt, miten sinä jaksat? Kaipaan edelleen niitä sanoja. Tai sitä kysymystä. Sitä että joku oikeasti välittää. Mutta lähdin. En katsonut taakseni Ja tunsin vapauden.
Mutta se päätös, joka tehtiin hätäisesti, jäi kummittelemaan. Vaikka ihmisen on loppujen lopuksi tehtävä päätöksiä itseään ajatellen aloin tuntea syyllisyyttä. Pelkoa siitä, että olin tehnyt väärin. Vaikka vapauden tunne tuntui hyvälle, olin silti päivä päivältä surullisempi. Tunsin, kuinka ihmiset eivät ymmärtäneet. En oikein käsitä. He eivät koskaan kysyneet, miten sinä jaksat. He kai vain olettivat minun elävän kuten kaikki muut. Olinhan kantanut sitä hymyä mukanani, jonka taakse piiloutui väsymys ja pelko. Sain kai siitä syyttää itseäni. Istun edelleen hiljaa tuolillani pohtien kaikkea tätä. Sitä, miten sinun tulisi omistaa elämäsi jollekin toiselle vain, koska he tarvitsevat apua. Mutta kuka auttaa takaisin? Kuka auttaa sinua? Tahtoisin pyyhkiä pienen osan elämääni maton alle. Unohtaa sen kaiken ajan, jona luulin olevani ihmisenä hyvä. Monien sanojen, lukuisten puheluiden jälkeen tunnen, että ajatellessani itseäni muutuin kovin itsekkääksi ja pahaksi, vaikka päätökselläni ajauduinki itse kovin pieneen ja ahdistavaan tilaan. Tahdoin vain hetken taas elää ja hengähtää. Vaikka se päätös tuntuukin joistakin väärältä, en voi murehtia niitä, jotka eivät enää pääse helpolla. Jotka ovat tilanteessa, missä heidän on kannettava vastuu omasta elämästä.
Vaikka olenkin onnellisempi mietin vieläkin, milloin teot ovat itsekkäitä - milloin ne ovat vain oikeutettuja ja välttämättömiä itseään kohtaan? Mikä erottaa itsekkyyden ja mitä on itsensä ajatteleminen. Onko ne vain kauniita ajatuksia kirjoituksissa vai todellisia tekoja, joihin meillä on oikeus?
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

It´s raining..

KiroilevaSika
Voi kun joskus vain voisin tanssia sateessa. Tarttua elämää sen kaulasta ja kuristaa, kunnes kaikki paha kuolee. Joskus tahtoisin vain sulkea silmäni. Tuntea, kuinka maailma juoksee ympärillä, kuinka vesi hyväilee ihoani. Joskus tahtoisin vain olla, elää ja unohtaa kaiken muun. Miksi meillä on taakkamme, miksi murheemme? Miksi meillä on toisimme, mutta emme aina osaa sitä arvostaa? Miksi minä en osaa olla enää onnellinen? Tahtoisin joskus nostaa purjeeni. Tahtoisin seilata läpi myrskyn. Läpi vaarojen ja tummien vesien. Ja jossain, kaukana kaikesta, odottaa ranta kultainen. Johon vain jalkani upotan ja elän iloiten. Miksi meillä on taakkamme, miksi murheemme?
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Elämäntapamuutoksia.

KiroilevaSika
Kaikella kunnioituksella, sekä korostaen: Jokainen, joka ryhtyy elämäntapamuutokseen tarkoituksena parantaa elämänlaatuaan, se on ihailtavaa. Aina. Mutta..
Facebookin uutisvirtani alkaa täyttymään kaikenlaisilla ihmiskehon remonteilla. Viikonlopun darrafiilarit muuttuvat alkuaamun bodausvideoiksi leveän tekohymyn koristaessa väsynyttä naamaa. Lähipitserian kebab-pizza muuntuu banaaniksi, luomua sekä totta kai rahkaa. Rahkaa. Sitä tulee joka lävestä ja sitä on kaikki kaapit täynnä. Löytyy uutta salihousua, kenkää ja paitaa. Kaikki päälle laitettava kangas on merkkivaatteita, jotka korostavat jotakin hienoa sanalyhennettä antaen ammattimaisen säväyksen tarkoittamatta silti mitään. Tehdään blogeja, annetaan ohjeita ja luodaan erilaisia sivuja siitä, mihin on ryhtynyt. Ja suuri joukko ihailee. Vau, sä oot huippu. Minä ymmärrän sen perimäisen tarkoituksen. Onhan se aina ihailtavaa, kun ihminen kapuaa sieltä ojan pohjalta ylös takaisin polulleen. Totta kai siitä saa olla ylpeä. Mutta väkisin sitä ihminen jää pohtimaan - elämäntaparemontti tehdään itselleen itseään varten. Minkä takia siitä on tiedoitettava muita päivittäin?
