85.073 medlemmar 3.206 inloggade
Logga in Bli medlem
Qruiser
Ooh aah, just…
Snart dags...
Blogg
Stockholm 19/10
Chokladkoppen
Gaymap
Stockholm 19/10
After goes Sercre…
Gaymap
Stockholm 19/10
Sidetrack
Gaymap

blog.qruiser.com
Jag bloggar på Skandinaviens största gay- och queercommunity Qruiser. Bli medlem du också!
Kaappihomon elämää
On yksinäisen joskus
vaikeaa,
menneisyyttään
unohtaa.
Kille, 32, Raumo
 
Kategorier
Senaste inläggen
Kalender
«
Ti 1 To Fr
1
2 3 4 5 6 7 8
9 10 11 12 13 14 15
16 17 18 19 20 21 22
23 24 25 26 27 28 29
30 31
Widgets
Statistik
Blog id: 2162

Onni.

KiroilevaSika
Mitä onni on, kysyn usein itseltäni. Onko se sitä, että nauraa huolettomasti? Että odottaa huomista? Onko onni sitä, ettei murehdi? Ettei pelkää? Onko onni sama kuin ilo? Toisinaan mietin, mitä onnellisuus on ja miten sen löytää. Onko se harvinainen, vaatiiko se paljon, jotta sen tavoittaa. Maksaako se? Onko sen eteen tehtävä paljonkin työtä?
Kuulen ja näen paljon onnellisia ihmisiä. Jotka toistelevat olevansa kovin tyytyväisiä tähän hetkeen. Ja siihen, jona he näkevät tulevaisuuden. Kuulen paljon naurua, näen hymyjä. Onko ne onnellisuuden piirteitä? Vai mistä sen tunnistaa? Voiko se olla pieniä asioita vai elämän kokoisia oivalluksia? Toisinaan mietin, miksi onnelliset koittavat vakuuttaa meitä siitä. Miksi he toistavat sen sanomalla ääneen. Vai onko onni sitä, ettei siitä tarvitse enää puhua. Että sitä ei tarvitse näyttää. Vai onko se asia, joka tarttuu toiseen halaamalla? Kertomalla ja puhumalla?
Niin paljon pieni sana voi herättää kysymyksiä. Jos se on kovin yksinkertaisesti saavutettava tila, miksi pääni kysyy paljon saamatta juuri yhtään loogista vastausta. Vai tapahtuuko se, kun aika on oikea. Kun kuljet oikeaa polkua, olet oikealla hetkellä oikeassa paikassa. Kuka tietää, mutta sen kun omistaa, ei siitä kannata päästää irti.
Onni on kai asioiden sopimista ja hyväksymistä kokonaiskuvaa kasatessa. Siinä saattaa olla virheitä, mutta ne pitäisi oppia hyväksymään. Onni on varmasti tila, jossa tuntee itsensä ja näkee ne asiat, joihin ei ole tyytyväinen. Mutta silti osaa rakastaa omaa minäänsä sellaisena. Onni siis taitaa olla pienten asioiden rykelmä, jonka kanssa ihminen on oppinut elämään. Onni kun on varmasti myös surua, pelkoa ja epätoivoa. Se on kuin talvinuha, joka koettelee voimiamme omalla kauniilla tavalla. Ja kuten räkäinen nenä, siihen löytyy aina lääke.
Onni on aina ollut jotakin, jota olen etsinyt. Osittain, pieniä palasia olen löytänyt, mutta kuten palapelissäkin, en vielä hahmota sitä kuvaa, jota koitan rakentaa. Reunat vuotavat. Niiden ohi virtaa vielä vesi. Keskellä ammottaa tyhjä kolo, johon mahtuu koko kämmen. Mutta toisinaan mietin, minulla on varmasti kaikki palaset, kuhan vielä oppisin ne sovittamaan toisiinsa. Se ei välttämättä vaadi muuta kuin hieman aikaa ja teräksisiä hermoja, jotta palapelin saisin valmiiksi. Ja kun sen joskus saan olen varma, että ripustan sen kehyksissä seinälleni. Se on varmasti yksi harvoista asioista, joista sinä päivänä voin olla ylpeä.
Kommentarer (0)  
Digga (0 medl.)  
 Anmäl  

Pelko.

