97.364 members 2.172 online
Log in Become a member
Qruiser
Manchester 7/30
Taurus Bar & Rest…
Gaymap
Manchester 7/30
Axm bar
Gaymap
Manchester 7/30
Coyotes Bar
Gaymap
London 7/30
Eagle London
Gaymap

blog.qruiser.com
I blog on Scandinavia's largest gay and queer-community site, Qruiser. Be a member too!
Kaappihomon elämää
Vailla iloa,
vailla toivoa.
Vailla uskoa,
vailla tunnetta.

On yksinäisen joskus
vaikeaa.
Menneisyyttään
unohtaa.
Guy, 31, Satakunta/Satakunda
 
Categories
Latest entry
Calendar
«
Mon Tues Wed Thurs Fri Sat Sun
1 2 3
4 5 6 7 8 9 10
11 12 13 14 15 16 17
18 19 20 21 22 23 24
25 26 27 28 29 30 31
Widgets
Statistics
Blog id: 2162

Miten sinä voit?

KiroilevaSika
Heittäydyin kai liian itsekkääksi. Tai ainakin tuntuu siltä. Niin monta kysymystä, joista yksikään ei tahdo tietää, miten minä voin. Mutta sitä se on. Kun olet tottunut antamaan, toinen saamaan, ei ole väliä kumpi katuu teiden erkanemista. Vain se on tärkeää, kumpi jää ilman.
Jossakin vaiheessa elämää ihminen löytää itsensä pohtimasta omaa elämää. Sitä missä hän on, minne menossa. Mitä hän haluaa, miten sen kaiken voi saavuttaa. Ja silloin, kun hän löytää sen palan itsestään - sen joka tahtoo jotakin ja ymmärtää - on tehtävä itsekkäitä päätöksiä. Niin se vain yksinkertaisesti on. Elämä on kertakäyttöinen eikä sitä voi uudelleen elää. Valitettavasti. Mutta huomasin surukseni. Päätökset, joita teet itseäsi varten. Jotka kuljettavat sinut onnellisempaan huomiseen ovat toisille liian tuntemattomia. Et saisi miettiä itseäsi, koska joku toinen on sinusta niin riippuvainen. Vaikka päätöksiä tehdään, se ei aina tarkoita, että se olisi toiselle jotenkin parempi valinta. Moni unohtaa kysyä, miten sinä jaksat, kun toinen valittaa surullista kohtaloaan.
Huomasin tämän kaiken, kun tajusin olevani kovin ahtaassa tilassa. Istuin illat tuolissani pohtien, miten helvetissä elämä voi olla joskus niin kamalan raskasta. Mitä kauemmin tyydyin tilanteeseen aloin hahmottaa, miten illat venyivät yöhön. Miten ne satunnaiset ajatukset olivat kovin nopeasti arkeani. Ja kun löysin sen hetken, jossa yksikään ajatus ei ollut enää positiivisen onnellinen hajosin. Ajattelin, etten jaksa elää tätä kaikkea enää päivääkään. Tein päätöksiä, joilla oli kuitenkin kovin katkera loppu. Romahdin alas ja katsoin hiljaa silmilläni ulkona levollisesti nukkuvaa maailmaa. Se oli kaunis, rauhallinen ja tietoinen olemassa olostaan. Mitä syvemmälle uppouduin sitä varmemmaksi tulin päätöksestäni. Vaikka olinkin paennut sitä, riitti kipinä räjäyttämään väsyneen mieleni. Ja niin siinä kävi. Kaiken antaneen mieltä kun lyö, se riittää. Se hajottaa ihmisen, mutta mikä kauneinta, se saattaa myös avata silmäsi. Ne tietyt sanat jotenkin raapivat silloin ihoani, jotka kuulin tuona kesäisenä iltapäivänä. Olin aina ollut siinä. Tehnyt mitä jaksoin, annoin yleensä aikaa enemmän kuin olisi pitänyt. Ja niin, missään vaiheessa taivaltani kukaan ei edelleenkään kysynyt, miten sinä jaksat? Kaipaan edelleen niitä sanoja. Tai sitä kysymystä. Sitä että joku oikeasti välittää. Mutta lähdin. En katsonut taakseni Ja tunsin vapauden.
Mutta se päätös, joka tehtiin hätäisesti, jäi kummittelemaan. Vaikka ihmisen on loppujen lopuksi tehtävä päätöksiä itseään ajatellen aloin tuntea syyllisyyttä. Pelkoa siitä, että olin tehnyt väärin. Vaikka vapauden tunne tuntui hyvälle, olin silti päivä päivältä surullisempi. Tunsin, kuinka ihmiset eivät ymmärtäneet. En oikein käsitä. He eivät koskaan kysyneet, miten sinä jaksat. He kai vain olettivat minun elävän kuten kaikki muut. Olinhan kantanut sitä hymyä mukanani, jonka taakse piiloutui väsymys ja pelko. Sain kai siitä syyttää itseäni. Istun edelleen hiljaa tuolillani pohtien kaikkea tätä. Sitä, miten sinun tulisi omistaa elämäsi jollekin toiselle vain, koska he tarvitsevat apua. Mutta kuka auttaa takaisin? Kuka auttaa sinua? Tahtoisin pyyhkiä pienen osan elämääni maton alle. Unohtaa sen kaiken ajan, jona luulin olevani ihmisenä hyvä. Monien sanojen, lukuisten puheluiden jälkeen tunnen, että ajatellessani itseäni muutuin kovin itsekkääksi ja pahaksi, vaikka päätökselläni ajauduinki itse kovin pieneen ja ahdistavaan tilaan. Tahdoin vain hetken taas elää ja hengähtää. Vaikka se päätös tuntuukin joistakin väärältä, en voi murehtia niitä, jotka eivät enää pääse helpolla. Jotka ovat tilanteessa, missä heidän on kannettava vastuu omasta elämästä.
Vaikka olenkin onnellisempi mietin vieläkin, milloin teot ovat itsekkäitä - milloin ne ovat vain oikeutettuja ja välttämättömiä itseään kohtaan? Mikä erottaa itsekkyyden ja mitä on itsensä ajatteleminen. Onko ne vain kauniita ajatuksia kirjoituksissa vai todellisia tekoja, joihin meillä on oikeus?
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

