107.680 members 5.313 online
Log in Become a member
Qruiser
Manchester 2/28
Axm bar
Gaymap
London 2/28
Eagle London
Gaymap
Manchester 2/28
Cruz 101
Gaymap
Manchester 2/28
Tribeca
Gaymap

blog.qruiser.com
I blog on Scandinavia's largest gay and queer-community site, Qruiser. Be a member too!
Kaappihomon elämää
I'm worth more dead than alive.
Don't cry for me after I'm gone;
cry for me now.
Guy, 30, Rauma
 
Categories
Latest entry
Calendar
«
Mon Tues Wed Thurs Fri Sat Sun
1
2 3 4 5 6 7 8
9 10 11 12 13 14 15
16 17 18 19 20 21 22
23 24 25 26 27 28
Widgets
Statistics
Blog id: 2162

Löydä etsimäsi.

KiroilevaSika  (updated by KiroilevaSika)
Silmin unisin hän miettii, pohtii, hän rukoilee ulos pääsyä. Hän istuu, nukkuu, selälleen koittaa hän kääntyä. Ja miettii, mitä koittaa tämä elämä hänelle opettaa. Päivät kuluu, hän kellon kanssa kilpaa aina kiiruhtaa. Hän paljon näkee, mutta heti kaiken kauniin unohtaa. Hän muistaa vain yön, kaiken tumman hän ylös kirjoittaa. Ja iltaisin yksin pieneen yksiöön aina istahtaa. Hän vertaa tätä taloon, joka odottaa vain syvää kuolemaa. Jos yöllä herää hän miettii, minne uni katosi. Miksi tuntuu nyt, että tämän kaiken hän aina vaihtaisi. Hän toivoo usein, hän rukoilee lottovoittoa. Pakoon pääsisi hän, kaikkea tätä harmautta. Mutta niin kuin mustaa olisi, hän silti juo kahvin maidolla. Hän teitä karttaa, kävelee yksin humisevien metsien laidoilla. Hän ei juokse, hän hiipii, koska häntä pelottaa. Mikä määränpäässä häntä hiljaa, pelottomasti odottaa. Hän silmiin katso, ei, alas painaa leukansa. Kuin katuva hän olisi, jostakin teosta niin pahasta. Hän syö eläkseen, vaikka mielessä ei ole tunteita. Ei sieluaan hän osaa, sitä hän ei hyvin kohdella. Ja vaikka moni sanoo, kehoittaa häntä nousemaan. Ei jalkojansa saa hän, enää eteen päin kulkemaan. Hän toivoton on, ei näe syytä haaveille. Hän toivon laskee, hän asettelee sen valkeille paareille. Ja työntää jokeen ne, perään käänny ei. Elämä kun häneltä, kaikki voimat vei. Mutta kalenterin päivät, kuukausia hän silti seurasi. Hän aamulla niin, hän silmiänsä taputti. Ja vaikka kasvot, hän oli aina kovin väsynyt. Hän silti ei, tieltään koskaan kääntynyt. Ja nyt kun katsoo hän, seisoo valkealla rannalla. Hän saattaa haaveilla, elämästä rauhallisilla laineilla. Hän alkanut on toivoa, hän uskoo parempaan. Ja vaikka uskonut ei, vierellä häntä joku käteen koskettaa. Se lämpö, se tunne, jonka hän nyt omistaa. Se lähtee sisältä, se sielustaan voimansa ammentaa. Ja silloin tietää hän, on elämässä järkeä. Kun muistaa vain, mikä todellisuudessa on asia niin tärkeä. Hän joskus on, hän peitti ajan turhalla. Hän saattoi ostaa, kurjuutta muutamalla lantilla. Mut nyt kun laskee vesi, nostaa sumu hametta. Hän tietää mitä etsi, oli se vain rakkautta. Ja ymmärsi, hän silloin käsitti. Sen löytää edestä, opi avaamaan sinun silmäsi.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Elämää etsimässä.