KiroilevaSika  (uppdaterad av KiroilevaSika)
Syksy. Sen aikaisin laskeva valo. Sen kylmä peitto, joka jättää alleen nuokkuvan maailman. Talvi tekee tuloaan. Kevyt jää rustistaa postilaatikon kannet kiinni. Lapset hyppivät jäähileisiin vesilätäköihin päiväkodin pihalla. Ja naurua. Niin huoletonta ja täynnä puhdasta iloa. Ja vaikka niin valoton aamu herättää kiireiset, nousee usean talon piipuista kevyt savuvana. Naapurissa, maatalon pellolla joutsenet venyttelevät siipiään. Mahantäydeltä on lähdettävä lentoon, lyhyen kiitotien päässä näkyy tulevaisuus. Niin kauniita, totean. Ne tulevat. Ja menevät. Ja silti jokainen kerta rakastun niihin yhä uudelleen. Tänä aamuna ikkunan takana huokasi hiljainen ja paljas pellon pinta. Se oli harmaa. Sade oli huuhtonut viimeisen kullanruskean oljenkorren lähijoen rantakiville. Tuntui kuin olisin menettänyt jotakin. Olo oli kovin yksinäinen, vaikka koskaan en kävellyt pellon reunalle. Emme koskaan oppineet tuntemaan toisiamme, mutta jotenkin, kovin syvällä itsessäni, tunsin kaipuuta. En kuullut ääniä, jotka usein herättivät minut uuteen aamuun. En voinut enää katsella niiden levollista odotusta ja pohtia, miten kauas ne lentävät. Mikä heitä odottaa. Niitä, joiden siivet kantavat aina perille asti. Toisinaan tunsin kovin yhteenkuuluvuutta. Toisinaan kotitieni päässä odottaa tuntematon. Joskus se vaatii minulta paljon, jotta askel kantaisi vain muutaman sadan metrin päähän. Toisinaan en avaa edes ulko-ovea. Silti. En koskaan voisi lentää heidän vierellään koskan tiedän yhä, että omat siipeni eivät kantaisi. Ei vielä. Ei tänään. Eikä huomenna.
En osaa sanoa, mikä minua pelottaa tulevaisuudessa. Yksinäisyys. Se sana nousee aina mieleeni, kun pohdin, miksi askeleet tuntuvat vaikealta kävellä. Entä jos olen onneton? Pelkään myös sitä. Sitä, etten koe olevani onnellinen siinä, mitä minulla on. Vaikka tiedän, etten kaipaa suurta. Etten tarvitse paljon. Mutta miksi toisinaan niin vähän tuntuu niin kovin vaikealta saavuttaa?
Katsoessani taakse päin ja tutkiessani kaikkea, asioita joita olen itselleni luvannut, olen ymmärtänyt jotakin. On ehkä helpompi unohtaa vakuuttaa itselleen mitään. On ehkä järkevämpi olla tekemättä suuria päätöksiä, joiden taustalla olisi muka onnellisuus. Olen toisinaan sanonut itselleni, että älä odota ihmistä elämään, joka tekee sinusta täydellisen. Koska tiedän, että edelleen odotan sitä jotakin tuntematonta ja kovin saavuttamatonta. Toisinaan olen kehoittanut itseäni etsimään juuri sitä yhtä ja oikeaa ihmistä, mutta olen huomannut sen olevan turhaa. Koska kaiken tämän maailman ja kiireen ja pinnallisuuden keskeltä en usko, että häntä löydän. Mutta silti tiedän, että salaa sisälläni toivon, että se olet juuri sinä. Ja sinä olet se, joka muuttaa maailmani. Olen siis oppinut, että älä lupaa itsellesi mitään, johon et itse todella usko. Se on vain pieni valhe, joka tekee sinusta kovin vainoharhaisen ja katkeran.
Jatkan siis. Jossakin on se totuus, joka herättää minut. Se jokin sana, lause tai ajatus, joka todella sanoo minulle sen, jonka olen aina halunnut kuulla. Ehkä silloin näen päämääräni ja tavoitteeni selkeänä ja tiedän, kuinka kulkea onneni luokse. Se päivä ei ehkä ole täällä vielä huomenna. Mutta mitä minulle jää, jos en usko enää mihinkään? En koskaan tahdo olla ihminen, joka katkerana katsoo menneisyyttään. Ei, vaikka toisinaan on vaikea uskoa, pidän silti kiinni siitä pienestä ja toivontäyteisestä ajatuksesta, että meille jokaiselle on se joku toinen. Jossakin. Vielä hukassa. Piilossa. Mutta varmasti löydettävissä.
Kommentarer (0)  
Digga (1 medl.)  
 Anmäl  