It´s raining..

KiroilevaSika
Voi kun joskus vain voisin tanssia sateessa. Tarttua elämää sen kaulasta ja kuristaa, kunnes kaikki paha kuolee. Joskus tahtoisin vain sulkea silmäni. Tuntea, kuinka maailma juoksee ympärillä, kuinka vesi hyväilee ihoani. Joskus tahtoisin vain olla, elää ja unohtaa kaiken muun. Miksi meillä on taakkamme, miksi murheemme? Miksi meillä on toisimme, mutta emme aina osaa sitä arvostaa? Miksi minä en osaa olla enää onnellinen? Tahtoisin joskus nostaa purjeeni. Tahtoisin seilata läpi myrskyn. Läpi vaarojen ja tummien vesien. Ja jossain, kaukana kaikesta, odottaa ranta kultainen. Johon vain jalkani upotan ja elän iloiten. Miksi meillä on taakkamme, miksi murheemme?
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Elämäntapamuutoksia.

KiroilevaSika
Kaikella kunnioituksella, sekä korostaen: Jokainen, joka ryhtyy elämäntapamuutokseen tarkoituksena parantaa elämänlaatuaan, se on ihailtavaa. Aina. Mutta..
Facebookin uutisvirtani alkaa täyttymään kaikenlaisilla ihmiskehon remonteilla. Viikonlopun darrafiilarit muuttuvat alkuaamun bodausvideoiksi leveän tekohymyn koristaessa väsynyttä naamaa. Lähipitserian kebab-pizza muuntuu banaaniksi, luomua sekä totta kai rahkaa. Rahkaa. Sitä tulee joka lävestä ja sitä on kaikki kaapit täynnä. Löytyy uutta salihousua, kenkää ja paitaa. Kaikki päälle laitettava kangas on merkkivaatteita, jotka korostavat jotakin hienoa sanalyhennettä antaen ammattimaisen säväyksen tarkoittamatta silti mitään. Tehdään blogeja, annetaan ohjeita ja luodaan erilaisia sivuja siitä, mihin on ryhtynyt. Ja suuri joukko ihailee. Vau, sä oot huippu. Minä ymmärrän sen perimäisen tarkoituksen. Onhan se aina ihailtavaa, kun ihminen kapuaa sieltä ojan pohjalta ylös takaisin polulleen. Totta kai siitä saa olla ylpeä. Mutta väkisin sitä ihminen jää pohtimaan - elämäntaparemontti tehdään itselleen itseään varten. Minkä takia siitä on tiedoitettava muita päivittäin?
Mietin joskus myös niitä kirjoituksia, joissa ihminen korostaa entistä elämää. Istuin vain sohvalla ja söin. En jaksanut urheilla, tehdä mitään ja muutenkin olo oli hirveän laiska. Olen tietenkin ylpeä niistä, jotka osaavat ja pystyvät ottamaan itseään niskasta kiinni. Mutta loppujen lopuksi ihminen teki itse sen päätöksen jossakin vaiheessa, että en nyt jaksa tehdä mitään. Ihminen päätti itse jäädä paikoilleen. Voisinpa itse kirjoittaa "En jaksanut silloin maksaa laskujani. Jäin hirveästi velkaa mutta nyt maksan reippaasti ulosottoon velkojeni kuittaamiseki". Päätän perustaa blogin siitä, että laskut on todella maksettava. Ja postaan muutaman kuvankin siitä, kuinka sähkölasku tulee maksettua. Ihmiset, jotka vailla suurempaa syytä joskus jäivät paikoilleen, saavat nyt kunniaa siitä, että he pyrkivät pelastamaan tilanteen. Korostan silti; Elämäntaparemontti on aina ja joka tapauksessa hieno asia. Kun se tehdään itselle, ei muille tai muiden takia.
Eniten minua ärsyttää se tapa, miksi joku ryhtyy tähän. Joskus tuntuu, että se tehdään vain näyttääkseen muille. Samoin minua ärsyttää se, että asiasta tehdään niin suuri numero. Tai pikemminkin se, että tahdotaan näyttää muille, mitä kaikkea olen saavuttanut. Osittan ihminen saakin olla ylpeä. Tietyt saavutukset ovat jakamisen arvoisia, mutta se, että aamulla olet päättänyt astella muutama sata metriä ennen töiden alkua on arkipäivää. Se, että menet salilla ei ole maailmaa mullistava juttu. Sitä tekee miljoonat ihmiset around the world. Ei se kai ole kuitenkaan niin ihmeellinen asia. Mutta mikä eniten ärsyttää on tapa, jolla oman elmänlaadun parantamisesta koitetaan rakentaa jotakin sosiaalisesti jaettavaa sisältöä. Luulin aina, että takoitus on kohentaa omaa itsetuntoa ja elämänlaatua, ei rakentaa prosessista yhteistä asiaa, jonka osittainen tarkoitus on vain näyttää. Ehkä tämä on vain henkilökohtainen suhtautuminen kaiken jakamiselle. Sille, että meillä ei ole enää omaa elämää vaan se on kaikki yhteistä ja julkista.
Olen itsekin miettinyt, kuinka hienoa olisi omistaa kalliita salivaatteita, kuntosalijäsenyyksiä ja personal trainerin kanssa jumppailla. Mutta kaikille se ei ole niin yksinkertaista. Joskus pohdin näitä, että aloita sinäkin. Se on helppoa. Toisille se varmasti onkin. Sille, joka vapaaehtoisesti jäi silloin myrskyisänä syyskuun ensimmäisenä päivänä sohvalle. Mutta entä me, joille asia ei olekaan niin yksiselitteinen. Joskus taustalla on muutakin kuin vain laiskuus. Ehkä siksi tämä asia joskus potkaisee kovin lujaa sieluun. Joskus pohtii, mietittekö yhtään niitä, joille tämä asia ei enää olekaan niin helppo ja omissa käsissä vaan jokin muu syy pitää meidät velttoina ja saamattomina. Tahtoisin joskus kysyä, miksi kaikki se informaatio, tekeminen ja saavuttaminen tarvitsee jakaa? Ettekö koe onnistuvanne ennen kuin kaikki muutkin sen tietävät. Mutta se taitaa olla kaikessa. Oma onnistuminen riippuu aina tykkäysten määrästä, ei saavutetusta merkkipaalusta.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Aamut.