KiroilevaSika
Niin moni meille sanoo, miten pitäisi olla. Miten päin pitäisi liikkua ja milloin pysähtyä. Niin paljon kirjoitetaan, miten saavuttaa hyvä elämä. Sellainen, joka pitää meidät liikkeellä. Kun etsimme elämää, katoaa olemassa olon tarkoitus. Unohdamme olla ja katsomme jonnekin, jota emme edes näe. Kun kuuntelemme muita, unohdammeko keitä me itse oikeasti olemme?
Istuessani saatan miettiä, miten arvioisin oman elämäni tämän hetkisen tason. Millaisena listana lehti kirjoittaisi minun elämästäni näiden kokemieni asioiden pohjalta. Entä antaisiko se arvosanaksi kiitettävän? Usein mietin, elänkö niin kuin kuuluisi. Vai olenko menettänyt jotakin tärkeää, jättänyt saavuttamatta jotakin merkittävää tai unohtanut juosta jonnekin. Usein mietin, miksi tuntuu, että elämäni on joskus kovin tavallista.
Mutta on se sitten puhelimen ääni, sähköposti tai merkityksetön kirjoitus saatan herätä ja ymmärtää, että mikään idea tai ajatus ei voi kertoa minulle, kuinka minun olisi kaikki tämä koettava. Kukaan ei voi sanoa, kuinka suru on surtava, kuinka ilo on naurettava. Kukaan ei voi kertoa minulle, kuinka paljon se sattuu, kun sydän murtuu. Vaikka lukisin tuhansia mietelauseita ymmärrän nyt, että elämäni on juuri oikeanlaista silloin, kun opin unohtamaan kaikki ne ohjeet, joita saatan epätoivoisina päivinä lukea. Elämä on nyt, ei huomenna eikä missään kirjoituksessa. Milloin opin, että jokainen päätös ja ajatus paremmasta on vain hukattua aikaa. Jokainen elämänohje on jonkun toisen ajatus siitä, mitä meidän pitäisi olla, ei tietoa siitä mitä me olemme.
Samaa olen huomannut kaikkialla. Seurustelussa, rakastelussa, arkisissa asioissa, jopa omenaa kuoriessa pyrkii kuorimaan kuoren yhtenä osana, koska se tuo onnea. Yhtä todennäköistä kuin valkea taivas sadekuuron aikana. Suurin osa ajasta kuluu pohtien, miten jokin pitäisi tehdä. Miltä minun pitäisi näyttää, mitä sanoa. Mitä minun pitäisi tavoitella, mitä kokea. Suurin osa ajasta pohdimme `mitä´ sen sijaan että me jättisimme punnitsematta ja jatkaisimme yrittämistä. Itse huomaan usein pohtivani, kuinka vihreää on naapurin nurmikko. Kuinka tummempi tukka tai vaaleampi iho. Onko näitä vaatteita lehdissä, entä kenkäni koko. Suurin virheeni elämässä on vertaaminen asioita johonkin. Pitäisi ymmärtää, että jokainen on erilainen tavoitteli se sitten samoja asioita tai pukeutui se samoihin housuihin. Ihmistä ei kukaan voi kopioida, alastomana ja hiljaisina olemme vain ja ainoastaan itseämme.
Onkohan se vain nykyajan käsitys hyvästä elämästä. Se, että me olisimme jotakin. Niin, muutakin kuin tavallisia ihmisiä tavallisine asioineen. Olen aina sanonut, että kukaan meistä ei ole yksinkertainen. Tai tuttu. Tai edes tylsä. Meillä kaikilla on täysin erilainen tarina. Täysin omanlainen käsitys ja silti me kaikki elämämme elämää ihan toistemme vieressä. Milloin minäkin opin, etten ole osa jotakin. Että olen kokonainen. Täysin oman elämäni yksinäinen kulkija, jolla tarina kerrottavana.
Comments (0)  
 Report  

Takanasi.