Alku.

KiroilevaSika
Maailman edessä huomaan, kuinka ihminen muuttuu toisinaan tahtomattaan. Koetamme kaikin tavoin miellyttää, olla jotakin muuta kuin todella sitä, mitä me tahdomme olla. Mietimme liikaa, miltä näytämme. Miltä kuullostamme. Mikä meitä kiinnostaa. Minkä vuoksi me taistelemme. Mutta tämän kaiken keskellä. Kaiken ajattelemisen ja tekemisen keskellä unohdamme itsemme. Unohdamme mistä olemme tulleet ja minne tahdomme mennä. Päämäärä. Se löytyy jokaiselta. Mutta kun oikein ajattelen asiaa huomaan, että minäkin tahdon päästä jonnekin, jossa olisin joku toinen. Joku, jonka ehkä yhteiskunta hyväksyy, mutta kadottaisin itseni. Miksi koemme niin suurta huolta siitä, mitä olemme toisten edessä? Miksi uhraamme itsestämme niin paljon muiden takia?
Tajusin, kuinka minäkin olen kadottanut sen suunnan, jonka piti olla minulle selkeä. Olen kadottanut haluni, jotka ovat muuttunut lähes julmaksi kansikuvatietoisuudeksi. En ota riskejä, koskaan pelkään. Ja pelkään vain siksi, koska maailma pelottaa minua. Se kaikki tieto, olettamus ja kuvitelma, jonka sanotaan olevan ainoaa oikeaa. Luin myös blogia taakse päin. Se antaa ajatuksilleni tukea. Se huomauttaa, kuinka minäkin olen muuttunut. Alkujaan blogini kirjoitusten piti käsitellä sitä, miten pelottava on kertoa olevansa homo. (vielä silloin) Hieman erilainen pienessä kylässä. Ja kun pääsin yli. Kun pääsin yli siitä pelosta, saapui seuraava. Aivan kuin se olisi jo odottanut postilaatikossa. Mutta olin silti rehellinen. Itselleni ja tuntemuksilleni. Olin avoin, vaikka usein vain kirjoitin. Mutta se olin minä. On todella ymmärrettävää, että synkkenevien myrskypilvien alla ihmisen on ajettava ja jaettava vakaumustaan ympärilleen. On kehoitettava elämään paremmin, on kohdeltava kaikkia paremmin. Mutta missä kohtaa siitä tulee sana "minä". Tarkoitan, missä kohtaa ajamista asioistamme tulee minun tai sinun käsite. Minne me katoamme, jos olemme vain se ihminen, joka ei syö lihaa. Joka tykkää miehistä. Joka kulkee vain pölkupyörällä. Joka kehoittaa vegaaniuteen. Joka taistelee pohjoisia turkistarhoja vastaan. Milloin meidät opitaan tuntemaan asioista, joita me teemme. Joiden vuoksi markkinoimme, kuin pienyritykset? Vai onko se vain yksinkertaisempi tapa määritellä - kuka minä olen?