KiroilevaSika
Se on yksi kauneimmista hetkistä. Kostean yön jälkeinen aamun sarastus pikatien maalatesssa metsäkankaan pintaa. Laakeat viljapellot kumartavat nöyrästi. Kuusimetsän ylpeys ja kiehuvan joen pinta. Saatat jäädä katsomaan tietämättäsi sitä sinistä, joka väreilee taivaanrannalla. Niitä värejä, joita nojailevat tähkäpellon päät mukailevat kameleontin lailla. Sitä kauneutta, kun sumu nousee joen jokaisesta väreestä kohti taivaan kattoa. Aamut. Olivat ne pimeitä tai valoisia. Hiljaisia tai äänekkäitä. Oli se sateen jälkeinen tai myrskyn sylissä. Se pieni hetki, kun yö ja päivä kohtaavat on silmittömän kaunis.
Niin hauraasti nousevat säteet puiden latvojen takaa. Joskus ne kietoutuvat usvaan. Kuin häähuntu, se valo leviää pisaroissa luoden värikkään kuvan mustalle pohjalle. Toisinaan valonsäteet ovat myöhässä. Ne hyökkäävt ilmoittamatta taivaalle valaisten kaiken. Joskus pimeys ei tahdo väistyä. Hetken ne riitelevät, kunnes päivä voittaa.
On vaikea kertoa hetkistä, jotka liikuttavat tunteitasi. On vaikea puhua, miltä lintuauran siiven iskut kuullostavat hiljaisuudessa. Miten ylväältä tuntuu yksinäisen kauriin silmät puiden oksien suojassa. Miltä kuullostaa yksinäinen puro, joka soljuu pihatien vierellä. Tai miltä tuntuu tuuli, joka kävelee viljapellolla. Se kauneus on niissä hetkissä, joissa avaat silmäsi. Joissa olet yksin ja koet kaiken vain itse. Se on ohikiitävää, unohtumatonta, mutta silti jo kadonnut muutamassa silmänräpäyksessä. Hetket, joita et voi jakaa, joita et voi kertoa koskaan niin syvällisesti, että kuuntelijan silmät sulkeutuvat sen kauneudesta. Me olemme menettäneet kokemisen, yksilöllisyyden ja henkilökohtaisuuden. Osaamme jakaa, osaamme kertoa ja osaamme kuvailla. Mutta mitään, mitä me nykyään koemme, emme enää koe itseämme varten vaan toisia.
En koskaan tahdo ikuistaa niitä hetkiä kuvalle, en edes kertoa sanoilla, joina tunsin turvallisuutta ja helppoutta. Niitä hetkiä joina olin onnellinen. Ne olivat minun ja vain minun. Ehkä me kaikki löydämme itsemme tämän kaltaisista tilanteista, mutta harva osaa pysähtyä ja kokea. On vain niin kiire aina jonnekin. Kiire jostakin. Kuin ikiliikkuja, emme pysähdy ennen kuin se on pakko. Hengitän syvään. Suljen silmäni ja tunnen, kuinka kesän lämpimä halaus pyyhkii lävitseni. Tiedän, olen, tässä ja nyt. Ja se kaikki, mitä ympärilläni tapahtuu - se on vain katoavaa kansan perintöä.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Ja kun sade ei koskaan lopu.