Mietin joskus myös niitä kirjoituksia, joissa ihminen korostaa entistä elämää. Istuin vain sohvalla ja söin. En jaksanut urheilla, tehdä mitään ja muutenkin olo oli hirveän laiska. Olen tietenkin ylpeä niistä, jotka osaavat ja pystyvät ottamaan itseään niskasta kiinni. Mutta loppujen lopuksi ihminen teki itse sen päätöksen jossakin vaiheessa, että en nyt jaksa tehdä mitään. Ihminen päätti itse jäädä paikoilleen. Voisinpa itse kirjoittaa "En jaksanut silloin maksaa laskujani. Jäin hirveästi velkaa mutta nyt maksan reippaasti ulosottoon velkojeni kuittaamiseki". Päätän perustaa blogin siitä, että laskut on todella maksettava. Ja postaan muutaman kuvankin siitä, kuinka sähkölasku tulee maksettua. Ihmiset, jotka vailla suurempaa syytä joskus jäivät paikoilleen, saavat nyt kunniaa siitä, että he pyrkivät pelastamaan tilanteen. Korostan silti; Elämäntaparemontti on aina ja joka tapauksessa hieno asia. Kun se tehdään itselle, ei muille tai muiden takia.
Eniten minua ärsyttää se tapa, miksi joku ryhtyy tähän. Joskus tuntuu, että se tehdään vain näyttääkseen muille. Samoin minua ärsyttää se, että asiasta tehdään niin suuri numero. Tai pikemminkin se, että tahdotaan näyttää muille, mitä kaikkea olen saavuttanut. Osittan ihminen saakin olla ylpeä. Tietyt saavutukset ovat jakamisen arvoisia, mutta se, että aamulla olet päättänyt astella muutama sata metriä ennen töiden alkua on arkipäivää. Se, että menet salilla ei ole maailmaa mullistava juttu. Sitä tekee miljoonat ihmiset around the world. Ei se kai ole kuitenkaan niin ihmeellinen asia. Mutta mikä eniten ärsyttää on tapa, jolla oman elmänlaadun parantamisesta koitetaan rakentaa jotakin sosiaalisesti jaettavaa sisältöä. Luulin aina, että takoitus on kohentaa omaa itsetuntoa ja elämänlaatua, ei rakentaa prosessista yhteistä asiaa, jonka osittainen tarkoitus on vain näyttää. Ehkä tämä on vain henkilökohtainen suhtautuminen kaiken jakamiselle. Sille, että meillä ei ole enää omaa elämää vaan se on kaikki yhteistä ja julkista.
Olen itsekin miettinyt, kuinka hienoa olisi omistaa kalliita salivaatteita, kuntosalijäsenyyksiä ja personal trainerin kanssa jumppailla. Mutta kaikille se ei ole niin yksinkertaista. Joskus pohdin näitä, että aloita sinäkin. Se on helppoa. Toisille se varmasti onkin. Sille, joka vapaaehtoisesti jäi silloin myrskyisänä syyskuun ensimmäisenä päivänä sohvalle. Mutta entä me, joille asia ei olekaan niin yksiselitteinen. Joskus taustalla on muutakin kuin vain laiskuus. Ehkä siksi tämä asia joskus potkaisee kovin lujaa sieluun. Joskus pohtii, mietittekö yhtään niitä, joille tämä asia ei enää olekaan niin helppo ja omissa käsissä vaan jokin muu syy pitää meidät velttoina ja saamattomina. Tahtoisin joskus kysyä, miksi kaikki se informaatio, tekeminen ja saavuttaminen tarvitsee jakaa? Ettekö koe onnistuvanne ennen kuin kaikki muutkin sen tietävät. Mutta se taitaa olla kaikessa. Oma onnistuminen riippuu aina tykkäysten määrästä, ei saavutetusta merkkipaalusta.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Aamut.