KiroilevaSika  (updated by KiroilevaSika)
Kun öisin kuu nousee. Kun se kertoo iltasatuaan auringolle, suutelee otsalle ja laulaa hiljaa unen mustaa sävelmää, jonka sointu korvaa elämän ja kuoleman. Ja piemys. Se kietoo kaiken alleen, se tarttuu ihmisten käsistä, nojaa seinään ja puhuu hiljaa. Kadut valottomina, hiljenee talojen rappukäytävät, ei ole iloa tai surua. Vain leijaileva verho myötäilee katuvalojen alla mustanmeren aaltojen lailla kietoen elämää pehmeään uneen. On varjojen nähty liikkuvan, kuuluu askelia tyhjillä poluilla. Käsien liikkeet maalaavat punaisella pensselillä taivaanrantaa, kunnes tähtien kylmä valo ravistelee olkapäiltään viimeisetkin valonvälähdykset. Ja kaukana. Kivien tanssi kallion rintakehällä, putoilevien kyynelten loputon juoksu, nostaa tuuli päätään, ei kuule kesä talven kuiskausta. Välähdyksien laskeminen pilvien päällä, helmitaulusta hilseilee maali ja unohtuu kaivonkansi maahan; Myrkyttää juomavedet vihreä ilma. Ei valkealla valolla ole lämpöä, pakkasen kovettamat seinät murtuvat, betonin lailla seisoo kuolema maan ja taivaan välillä etsien taas seuraavaa, jonka selkäranka ei kestä. Kova on sielu, sen silmissä ei enää hehku toivo, käden kosketuskin tuntuu kylmältä. Sanoilla, joita mielissämme pyörittelemme, ei ole tarkoitusta, anteeksi ei enää pyydä toivo vaan jää maahan makaamaan. Lyötiin vielä nukkuvaa, ei ehtineet edes mustelmien varjot kadota, kun taas nostettiin merenraivo, huutoihin katosi jokainen eloton pyyntö. Kyselemättä lausuttiin, ei myötätunto, tai edes kyynelien piirtämät tahrat valkealla pellavapaidalla, osanneet kertoa tarinoita niin värikkäistä kesäniityistä, joiden päällä leijailivat luonnon pienet keijut. Hengitys puhalsi untuvapäisiä voikukan huppuja ilmaan. Haavoittuneet olivat kädet, jotka kysyivät lupaa, vasta kun oli jo liian myöhäistä. Arpien pukema keho, koristellut olivat sormet koruilla, joissa elämällä ei juuri ollut sijaa. Viha tuntui valtaavan aistit. Ei ollut saduissa loppua. Ei itkenyt enää lapsi kehdossaan, hän paranteli vain haavojaan, koska unta ei saanut. Kuolee kukkanen, jonka lasissa veri hyväili leikattua vartta. Tummat olivat huulet, jotka lauloivat hiljaisia tarinoita. Sanoja, joissa kukaan ei halunnut elää. Lyö, en nosta käsiäni. En juokse piiloon, koska tiedän, ettet koskaan luovuta. Olet minulle menneisyys, historia, jonka vihan tahrimat muistot vainoavat jokaisessa askeleessa. Ei ole aamua, ei iltaa, jolloin ajatuksieni kanssa olisin myötämielinen. Koitan nousta, mutta juurieni syvään kaivautuneet kädet eivät irroita maasta, joka värisee jalkojeni alla. Pyydän, koitan työntää kaiken pois, joskus huudan kallion kanssa, itken kunnes meri hiljenee. Annan tunteilleni vallan, unohdan kaiken, enkä osaa vielä päästää irti. Viha. Sen juuret ovat vielä syvällä. Ne kasvavat, koska mieleni ruokii niiden loputonta nälkää. Mutta jo nyt saatan tuntea hetkiä, jolloin maa vahvistuu. Saatan tuntea, kuinka elottoma hiekka ei enää ruoki ajatuksiani. Aurinko lämmittää. Tuuli on lämmintä. Joskus aamuisin saatan istua vapaana. Mutten vielä täysin onnellisena. En ota askelta, mutta tunnen ilon. Näen naurun ja kuulen toivon.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Pelottomia.

KiroilevaSika
Kuu piirtää varjoja jäiselle hangelle. Taittuu oksat heikot, käsillään puut kurkottavat valoa. On kylmä, vain pakkasen askeleet jättävät valkean kosketuksen tummien puiden kylkiin. Painautuu hengitys huuruna ojien pohjille, jäätynyt vesi ei enää virtaa. Peltojen laakeat alat syttyvät pieniin valoihin, kuin keskiyön tähtitaivas. Ja pienet korvat kuuntelevat metsän ja pellon rajalla. On hiljaisuuden äänetön laulu soinut ikuisuuden. Samojen sanojen vuolaat muistelmat kirjoitetaan aina uudelleen, auringon nousussa syttyy maa palamaan. Ei ole yksinäisellä jalassaan kenkiä, paleltumat pakottavat sormenpäät ujosti punastelemaan. Pimeän syleilyssä tanssii elotonkin. On huomisen usva kadonnut ohikiitävien pilvien kevyissä koreissa, jotka roikkuvat hirtettyinä pumpulipallojen häntiin. Katsovat jäätyneet heinät merenrannalla jäänmurtajan metallisen kylmää keulaa, joka tunteettomasti jakaa voimallansa halkeamia. Ei äänillä, jotka kantantuvat kaatuvien katulamppujen osuessa roudan kivittämään maahan, ole muistoa. Ne unohdetaan, vaikka esineettömällä ei olisikaan alkua tai loppua. Peiton alla maailma on aina kaunis. Pelottomien silmien säihkyessä toivekkaana kääntyvät ajatukset aina surullisksi. Niin on toivossa moni eksynyt, ei poluilta poiketessa aina löydä takaisin kotiin. On sydämen paikka siellä, jossa ajatuskin lepää. Ei pyhitä teot sanojensa merkitystä, varsinkaan kun epätoivossa nyrkillään pyyhkii kasvojensa mustelmia. Ei kerro kaikki tarinat ihmisistä, ei ne aina laula lauluja onnellisien loppujen kultaisista helminauhoista. Rakkautta on tuntea eilinen, onnea on huomisen edessä venytellä. On aika antaa, otan jos se minulle suodaan. En koskaan ole poistunut tyhjin käsin, usein pettymysten taakka on vain selkääni painanut. Kuin kerjäläinen, jatkan matkaani uskoen. Tietoni kasaantuvat unohdettujen kirjapinojen taakse punaiseen puulatikkoon elämänkerraksi. Oppinut olen, en vain aina osannut kirjaviisaiden sanoja sisentää. Vaikea on elää niin, kuin elämän on joskus nähnyt. Ja valheet, joiden petollinen ulkonäkö huijaa hyväuskoisia baarijonossa. Humaltuneet kuuntelevat, korviansa nostaessa mieli järkkyy ja sydän ei käsittele. Vain sanojen kaiku muistuttaa tietämättä niiden todellista merkitystä. Anna anteeksi, sanoo ihminen usein, vaikka aika olisikin lyödä takaisin. Antaa hän leivän sille, joka silmittömin katsein uskoo, mitä sanotaan. Ja pajunoksan jälkiä peittelee elämänmyöteiset, kovin heikot ja pienet ihmiset. En löytänyt syytä rakastaa, katsoin vain ohi hyppivien lasten valkeita naruja, joihin sidotut pikkuautot suistuivat ojan pohjalle mutkassa. Ne silmät, jotka vielä joskus sädehtivät tähtien lailla myötätunnosta, sammuivat. Oli katsomatta helpompi löytää vastauksia. Ei tuntunut enää kipu, ei väärien valintojen seurakset painanut. Suorana, tuntui välillä vesipisaratkin nenänpäässä. Ja kun sammuu silmät, katoaa sielu eikä sydänkään enää puhu. Eloton, niin peloton on taas tunne ihmisen.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Odotuksia.