KiroilevaSika
Tämä on tarina siitä, kuinka kivisen talon alla puisten perustusten murtuminen tapahtui hiljaa ja kovin yllättäin.
Hiljaisuutta. Olen kaivanut hiljaisuutta ympärilleni. Olen pyytänyt tilaa ajatuksilleni. Laakeaa olen etsinyt levittääkseni väsyneet käteni. Olen pyytänyt yksinäisyyttä, mutta toivoin aina, että te pystytte siinä. Seisotte vahvoina, koska minä olen niin heikko. Joskus olen kuunnellut tuulta, joka pyyhkii läpi väreilevän ihoni. Joka kutittaa sisälläni, vaikka se ei naurata. Vaikka se ei kerro vitsejään. Olen kaivannut tyyntä. Meren rannalla olen toivonut aaltojen laskevan, jotta näkisin vastarannalle. Ja niinä öinä, kun meri lepäsi toivoin, että näkisin sinut. Heiluttaen käsiäsi, kaivaten minua vastarannan suoralla viivalla. Olen odottanut iltoja. Ne ovat hetkiä, kun maailma nukkuu. Kun hiljaisuus laskeutuu jalkojeni juurelle. Iltoja, joina en juokse, joina en pakene mitään. Olen kaivannut myös onnea. Olen etsinyt tunnetta sisältäni, jossa minun olisi niin helppo olla. Jolloin ei minua sattuisi, ei koskisi. Mutta levoton ja onneton on ihminen, joka kauneutta ei enää erota. Ei näe värejä, ei kuule herkkiä sointuva valkoisen kohinan läpi. On vain surua. Mustaa, ja niin tummaa. Se on kuin sade. Kylmä loppusyksyn loputon, joka ei enää ruoki. Joka seisoo pihatiellä. Se on vastassa. Se katsoo minua silmiin. Se elää peilikuvassa. Jokaisessa ajatuksessa. Jokaisessa hetkessä, kun en tunne. Ja myös niissä, joissa tunnen vahvasti. Se on kuin ystävä. Sanaton ja vaikea ymmärtää. Mutta silti, se kulkee tunnollisesti vierelläni aina aamun kajosta illan syntyyn. Öisin se tanssii tähtivalossa. Se roikkuu pilvien reunoilla ja hyppii auringonsäteiltä vuorien huipuille. Se on ainoa, joka on rehellinen. Se sanoo, mitä ajattelee.
Olen kaivannut sinua. Tuntematonta. Ihmistä, joka korjaa kaiken. Joka nostaa ylös. Ja joka rauhoittelee. Ihmistä, joka muistuttaa hyvästä. Näyttää vielä kauneuden ja soittaa sointuja, jotka ovat pehmeitä. Olen kaivannut sinua rakentamaan perustukseni uudelleen. Pystyttämään talon, jossa on hyvä asua. Jolla on merkitys ja tarkoitus. Kaipaus. Se on kuin toinen nimeni. Se on välillä jumalattoman kaunis. Koska se kertoo minulle, että etsin edelleen jotakin. Että en ole vielä luovuttanut. Kaipaus, se on myös haikea. Se rikkoo ihmisen. Hajottaa huomisen. Se näkyy kaikkialla. Jokaisen kasvoilla, vastaan tulevan kauppakassissa. Se on kuin tarina, jolla ei ole loppua. Ja silti kääntelen sivuja toivoen onnellisuuden pyyhkivän unohduksen pois rivien välistä.
On ollut myös hetkiä, kun luulin. Olin toiveikas. Kurkoitin aivan liian ylös ja katosin. En nähnyt metsää puilta. Kuulin vain sen huminan, jota jykevät oksat tuulessa synnyttivät. En nähnyt valoa sormieni läpi. En tuntenut lämpöä, olin peittänyt itseni liian paksuun paitaan. Ja silloin, istuin alas ja tunsin viiltävää kipua sydämeni alapuolella. Kuin putoavan lasin lailla se hajosi. Se rikkoontui satoihin palasiin, joita ihmisiän kuluessa ei voisi kukaan kerätä. Kun elämä hajoaa tarpeeksi monta kertaa ihmisen on surullisen helppo luovuttaa. Nostaa sukat ylös pohkeisiin. Kiristää vyötään ja suoristaa paitaansa. Ja jäädä maahan makaamaan. Ehkä kauniina. Yksilönä ja erilaisena. Mutta voimattoman kaikkensa antaneena. Itkuisen toivottomana. Kun koko talosi perustuksen kosteusvauriot ylettyvät jo harjakatolle, on vain purettava. Lyötävä alas koko kauneus ja aloitettava uudelleen. Tahdoin uskoa, että minullakin olisi voimia vielä aloittaa uudelleen. Tahdoin lujaa siihen uskoa, mutta saapui sade. Se satoi loputtomasti. Se kasteli maan ja maa muuttui mudaksi. Ja kun vihdoin tajusin, ettei taivaan sini enää yläpuolelleni piirtyisi, lähdin pois. Käänsin selkäni ja luovutin. Vaikka se ei ollutkaan helppoa, se oli kovin luonnollisen rauhallista.
Vaikka astellessani päättäväisesti kohti tuntematonta yksinäisyyttä, saatoin silti tuntea pienen osan minusta  vielä toiveikkaan murheellisena. Tiesin aina - ja tulen aina tietämään - että pieni pala minusta elää jokaisena hetkenä lapsenomaisen toiveikkaana. Veijarina, joka uskoo, mutta ei sitä äänen sano. Riittääkö se, epäilen.
En silti käänny. En katso edes taakseni. Astun eteen päin ja katoan.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Hetkissä.