Kukaan ei puhu enää ujosta pojasta. Nauravasta tytöstä. Siitä, jolla hiukset oli vaaleat. Tai pukeutui aina farkkuihin. Siitä, jolla oli ruutupaita. Hiukset aina silmillä. Joka ei hymyillyt tai hänestä, joka nauroi liikaa. Milloin unohdimme määritellä, millaisia olemme ihmisinä? Eikä sitä, mitä me teemme elämällämme.
(palatakseni) Lähtökohtaisesti blogin olin aloittanut tuekseni. Kasvualustaksi. Ehkä yhtenä tapana kertoa asioita, joita en voi ääneen sanoa. Tai uskalla. Mutta silti ne sanat oli saatava ulos. Kuinka helpottavaa oli ensimmäistä kertaa kirjoittaa olen homo, gay, hintti, ja tuntea, miten kuka tahansa sen voisi lukea. Ja se oli siinä. Kun ensimmäsitä kertaa luin itse kirjoitetun lauseen omasta seksuaalisesta suuntautumisesta tajusin todella, kuka minä oikeasti olen. Tai ensimmäinen laillinen profiilikuva. Olin siinä. Ihminen, joka ei uskaltanut olla oma itsensä. Mutta. Nyt kun katson hetkiä taakse päin huomaan, kuinka saarnaavan ja kaikkitietävän asenteen olenkaan ominut. Mutta en minä ole sellainen. En tahdo muuttaa ihmisiä, millaiseksi he on syntyneet. En sano, vakaumukseni tulee aina olemaan osa minua, mutta se ei tarkoita sitä, ettetkö sinä voisi olla jotakin muuta. Miksi sinä et kunnioittaisi minun päämäärääni, jos minä kunnioittaisin sinun?
Toivon siis pääseväni alkuun. Takaisin siihen, jonka takia täällä olen. Siihen, että voisin taas kirjoittaa niistä todellisista ongelmista, jotka toisinaan hajottavat minut. Jotka ovat joskus helvetin kipeitä. Toisinaan tyhmiä tai turhia. Ja joskus jopa hieman ... arvaamattoman typeriä. Ehkä on siis aika todella katsoa jälleen seinieni sisälle ja antaa ulkopuolella olevan maailman muuttua omiaan. Minä kun sitä en koskaan tule muuttamaan, joten miksi en käyttäisi sitä aikaa oman elämän uudelleen rakentamiseen. Happy people build better world. Tai jotakin. Ehkä siis minunkin on todella aika rakastaa minua itseään ja murehtia vähemmän vääjäämätöntä?
Pohdin ja uppoudun omaan pieneen maailmaani.
Kommentarer (3)  
Digga (0 medl.)  
 Anmäl  