KiroilevaSika  (updated by KiroilevaSika)
Synnytysosasto. Huone 224. Odotuksia. Naapurissa iloa. Ja vastapäätä. Kyyneliä. Kuin vesisade, joka tarjoaa elämän. Ja raiskaa maan puuttomaksi. Käytävät täyttyvät ilosta ja surusta. Naurusta ja huudoista. Odottamisesta ja suunnitelmista. Eilisestä ja tulevaisuudesta. Valkeat, steriilit käytävät ovat täynnä elämää. Ja tuoksu pistävää.
Elämä kuin lapsen syntymä. Me nauramme, me itkemme. Tunnemme vielä viimeisen aamun ajatuksissamme. Käännämme päämme ja katsomme eteen päin. Elämä on odotuksia. Ei ole hetkeä, jona vain olisimme. Elottomina seinävaatteina. Ei ole kellonlyömää, jona mikään ei pitäisi meitä liikkeellä. Toiset odottavat suunnitelmiensa totetumista, kun taas toiset vain aamun auringonvaloa. Jokainen on aina menossa jonnekin, tulossa jostakin. Me kaikki liikumme loputtomasti, unissammekin unelmoimme. Jos et usko pysähdy ja katso ympärillesi. Näe energian liike, tunne tuulen kosketus iholla, joka matkaa kauttasi äärettömään. Huomaa, ettei mikään pysy samana. Etkä sinäkään. Vaikka pysähdytkin risteyksessä palaviin punaisiin valoihin, matkasi ei ole päättynyt. Vaikka venyttelisit tuolissasi kipeitä jalkojasi uupuneena, et ole vielä perillä. Kaikella on alku ja loppu. Kaikki sen välissä on odottamista. Oletko koskaan kuullut, kuinka vastasyntyt huutaa? Tai kuinka talvenjälkeinen aurinko herättelee? Kaikki se on täynnä elämää; elämä ei ole koskaan pysähtynyt. Ja kun hengitämme. Ja kun edessämme on vielä aikaa, on se täynnä saavuttamattomia asioita. Vaikka et aina ajattele huomaat, että jokin silti odottaa sinua.
Saatan joskus illan hiljetessä uppoutua edellispäiviin. Saatan katsoa eiliseen ja sen taakse. Usein vain mielenkiinnosta siitä, olenko saavuttanut asioita, joita ole odottanut. Usein mietin, mikä minut on saanut liikkeelle aikoina, kun odottamisessa ei ole ollut iloa. Olen myös miettinyt, voiko pahaa odottaa? Vai onko se pelkkää pelkoa? Päätän ajatukseni silti aina tunteeseen, joka pitää minutkin liikeellä. Ajatukseen, että minullakin on asioita, joita voin vielä odottaa. Kun elämästä katoaa huominen eikä eilisestä ole enää tunnetta, on syytä katsoa kauemmas. On syytä jättää tilaa tulevalle. Koskaan ei saa tuntea tunnetta, että olisi pakko. Että jokin asia, joka minua tavoittelee, olisi välttämättä tehtävä. Elämä on täynnä omia valintoja, jotka määrittelevät kaiken, jonka koemme.  Ja kaikki mitä me koemme, tekee odottamisesta elämisen arvoisen. Älä siis koskaan odota asioita, jotka tuntuvat ylitsepääsemättömiltä. Asioilla on tapana tapahtua. Valitse oikein ja huominen on kaunis.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Yksisarvisia sateenkaaren takana.