KiroilevaSika
Se on hetkissä. Niissä, jotka saapuvat ja katoavat silmänräpäyksessä. Minuuteissa, jotka vilahtavat valossa. Tunneissa, joita vietän kanssasi. Päivissäkin, jotka juoksevat kalenterin sivuilla. Viikoissa, jotka tuntevat kuun kierron. Hetkiä on kuukausissa, jotka muuttuvat valkoisesta vihreään. Ja varsinkin vuosissa, jotka pitävät kaikki pienet hetket kasassa. Milloin opimme pysähtymään. Katsomaan ja tuntemaan. Rakentamaan ja purkamaan. Hetkiä on erilaisia. On pitkiä ja lyhyitä. Iloisia ja vaikeita. On hetkiä, joita muistamme. On hetkiä, jotka unohdamme. Mutta jokainen minuutti. Jokainen sekunti me koemme tunteita. Tapahtumien sarjoja, joita emme aina huomaa. Kuulemme ääniä, jotka ovat tuntemattomia. Värejä näemme, joita emme osaa yhdistää kuvaan. Tunnemme tunteita, jotka ovat uusia. Ja ihomme herää eloon, kun sitä sormella silittää.
---
Kuljemme ohi ihmisten.
Taakseen jää ääni katusoittajien.
Ei ole kiire, mutta emme osaa katsoa.
Pysähtyä ja hetkeen rakastua.
---
Emme koe, opi.
Emme ihastu.
Emme hetkeen osaa enää,
emme pysähdy.
Kun aika jää, vuodet vierivät.
Hiukset harmaat,
makaat vuoteella.
---
Käännä et enää sivuja
Ei ole kiire, ei enää kuin päiviä.
Loppui aika,
pohdit, mitä minä saavutin.
Ja ymmärrät,
mitä kauniissa hetkissä menetin.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Kipeitä tunteita.

KiroilevaSika
Ironisesti istuin tänään katsellen auringonlaskua eteeni piirtyneen puurajan taakse. Tuntui niin älyttömän kornilta ajatellakaan haikeita ajatuksia. Se oli kuin nostalgisen käsikirjoitettu kohtaus haikeuden tyynellä merellä. Puuttui vain sade, joka olisi laskenut märät hiukseni silmieni eteen. Ja että joku olisi istunut ja pyyhkinyt ne pois silmieni edestä. Mutta jotakin kaunista siinä hetkessä oli. Valo, joka muuttui keltaisesta punaiseen kadoten hautaansa. Tuuli, joka todella heilutti ylipitkiä hiuksiani kutittaen korvanlehtiä. Äänet, rannan takaa kantautui linnun yksinäistä laulua. Kuin se olisi lajinsa viimeinen. Liian makeaa, totesin. Kuin kolme suklaarasiaa kerralla sohvan pohjalla jalat kohti kattoa. Tuntui vatsanpohjassa asti. Mutta silti. Jokin herätteli sisällä pehmeitä ajatuksia. Vaikka koitin realistisesti ajatella todellisuutta, vaivuin hetkeksi omiin pieniin ajatuksiini. Ja laineiden osuessa rantakallioon. Niiden kiivetessä jalkojani pitkin ylös housunlahkeisiin huokasin oikein syvään. Hengitin hiljaa ulos. Ja vedin keuhkoni täyteen. Verenkierto kiihtyi ja käsissäni kihelmöi. Jalapohjat olivat tunnottomat vielä niin kylmän järviveden nipistellessä jokaista solua. Yskäisin. Tajusin olevani takaisin todellisuudessa. On hetkiä, kun havahdut siihen hetkeen, johon aamulla heräsit. Se on melankolisen surullinen. Kuin syksy, jolloin kaikki kaunis kuolee. Tai talvi, kun mikään ei kasva. Mutta toisaalta. Olen rakastanut syksyä siksi, että mikään ei todellisuudessa kuole. Moni asia ympärillä vaipuu vain nukkumaan. Keräämään voimia. Odottamaan oikeaa aikaa kasvaakseen vahvemmaksi. Niin kuin mikä tahansa pieni luontokappale, me jokainen tarvitsemme hetken aikaa itsellemme. Hetken, jona voimme kerätä voimia ja odottaa. Ja kun olemme valmiita, kasvamme kohti sinistä taivasta ja rajatonta avaruutta.