Miksi pelkään huomista?

KiroilevaSika  (uppdaterad av KiroilevaSika)
Anteeksi mitä? Henkilökohtaisesti mua ei kiinnosta sun tai kenenkään muunkaan suhtautuminen luontoon tai eläimiin. Rakasti niitä tai ei. Mutta jossakin menee raja. Vaikka oma vakaumus ja uskomus kokonaiskuvaan maailmassa rajoittaakin toisinaan ymmärtämään sitä, miksi emme kohtele sitä elämän mahdollistavaa voimaa kunnioittavammin, on omalla kohdalla tällä kertaa täysin mahdoton käsittää joidenkin ihmisten olemassa olon tarkoitusta. En välitä, jos tasavertaiset aikuiset miehet kokeilevat onneaan pilkun jälkeen baarin kulmalla. Mutta, kun sinä riistät täysin viattomalta, puolustuskyvyttömältä olennolta hengen, en vain jaksa uskoa, että huominen olisi enää yhtään parempi paikka elää. Toisinaan mietin, mikä meitä vaivaa? Jos vaikutusvaltani ulottuisi kotiovea kauemmas tekisin asialle jotakin. Mutta näin pienenä ja voimattomana ihmispolona joudun vain katsomaan, toisinaan itken sitä pahuutta, joka kasvaa ympärilläni. Tänään koen olevani niin helvetin voimaton tämän kaiken edessä. Jos joku, joku ihminen joskus kuuntelee ja ymmärtää minua ja tuntee sisällään sen pienen kolahduksen, että minäkin voin vaikuttaa. Että ymmärtää, miten omalla, pienillä teoilla, voin vaikuttaa siihen, että me jätämme jälkeemme paremman paikan lapsillemme elää, olen iloinen. Jos joku jossakin herää siihen, että mitä me täällä todella teemme. Miksi maailma muuttuu aina vain kylmemmäksi ja se tunne saa hänet tekemään jotakin parempaa, olen onnellinen. Tiedän. Sanani usein katoavat kiireisten silmien ohi. Niiden merkitys on pienempi kuin lentokoneen suihkumottorin toiminnan ymmärtäminen. Mutta silti. Tahtoisin vain sanoa, että heikommat toisinaan luottavat siihen, että teemme oikein. Että mietimme uudelleen, mikä todella on tärkeää. Siksi, vaikka pelkään puhaltavani pelkkiä tuulen vireitä sanon, että sinäkin voit toiminnallasi vaikuttaa siihen, että meidän kaikkien on hyvä olla. Eikä se tarkoita, että joudut luopumaan jostakin. Se tarkoittaa vain sitä, että otat vastuun teoistasi ja mietit, voinko minäkin tehdä jotakin toisin.
EDIT: Ja mä luin muuten kyseisen herran vastineen. Metsästäjän. Lähtökohtaisesti skeptinen ihmiskuntaa kohtaan, jotka harrastaakseen tappaa eläimiä. Ei, en yleistä koko kuntaa ja jokin pieni pala minussakin ymmärtää heidän perimmäisen tarkoituksen. Mutta jatkaakseni. Tämän vastineen mukaan golfpallo oli osunut kyseiseen lintupoloon, joka tuskissaan oli kiemurrellut ja kitunut viheriöllä verta oksentaen joka reijästä. Mutta jokainen tervejärkinen ja suurin piirtein täysillä käyvä ihminen kyllä tietää että hups, nyt meni vituiksi. Jos asia olisi näin ja video olisi kuvattu vain tarkoituksena turvata oma selusta siinä kohtaa, että todella suojeltu lintu olisi armomielessä lopetettu. Miksi videokuvaa ei ole kituvasta linnusta? Miksi odotellaan, rauhallisesti venaillaan ja otetaan sopiva lyöntiasento täysin rauhallisissa fiiliksissä? Miksi lintu ei sätki, miksi se ei oksenna verta? Edelleen, täysjärkinen ihminen näkee jo videosta, että linnulla ei yksinkertaisesti ole mitään hätää. Ja eniten vituttaa. Se videossa oleva nauru. Joka muistuttaa lopussa ihmisen rumuudesta! jokainen tervejärkinen ihminen näkee videosta, että yksinään selitys ei osu kohdalle. Nauroin itkien, kun hän kehtasi vielä väittää että videon kuvannut ihminen oli pelonsekaisessa mielessä hymähtänyt (tai vastaavaa). Haloo. Ihan oikeesti. Jos joku meistä ei olisi joskus tehnyt jotakin prkl tyhmää ja nauranut sille, ei varmaan näkisi asiaa. Mutta jopa minä tunnistan naurun. Ja hän todella nauroi. Koska yksinkertaisesti oli kusipää. Hävettää jopa sen takia, että miehellä, aikuisella, ei ole selkärankaa sanoa, että nyt tuli huono idea tehtyä ja kantaa vastuu. Hmm, ja miksi kyseinen video leviää? Miksi sitä on lähtökohtaisesti edes jaettu, jos tarkoitus olisi ollut suojella omaa toimintaa? Vittu että vituttaa..
Kommentarer (0)  
Digga (1 medl.)  
 Anmäl  

Wiseman once said..

KiroilevaSika
Kommentarer (0)  
Digga (0 medl.)  
 Anmäl  

Kauas.