KiroilevaSika  (updated by KiroilevaSika)
Katsoessani itseäni peilin pinnalta pohdin, millaisia odotuksia luomme itsellemme. Uppoutuessa syvemmälle silmiin saatoin tuntea kylmiä väreitä ihollani. Hiukset roikkuivat köysien lailla silmieni edessä. Kuin esirippu toiseen elämään. Tummien silmänalusten ja oudosti muotoiltujen korvanlehtien ympärille piirtyi kokonainen elämä. Tarina, jonka vain yhden ihmisen on kuultu siitä kertovan. Aina välillä ihminen näyttää erilaiselta. Joskus näytämme sellaisilta, kuin haluamme itsemme näkevän. Ei todellisilta, pelkästään haaveiden täyttäminä toiveina. Joskus kesän lämmin valo ikkunalasin läpi häivyttää pieniä virheitä, kun taas talvipimeinä lampun kylmä hehku maalaa haamuja. Me näemme usein sen, mitä haluamme nähdä. Tai juuri sitä, mitä emme toivo näkevämme. Ihminen on kovin hauras itselleen. Tuomitsemme ja koitamme korjata jotakin, joka ei ole rikki. Ei, se ei ole heikkoutta, se on vain pelkoa ja unohdusta tosiasioista. Mutta kun taas istun lempituolillani onnellisena saatan ymmärtää sen. Sen mitä pelkään ajatella. Me haemme toisesta niitä asioita, joita me rakastamme katsoa, mutta joita me emme itsessä näe. Pintaa, muojoja teräviä ja veistettyjä. Ehkä syvällisiä ajatuksia? Ehkä kaipaamme vahvoja käsiä tai muuta kovin kaunista. Elämässä etsii juuri niitä asioita, mitä itse ei omista. Milloin opimme hyväksymään sen, että maailmaa ympärillä ei voi käsin muuttaa. Ei käsin, mutta ajatuksiamme tarkastelemalla saatamme huomata, kuinka käsitys kaikesta saattaa olla väärä. On vaikea nähdä. Ja vielä vaikeampi nähdä oikeasti.
Tajusin, kuinka paljon vietämme aikaa satukirjen äärellä. Vaikka jokainen eletty minuutti katoaa taaksemme, avaamme aina uuden ja uuden lehden tarinasta, jonka sisään emme koskaan pääse. Etsimme asioita, jotka eivät ole aitoja. Kaipaamme asioita, joita emme voi saada, mutta tuntuu ettemme voi niitä unohtaa. Olen usein itsekin etsinyt yksisarvisia tai kaivanut kultaa sateenkaaren juurelta. Sanon sitä oman elämän illuusioksi, epätodelliseksi haavekuvaksi, jota en osaa vielä jättää taakseni. Hassua, sanotaan että unelmoi. Tavoittele haaveita, mutta muista silti olla realistinen. Kun elämme aikaa, jossa kuvat kertovat yhä ennemmän kuin sanat, miten voisinkaan jättää piirtämättä asioita ajatuksiini? On helpompi haaveilla kuin elää, usein mietin. On helpompi värittää, kuin nähdä todellisuus.
Mutta olen myös ymmärtänyt asian, jonka mukaan eläminen tuntuu joskus kovin vaikealta. Vaikka ihminen toivookin saavansa asioita, on kovin hankala myöntää itselleen näkevänsä selvän eron niiden haaveiden ja todellisuuden välissä. Sanotaan tätä vaikka materialistiseksi väliviivaksi. Silmiemme eteen kun tuodaan tarjottimella adjektiiveja. Ympärillämme pyörii kauneuden pyörremyrskyjä, jotka tempaavat mukaan välittömästi. Irtipäästäminen on vaikeaa. Näemme sitä, mitä meidän luullan haluavan näkevän. Tarkoitan, me emme enää itse päätä halujamme, meidät rakennetaan rakastamaan sitä, mitä luulemme maailman olevan. Ymmärrätkö? Se on kuin vesiputous. Tropiikin keskelle avautuu kauniin vihreä, kristallinkirkas ja lämmin, pehmeän hiekan syleilemä keidas. Upotamme jalkamme sen pehmeäposkiseen hiekkaan. Alastomat kehot kietoutuvat yhdeksi, kuin liaani tarttuu rohkeavartiseen puunrunkoon. Mutta todellisuus. Todellisuus olisikin aivan erilainen. Kylmä ja luotaantyöntävä. Silti me emme voi niille haaveille mitään, mitä meille on joskus kerrottu. Tai pikemminkin näytetty.
Miten siis löydämme oman tiemme tämän kaiken keskeltä? Miten pidämme päämme kasassa ja osaamme valita oman suuntamme? Tärkeintä on nähdä ero todellisuuden ja unelmien välissä. Silti, minä unelmoin ja usein, mutta ymmärrän myös, että se on vain pakopaikka hetkinä, jolloin todellisuuden näkemisessä ei ole mitään kaunista.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Pelot.