Ajatuksiani keräten takaisin olkalaukkuun haikeus iski, kuin karikon terävät kivet veneen pohjaan. Ja niin hiljaa vesiraja nousi yli olkapäiden hukuttaen minut tummaan ja leväiseen syleilyyn. Ei niin kauniiseen, mutta jo lämpimän turvalliseen. On myös hetkiä, jona levottomuus ja epätoivo vierii sydämesi syvimpiin kouruihin. Ne pomppivat kuin kumipallot hakaten jokaista tunnetta, joka sinussa herää. Ne ovat pelottavia hetkiä. Mietin tulevaa, joskus itken mennyttä. Ja yksin ne kaikki kasaantuvat vain minun olkapäilleni. Sen paino on hurjan kivulias. Varsinkin huominen tekee minusta levottoman. On aikoja, kun toivon salaa paljon. Taas toisaalta päiviä, kun en toivo lainkaan. Mutta ne päivät, jona jaksan uskoa, kummittelevat läpi vaikeiden aikojen. Ne heräävät aamulla kanssani. Ne syövät vierelläni ja juovat kahvikupistani. Ne istuvat bussissa vastapäätä. Antavat ohjeita pelkääjän puolella. Niitä ei voi vaimentaa, ne toimivat ilman virtaa. Ja vaikka kuinka koitan juosta niitä pakoon, ne heräävät jokaisessa kuvassa, jotka edes kolmen millineliön alueella muistuttavat unelmistani. Niistä helvetin rakkaista, jotka tulen viemään mukanani hautaan. Ihminen, se rakennettiin tuntemaan, mutta kuinka paljon se kestää kipua, ei kukaan ole kertonut.
Tahtoisin jakaa nämä kaikki hetket vielä kanssasi. Tahtoisin näyttää että olen ihminen. Erehtyväinen ja kovin pieni. Tahtoisin nojata sinuun. Tahtoisin tukea, kun pyörryttää. Tahtoisin olla hiljaa kanssasi. Toisaalta puhua politiikasta tietämättä oikeastaan mitään. Tahtoisin koskettaa sinun sänkeäsi. Tummat hiukset kutittaisivat otsaani aina, kun suutelet minua. Vahvoilla käsillä liikut oudon hellästi ihollani. Se on kaivannut kosketusta monia öitä. Tahtoisin kuulla ne sanat, joista niin moni laulu kertoo, kirjat on kirjoitettu niiden sanojen ympärillä. Tahtoisin olla alasti kanssasi. Tahtoisin rakastaa. Ja vielä enemmän rakastella. Viettää aamuja peiton alla etsien sinusta tuntematonta. Tahtoisin riidellä, koska joskus minun on vain huudettava jollekin. Ja tietäisin silti aina, että annat anteeksi. Mutta eniten. Eniten, mitä kaipasin tuona laskevan auringon alla oli vain tunnetta siitä, kuinka joku rakastaa minua. Että olisin jollekin ensimmäinen ja viimeinen ajatus. Ja tahtoisin myös rakastaa takaisin. Ne kaksi asiaa tekevät kipeää, koska usein pelkään, etten niitä koskaan tunne.
Comments (0)  
 Report  