KiroilevaSika
Se on yksi kauneimmista hetkistä. Kostean yön jälkeinen aamun sarastus pikatien maalatesssa metsäkankaan pintaa. Laakeat viljapellot kumartavat nöyrästi. Kuusimetsän ylpeys ja kiehuvan joen pinta. Saatat jäädä katsomaan tietämättäsi sitä sinistä, joka väreilee taivaanrannalla. Niitä värejä, joita nojailevat tähkäpellon päät mukailevat kameleontin lailla. Sitä kauneutta, kun sumu nousee joen jokaisesta väreestä kohti taivaan kattoa. Aamut. Olivat ne pimeitä tai valoisia. Hiljaisia tai äänekkäitä. Oli se sateen jälkeinen tai myrskyn sylissä. Se pieni hetki, kun yö ja päivä kohtaavat on silmittömän kaunis.
Niin hauraasti nousevat säteet puiden latvojen takaa. Joskus ne kietoutuvat usvaan. Kuin häähuntu, se valo leviää pisaroissa luoden värikkään kuvan mustalle pohjalle. Toisinaan valonsäteet ovat myöhässä. Ne hyökkäävt ilmoittamatta taivaalle valaisten kaiken. Joskus pimeys ei tahdo väistyä. Hetken ne riitelevät, kunnes päivä voittaa.
On vaikea kertoa hetkistä, jotka liikuttavat tunteitasi. On vaikea puhua, miltä lintuauran siiven iskut kuullostavat hiljaisuudessa. Miten ylväältä tuntuu yksinäisen kauriin silmät puiden oksien suojassa. Miltä kuullostaa yksinäinen puro, joka soljuu pihatien vierellä. Tai miltä tuntuu tuuli, joka kävelee viljapellolla. Se kauneus on niissä hetkissä, joissa avaat silmäsi. Joissa olet yksin ja koet kaiken vain itse. Se on ohikiitävää, unohtumatonta, mutta silti jo kadonnut muutamassa silmänräpäyksessä. Hetket, joita et voi jakaa, joita et voi kertoa koskaan niin syvällisesti, että kuuntelijan silmät sulkeutuvat sen kauneudesta. Me olemme menettäneet kokemisen, yksilöllisyyden ja henkilökohtaisuuden. Osaamme jakaa, osaamme kertoa ja osaamme kuvailla. Mutta mitään, mitä me nykyään koemme, emme enää koe itseämme varten vaan toisia.
En koskaan tahdo ikuistaa niitä hetkiä kuvalle, en edes kertoa sanoilla, joina tunsin turvallisuutta ja helppoutta. Niitä hetkiä joina olin onnellinen. Ne olivat minun ja vain minun. Ehkä me kaikki löydämme itsemme tämän kaltaisista tilanteista, mutta harva osaa pysähtyä ja kokea. On vain niin kiire aina jonnekin. Kiire jostakin. Kuin ikiliikkuja, emme pysähdy ennen kuin se on pakko. Hengitän syvään. Suljen silmäni ja tunnen, kuinka kesän lämpimä halaus pyyhkii lävitseni. Tiedän, olen, tässä ja nyt. Ja se kaikki, mitä ympärilläni tapahtuu - se on vain katoavaa kansan perintöä.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Ja kun sade ei koskaan lopu.

KiroilevaSika
Tämä on tarina siitä, kuinka kivisen talon alla puisten perustusten murtuminen tapahtui hiljaa ja kovin yllättäin.