KiroilevaSika
Kaikki me pelkäämme jotakin. Pimeää, käärmeitä. Hiljaisia kujia, tulevaisuutta. Me pelkäämme ja välttelemme emmekä uskalla kohdata. Maailma on täynnä asioita, joita työnnämme kauemmas. Välttelemme kuin heikkoa jäätä, vaikka todellisuudessa jää kantaa. Minä pelkään. Paljon. Ja usein. Pelkään yksinäisyyttä. Huomista. Pelkään ukkosta, vahenemista. Pelkään usein ja paljon.
Mutta mietin. Aloin ajattelemaan asioita, joita en ole uskaltanut kohdata. Olen sulkenut silmäni, kiertänyt oikealta. Jättänyt vasemmalle tilaa hetkiin, jolloin vastaan tulisi asia, jonka kohtaaminen tuntuisi vaikealta. Minä tunnustan, olen vältellyt ja paljon. Tarttuminen käteen, jota ei ole ennen pidellyt, tuntuu usein pelottavalta. Kuin ajaisi kiihdyttäen tuntemattomalla hiekkatiellä. Tuntematta mutkan takana olevaa kuusimetsää tai ojien välissä olevaa leveyttä. Tuntematon on asia, jota pelkään eniten.
Tahtoisin omistaa taidon, jota ihailen monissa. Tahtoisin rakastaa hulluna. Tiedättekö; Juopua kesäyönä viinistä ja sinun suudelmistasi. Tahtoisin rakastella pelkäämättä menettämistä. Haluisin heittäytyä kalliolta tuntien tuulen hiuksissani ja tekemisen vapauden ihollani. Tietäen, että lopulta päälleni aukeaa maitopurkin lailla turva. Avautuu ylleni vaalea, puuvillakankainen, läpipääsemätön suoja, joka laskee jalkani taas maanpinnalle. Tukevasti. Mutta, niin monesti sitä odottaa kallion reunalla myötätuulta. Ja perääntyy. Onko taito tai se piirre geeneihin kirjoitettua vai opittua? Kuka työntää selästäni niin, että uskallan hypätä myös uudestaan?
Ihminen on omien valintojen uhri. Toisilla tatuoituina muistoja, joillakin valokuva-albumin sivujen kirjo kertoo elämästä. Toisilla tekemisen huuma merkitsee enemmän, kuin ikuistetut kehykset takanreunalla. Mutta entä me, jotka pelkäämme vasten tahtoamme? Milloin me opimme, että elämä on vain kerran elettyä aikaa, jonka takaiskut ja pettymykset jäävät aina taaksemme. Milloin opimme, että pettymys on vain muisto ja osa unohdettua historiaa??
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Rakenna huominen.

KiroilevaSika  (updated by KiroilevaSika)
Kun ihminen antaa kaikkensa, vie ajan ja tunteet ääripäähän, saattaa hän kokea syvää tyhjyyttä. Kuluttanut on kaikki voimansa, istuu kalliolla tyhjine silmineen katsomassa maailmaa ilman tunnetta. Tyhjyys saattaa painaa selkää, jalat tuntuvat elottomilta. Matka, jota kuljet, tuntuu loputtomalta. Kun antaa kaikkensa, mitä meille jää jäljelle?
Olemme kuin jauhosäkkejä. Valmistamme kohonneita kakkuja, pieniä leipiä ja suussa sulavia herkkuja. Vaivaamme, sotkemme ja maustamme matkalla määränpäähän, jonka lämpö ja aika on kirjoitettu valkoiselle paperille. Mutta, kun kulutamme ja kulutamme, jossakin vaiheessa tyhjyys saapuu. Katoaa voimat, ne aineet, jotka ajavat meitä eteen päin. Onko silloin anntettava aikaa itselleen vai kuljettava rohkeasti polkujaan uusien aineksien löytyessä ojanvarsilla kasvamassa? Onko tyhjyys merkki siitä, että olemme määränpäässä? Tunsin suurta huolta, ei ollut ajatuksia eikä unelmia. Kaivoin loputtomasti pöytälaatikon paperipinoa etsien unohdettuja haaveita. Koitin ammentaa aamuauringosta tunteen kipinöitä, iltatähtien alle istuin ja katsoin. Ikuiselta tuntuva ajanjuoksu ei helpottanut oloa. Olin tyhjä, eloton ja vailla huomisen kaipuuta. Eilinen ei enää ollut. Olin kuluttanut voimani, kaiken olin silloin antanut jollekin, joka ajoi minua eteen päin. Mutta harvinaisen tumma yö kietoi minut mustan sumun sisälle. Olin menettänyt sen voiman, jolla väsyneet käteni jaksoivat raahata ruosteisenkirkuvaa vaunua takanani. Olin hukannut elämän.
Tiesin, miten kaikelle oli silti annettava oman aikansa. Parantelin haavojani, sidoin niihin valkeaa puvillakangasta. Makasin, jotta selkäni ehti hengittää. Jaloilleni annoin kylpyjä; Ne pesin päivittäin oliiviöljypesuaineella. Tajusin, meillä ei ole koskaan kiire, olemme vain usein myöhässä jostakin. Kiireen täyttämät tunnit ovat hukkaan heitettyjen minuuttien aiheuttamaa paniikkia ajanloppumisesta. Vaikka loputtomien päivien, ikuisesti kestävien tuntien määrää emme voi elämässä laskea, löydämme aina joskus itsemme laskemasta menetettyjä hetkiä. Suurin syntini on ollut historian määrittäminen, en keskittynyt tarpeeksi tulevaisuuteen. Sanotaan, että meneisyys jää kummittelemaan. Se on totta, kunnes ymmärrämme jäättää sen selkämme taakse, ehkä piilotamme pitääksemme identiteettimme, mutta juokse, totesin ja ota huominen kiinni. Menneisyyden haamut ovat mielikuvituksemme tuotteita, jotka katoavat vain uusien kokemusten täyttäessä elämämme.
Jos voisin palata, olisin kävellyt nopeammin. Tajusin vasta, ettei ole koskaan väärin kiirehtiä. On huono olla myöhässä, mutta kiire vain pakottaa ottamaan menetettyä aikaa kiinni. Sen hetken, jonka joskus olimme päästäneet käsistämme.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Sinä.