Ei ostaa voi.

KiroilevaSika
Vaikeaa, on joskus unohtaa. On haikeaa, taas toisen kadottaa. On luojan luomia, ne epätoivoiset. Niin rikkaat köyhät - lumipuhtoiset. On aamu raikas, yö kostea. On meri levoton, on metsä rohkea. On uni syvä, kuin kesän pituinen. Valveillaan taas, elämäänsä etsien. Ja tietä pitkin, kuljen kohti kotia. Joka tänään on, vain kasa olkia.
Niin levoton, on mieli ihmisen. Kun kaipaa jotakin, sitä peläten. Ei sanat, ei kerro laulu tarinaa. Jota tahtoo ihminen, palan omistaa. Niin pitkiä on mäet, jotka eteen piirretään. Harvoin pyörii, pyörät alas etelään. Ja pisaroita, hän kantaa otsallaan. Taakkaa pitää, hän hartioillaan. On murhe, suru. On iloton. Kun keho kuolee, olo kovin voimaton. Hän katsoo, tuntee, mutta unohtaa. Kuinka voisi hän, niin toista rakastaa.
Iho kaipaa, sitä tunnetta. Kun painat käden, vasten ihoa. Ja mieli janoaa, niitä katseita. Joita jaetaan, aamutunneilla. Ja se, mitä vailla heräsin. Jonka takia, itseäni keräsin. Joka painaa alas, joka masentaa. Joka mieltä syö, aina uudestaan. Minä muistan tunteen, kun suudellaan. Kuinka ensimmäistä kertaa, toista koskettaa. Muistan pelon, muistan naurun kehon sisällä. Kun silität, hiuksiani kädellä. Sitä tunnetta, en voi tilata. Ei ostaa, maksaa, ei rahallakaan korvata. Minä tiedän, minä pelkään eniten. Että kuolen vielä, sitä etsien.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Arvostettu.