Hiljaisuutta. Olen kaivanut hiljaisuutta ympärilleni. Olen pyytänyt tilaa ajatuksilleni. Laakeaa olen etsinyt levittääkseni väsyneet käteni. Olen pyytänyt yksinäisyyttä, mutta toivoin aina, että te pystytte siinä. Seisotte vahvoina, koska minä olen niin heikko. Joskus olen kuunnellut tuulta, joka pyyhkii läpi väreilevän ihoni. Joka kutittaa sisälläni, vaikka se ei naurata. Vaikka se ei kerro vitsejään. Olen kaivannut tyyntä. Meren rannalla olen toivonut aaltojen laskevan, jotta näkisin vastarannalle. Ja niinä öinä, kun meri lepäsi toivoin, että näkisin sinut. Heiluttaen käsiäsi, kaivaten minua vastarannan suoralla viivalla. Olen odottanut iltoja. Ne ovat hetkiä, kun maailma nukkuu. Kun hiljaisuus laskeutuu jalkojeni juurelle. Iltoja, joina en juokse, joina en pakene mitään. Olen kaivannut myös onnea. Olen etsinyt tunnetta sisältäni, jossa minun olisi niin helppo olla. Jolloin ei minua sattuisi, ei koskisi. Mutta levoton ja onneton on ihminen, joka kauneutta ei enää erota. Ei näe värejä, ei kuule herkkiä sointuva valkoisen kohinan läpi. On vain surua. Mustaa, ja niin tummaa. Se on kuin sade. Kylmä loppusyksyn loputon, joka ei enää ruoki. Joka seisoo pihatiellä. Se on vastassa. Se katsoo minua silmiin. Se elää peilikuvassa. Jokaisessa ajatuksessa. Jokaisessa hetkessä, kun en tunne. Ja myös niissä, joissa tunnen vahvasti. Se on kuin ystävä. Sanaton ja vaikea ymmärtää. Mutta silti, se kulkee tunnollisesti vierelläni aina aamun kajosta illan syntyyn. Öisin se tanssii tähtivalossa. Se roikkuu pilvien reunoilla ja hyppii auringonsäteiltä vuorien huipuille. Se on ainoa, joka on rehellinen. Se sanoo, mitä ajattelee.
Olen kaivannut sinua. Tuntematonta. Ihmistä, joka korjaa kaiken. Joka nostaa ylös. Ja joka rauhoittelee. Ihmistä, joka muistuttaa hyvästä. Näyttää vielä kauneuden ja soittaa sointuja, jotka ovat pehmeitä. Olen kaivannut sinua rakentamaan perustukseni uudelleen. Pystyttämään talon, jossa on hyvä asua. Jolla on merkitys ja tarkoitus. Kaipaus. Se on kuin toinen nimeni. Se on välillä jumalattoman kaunis. Koska se kertoo minulle, että etsin edelleen jotakin. Että en ole vielä luovuttanut. Kaipaus, se on myös haikea. Se rikkoo ihmisen. Hajottaa huomisen. Se näkyy kaikkialla. Jokaisen kasvoilla, vastaan tulevan kauppakassissa. Se on kuin tarina, jolla ei ole loppua. Ja silti kääntelen sivuja toivoen onnellisuuden pyyhkivän unohduksen pois rivien välistä.
On ollut myös hetkiä, kun luulin. Olin toiveikas. Kurkoitin aivan liian ylös ja katosin. En nähnyt metsää puilta. Kuulin vain sen huminan, jota jykevät oksat tuulessa synnyttivät. En nähnyt valoa sormieni läpi. En tuntenut lämpöä, olin peittänyt itseni liian paksuun paitaan. Ja silloin, istuin alas ja tunsin viiltävää kipua sydämeni alapuolella. Kuin putoavan lasin lailla se hajosi. Se rikkoontui satoihin palasiin, joita ihmisiän kuluessa ei voisi kukaan kerätä. Kun elämä hajoaa tarpeeksi monta kertaa ihmisen on surullisen helppo luovuttaa. Nostaa sukat ylös pohkeisiin. Kiristää vyötään ja suoristaa paitaansa. Ja jäädä maahan makaamaan. Ehkä kauniina. Yksilönä ja erilaisena. Mutta voimattoman kaikkensa antaneena. Itkuisen toivottomana. Kun koko talosi perustuksen kosteusvauriot ylettyvät jo harjakatolle, on vain purettava. Lyötävä alas koko kauneus ja aloitettava uudelleen. Tahdoin uskoa, että minullakin olisi voimia vielä aloittaa uudelleen. Tahdoin lujaa siihen uskoa, mutta saapui sade. Se satoi loputtomasti. Se kasteli maan ja maa muuttui mudaksi. Ja kun vihdoin tajusin, ettei taivaan sini enää yläpuolelleni piirtyisi, lähdin pois. Käänsin selkäni ja luovutin. Vaikka se ei ollutkaan helppoa, se oli kovin luonnollisen rauhallista.
Vaikka astellessani päättäväisesti kohti tuntematonta yksinäisyyttä, saatoin silti tuntea pienen osan minusta  vielä toiveikkaan murheellisena. Tiesin aina - ja tulen aina tietämään - että pieni pala minusta elää jokaisena hetkenä lapsenomaisen toiveikkaana. Veijarina, joka uskoo, mutta ei sitä äänen sano. Riittääkö se, epäilen.
En silti käänny. En katso edes taakseni. Astun eteen päin ja katoan.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report