KiroilevaSika  (updated by KiroilevaSika)
Valokeilan osuessa siististi ajettuihin lumivalleihin teiden syrjällä mutkien ajaminenkin helpottuu. Vaikka pimeys vyöryy kuusimetsän sammaleisella pinnalla eteeni aukeaa valkea polku. Sitä pitkin on tänään turvallista kulkea. En tiennyt oliko se musiikki vai juuri sammuva tupakan tulipää, mutta jotenkin maailma näytti hetken kauniilta. Ajatuksieni tummat kulmat pyöristyivät saippuakuplan muotoisiksi purkkapalloiksi. Mielenvikainen huutaminen sisälläni lauloi taustalla tanssivien sointujen kanssa rakkaudesta. Pakokaasun tuoksu, joka risteyksissä ehti nousemaan ikkunanrakojen kautta hengitysilmaan, tuntui kevään ensi tuulelta; Niin raikas oli ilma tänään. Vaikka joskus olen katsellut viemäriputken kautta elämäni levotonta kulkua tajuan aina välillä, ettei mikään mitä eteemme rakennetaan, ole yksiulotteista. Ei, elämä on vielä jonkin verran kirjoittamatonta kirjaa, joiden sivujen alalaitaan jokainen hengitys ja sydämenlyönti luo alaviitteitä. Pienin tähdin viittauksien selitykset sisällytetään kirjoittamiimme kappaleisiin, aivan kuin noparelleja suklaaleivoksen päällä. Värikkäitä, herkkullisia ja täysin turhanpäiväisiä.
Mutta tarina etenee silti tasaisesti. Rakastan niitä hetkiä, kun näkee puoliselvästi. Näet juuri eteesi, mutta kaukaa saapuvat risteykset muistuttavat enemmän huuruisen lasin takana liikkuvaa elokuvaa kuin päämäärää. Sinulla on aikaa ja silti tiedät, että jonkin odottaa sinua. Jokin päätöksistäsi muuttaa elämäsi, riippuen suunasta saatat löytää itsesi vihreiden laidunten välistä hyppynaru kädessä tai loputtoman hiekkatien kupeesta janoisena. Mutta aina tiedät, se päämäärä on sinun omien päätösten takana, joihin kukaan muu ihminen ei voi vaikuttaa. Joskus kyytiimme sattuu samanlaisia, tai täysin erimuotoisia, hahmoja, joiden kasvoja emme voi aina erottaa. Heidän kanssaan kuljemme määrittelemättömän ajan matkaa, jonka jälkeen, niin kuin tarinoihin kuuluu, liitämme heihin viittauksia onnellisuuden ja epätoivon sanoista.
Moni on sanonut minulle, että elämässä ei voi aina saada mitä haluaa. Että elämäsi olisi ennalta määrättyä tapahtumasarjaa, jonka perässä koitamme pysyä. Moni uskoo, että tilausravintolan ruokalistojen takana seisoo kaikkitietävä sielu, jonka ainoana tarkoituksena tässä kaikessa olisi määrittää meidän tekemien päätösten järkevyys. Mutta olen huomannut, ettei kukaan ole vielä tarinaani kirjoittanut. Kun saavuin kappaleeseen, jonka kirjoitusasu muistutti enemmän syysmyrksyn säätiedoitusta kuin intiaanikesää, ravistelin olkapäitä. Otin käteeni pyyhekumin ja aloitin alusta. Jos kukaan, se olen minä joka tarinani kirjoittaa. Tervetuloa vierailevat tähdet ja ne alaviitteet. Värittäkää toki matkaani, mutta älkää koskaan koittako muuttaa sitä asiaa, jonka minä olen aina välillä oivaltanut. Se ole minä, joka surussa runoja miettii, ilossa itken onnesta. Annan itselleni vallan muistutta itseäni sinusta, jos tunnen sen olevan merkityksellistä. Tiedän, älä sitä ääneen sano, mutta loputtomasti aikaa tämän kaiken kirjoittamiseen ei minullakaan ole. Mutta se kaikki, jonka sinne tahdon kirjoittaa, se myös sinne tullaan ikuistamaan.
Matkani päättyi alle katulampun, jonka juuri tuleen syttynyt hehkulanka vielä hetken väreili. Katsoin levollisesti nukkuvaa maailmaa ja ajattelin, ettei mikään niin kaunis olisi voinut olla paha. Ettei mikään tässä hiljaisuudessa voisi koskaan minua satuttaa. Mutta niin oli tuntematon polku ihmisen. Ja kun katsoin taakseni, oli viattomuus poissa. En hymyillyt mutten vihannutkaan. En tuntenut, vaikka sydämeni puhuikin taukoamatta.
Comments (0)  
 Report  