KiroilevaSika
Kiitos siitä, että arvostit sitä kaikkea, jota tein vuoksesi. Jotka tein vapaaehtoisesti. Et koskaan pyytänyt ja silti tein sen, jonka näin oikeaksi. Annoin, koitin antaa paljon ja hyvällä pyytämättä mitään takaisin. Mutta tunsin usein, että sekää ei aina riittänyt. Muistutit aina, mitä en osannut - et koskaan kertonut mitä tein oikein. Soitit perään virheistä, et koskaan kehunut. Ja ne viimeiset sanat, jotka osuivat suoraan sydämeeni olivat viimeinen naula meidän yhteisellä polulla. Kun ihminen ei erota ystävyyttä ohi ammattisuhteiden, on aika jatkaa matkaa. On aika erota ja kulkea omia teitä. Luulin, että olin apu, mutta olinkin vain painolasti sinun selällä, jota et jaksanut kantaa.
On kovin inhimillistä muistuttaa virheistä. Niistä, joita teemme väärin ja joita emme osaa. Harvoin näemme asioita, joissa onnistuimme, jotka teimme hyvin. Sillä pilvellä on hopeinen reunus, jos van haluat sen nähdä.  Kannustakaa, vaikka joskus kuljemme ylämäkeä. Antakaa arvoa sille, että joku on siinä. Muistakaa kiittää. Kertokaa hyviä sanoja. Sateen jälkeen paistaa taas enkä minä osaa olla pahoillani. Tai olen, mutta puolestasi, koska tahdoin vain olla siinä ja kevittää taakkaasi.
Tiet johtivat erisuuntiin. Kaikesta huolimatta.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Sadepäivän levottomuus.

KiroilevaSika
Eihän sateen jälkeistä tuntia ketään muista. Ei sitä tuoksua, ei sitä valoa, joka särkee tumman taivaan pieniin väreihin. Ei pisaroita, jotka roikkuvat kiinni puiden oksilla. Ei ruohikon heiluvia käsiä silloin, kun ne kurkoittavat aurinkoon. Ei tuulen kylmää värettä, ei pilvien uneliasta pakoa. Ei muista järven levollista pintaa, höyryävää maantietä kahden kaupungin välissä. Ei muista hetkeä, jona viimeinen pisara uppoaa mullan mustaan kankaaseen. Tai edes tuoksua, joka tuoksuu kaikkialla niin raikkaana.
Sadepäivinä huominen ei koskaan tule. Ei aurinko lämmitä, ei valo taitu lattian pinnalle. Ei pilvien takaa loista avaruus. Ei aurinko hymyile. Harmaa peitto peittää taivaan. Hiljenee luonto, etsii elollinen suojaa sateelta. On tuulessa kylmä väre, se kutittaa ihoa, nousee kananlihalle suuremmankin kädet ja jalat. On hiljaisuus läsnä, vaikka peltikatolta kuuluu askelia. Mutta rakkautta on silti jokainen hetki On ihmisellä syy ja tarkoitus. On sohvan sylissä, peiton alla tai maton kulmalla jälleen suurempi tarkoitus. Toiset jäävät katsomaan, toiset kuuntelemaan. Toiset istuvat kun taas toiset makaavat. Mutta niinä hetkinä, kun sade piiskaa koko luomakuntaa on meillä hyvä syy vain olla. Katoaa kiire henkilön, joka muuten upottaisi sormensa multaan. Joka mattojaan ja peittojaan ulkoiluttaisi pakosta. Toiset kiirehtisivät kauppoihin, vain koska se lukee paperilapussa. Sade, jotenkin olet minulle hyvä tekosyy olla tekemättä mitään, vaikka seinien pinnalla naurava tomu koittaa kertoa toisenlaista tarinaa.
Mutta levottomuutta. On haikeutta jokaisessa hetkessä, kun lasket silmilläsi kattolaudoituksen lukumäärää. Kun halaat tyynyä, joka ei koskaan halaa takaisin. On haikeutta hetkissä, kun äänetön on huoneesi jokainen nurkka, kun lattialla ei kaiu askeleet. Sadepäivän kiireettömyys ulkoiluttaa ajatuksiasi liian tiheään, liian murheellisin mielin huomaat, kuinka jokainen hetki on vain yksinäisyyden kolkkoa näytelmää, jota luonto ohjaa haluamallaan tavalla. Leijuu hiljaisuus, joskus toivon, että sinä olisit sen rikkomassa. Ottaisit kädestäni kiinni ja juoksisimme pitkin viljapellon vihreitä kenttiä, jossa jokainen verso tarttuu jalkojesi pohjaan. Jossa makaisimme kahdestaan katsoen pilvien muotoja, pyyhkisimme märkiä hiuksia kasvoiltamme ja uppoutuisimme toistemme silmiin rakastuneena. Tarttuisimme hetkeen, emmekä tarvitisi sanoja, emme kaipaisi edes huomista, koska siinä hetkessä olisi hyvä olla.
Sadepäivinä olen aina hurjan onnellinen. Ja samalla niin kovin onneton.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report