Kaukana.

KiroilevaSika  (updated by KiroilevaSika)
Lumihiutaleiden tanssi katuvalojen alla sulki minut kylmään uneen. Istuin kuun piirtämällä sillalla paljan jaloin. Olin vaipunut ajatuksieni hentoon syleilyyn, jossa yksinkertaiset tunteet paloivat, hiilen hehkuessa saatoin erottaa silmistä kipinän. Oli ajatuksieni juoksu kadottanut jo päämäärän, mutta tunsin etsiväni jotakin. Olin juonut vettä lähteestä, jonka kivinen ympyrä oli vihreän sammaleen peitossa. Sen pinnassa käsieni valkoiset uurteet paranivat, hiussuortuvien väleistä valkeat terälehdet muodostivat arungonvalossa hehkuvan kehän. Tuntui, kuin olisin istunut sateenkaaren alla pienien pisaroiden tipahtaessa olkapäälleni. Ja tuuli, jonka kuiskaukset eksyivät synkän metsän loputtomille poluille, kutsui minua tanssiin. Paljain varpain astelin pikatien vartta kaivaten kotiin. Tumma savupilvi ympäröi minut, karhea tienpinta kulutti jalanpohjiani, kuin raastinraudan terät suutelevat harmaan karvaisen juuston kulmaa. Kuumuus oli paahtavaa. Kaukana heiluttava määränpää väreili lämmön ja valon kietoutuessa silmieni edessä yhdeksi. Muuttui alituiseen maailma ympärillä. Saatoin hetken kävellä kultaisella rannalla kanssa houkaavien valaiden, joiden nauru muistutti surullisen lapsen itkua rappukäytävässä. Saatoin juosta leikkipuiston poikki kuullen eilisen naurua, jonka mursi portin juurella huutavien vanhempien kiivas taistelu. En tiennyt, olinko ehtinyt nauttimaan valtameren syvänsinisen lakanan tasaisesta aaltoilusta, kun ajatuksieni viettelevä kaunotar jo tarjosi kättään. Pehmeän ihon ja tulipunaisten ruusujen tuoksu tuuditti uupuneita jalkoja auringonlaskussa. Niiden viiniköynnösten alla saatoin tuntea kirpeän tuoksun, kuulla tammitynnyreiden sisällä tanssivien ilmakuplien puhetta, kädelläni kristallinkirkkaan lasin reunat oli tuhrinut huulipuna. Mietin, olinko istunut kivetyksen kulmaan pystytetyn ruokailuryhmän yksinäisellä tuolilla vieraana vai laulanut kaipuusta naapurin puumajan ikkunalla. Ja kaikki se, joka täytti hiljaa lepäävän mielen, oli uuvuttavaa. Vaikka olin unessa tunsin syvää väsymystä. En tahtonut enää herätä, en uskaltanut avata silmiäni. Yhteen jäätyneet silmäluomet ja jäykkänä lepäävät raajat olivat elottomia. Enää en tuntenut. En kuullut enkä haistanut. Olin siinä. Mikään ei häirinnyt hiljaa lähestyvää valoa, josta isoäidin loputtoman surulliset tarinat usein kertoivat. Tiesin, että aikani oli koittanut. Ja vaikka kylmyys oli tappanut kaikki minun tuntoni, ensimmäsitä kertaa tunsin iloa ja onnea. Tunsin lämpöä ja elämää. Ne sanovat, kuinka kuolema on aina jonkin uuden alkua. Kun minä nukahdan, herää jossakin kirsikkapuu kukkimaan. Silloin tiedät, että olen siinä. Ihan lähellä.
Comments (0)  
 Report