KiroilevaSika
Ihmettelen todella. Totta kai tueksi puolueellinen oma maku. Mutta ALMAn uudet sykkeet Phases (feat French Montana) biisi lyö lujaa jenkeissä. Tosin tiedä miten lujaa soitossa, mutta tarkaavaiset tietävät mitä tarkoitan. Itse käännän radion säädöt tärykalvoasteelle ja edelleen se prkl Antti Tuisku heittää jotain kornia lyriikkaa twerkkaamisesta. En ota tosiaan kantaa kenenkään musiikkimausta tai siitä mikä on hyvää ja mikä ei. Mutta pohdin, onko se ihan jees aina, että me päästetään ne loistavat musiikillisesti lahjakkaat käsistämme? Ehkä ALMA lyö läpi täälläkin, ellei Antti keksi jotakin perinteisen naiivia millä pitää maito maksaa, jos twerkkaus ei toimikaan. Ei sillä, makuja on monia. Kukin oikeutettu tavallaan.
Kommentarer (0)  
Digga (0 medl.)  
 Anmäl  

Kaipaus.

KiroilevaSika  (uppdaterad av KiroilevaSika)
Ei se mikään salaisuus ole. Että ihminen toisinaan kaipaa läheisyyttä. Jokainen. Joskus. Toisille se on fyysistä, toisille taas ajatusten jakamista. Ihmistä jolle puhua, jota kuunnella. Tai kehoa, jota kosketella. Tuntea lämpöä ja olla ujona alasti vierekkäin. Ei se tosiaan ole mikään salaisuus, että jokainen meistä kaipaa toisinaan sitä jotakin, joka erottaa arjen, jo niin tutut tunnit, toisistaan ja raottaa ilon ja riettauden verhoa.
Itse painin juuri kyseisen tunneriippuvuuden kanssa. Se on toisinaan raskaampaa, kuin alkoholismi. Ei sillä, eihän niitä voi verrata toisiinsa. Mutta tarkoitan. Tarkoitan, että toisen ihmisen läheisyyttä ei voi ostaa. Ei voi varastaa. Sitä ei saa, vaikka kuinka haluaa. Sille ei ole korvaajaa. Ei tyydytä seksin kaipuu edes hyvä elokuva. Ei edes porno, koska se muistuttaa siitä, mitä sinulla ei ole. Hmm, muutenkin olen jo jonkin aikaa miettinyt sitä, että entä jos se oli tässä. Entä, jos en löydä sitä yhtä ihmistä, jota rakastan ja joka rakastaa taikaisin. Joskus jopa herään siihen, kuinka kateellisena katselen toisten ihmisten onnea. Mietin heidän virheitään, vertaan omiini ja petollisena ihmettelen, miten hän on voinut saada ketään. Mutta älkää tuomitko, koska tämä on vain suojelumekanismi itseään kohtaan ja siihen, että koitan surullisesti järkeistää oman yksinäisyyden. Yksinäisyyden parisuhteen osalta.
Olen myös huomannut, että mitä kauemmin on pyöritellyt suhdeasioita mielessä, sitä enemmän sitä tekee mieli. Sitä jopa näkee kovin lähelle. Siihen, jonne nuorena ei vielä osannut katsoa. Löytää ihmisiä, joita miettii aivan liian paljon. Olkoon hyvänä esimerkkinä ihminen, jonka olen tuntenut kauan. Tietänyt kymmeniä vuosia, tuntenut muutaman. Ja kuluneen kahden viikon ajan olen vain miettinyt häntä. Hänen hyvännäköistä kehoaan kaikkine hyvine puolineen. Kuinka monta yötä olenkaan rutistanut tyynyä. Tuntenut, kuinka keho herää eloon vain, koska olen katsonut lähelle. Tietenkin tiedän, että hän on vain pieni pala omaa fantasiaa. Tulevaisuutta ei meillä ole. Mutta silti. Tämä tunne herätti. Se laittoi pohtimaan todella sitä, mitä minua varten elämällä on vielä tarjolla. Ja sitä, että onko se enää valmis ojentamaan sitä, jota todella kaipaan?
Toisinaan totean sen olevan vain syksyn pimeys ja kylmät päivät. Ne hetket, joina olisi todella kiva vain nauraa peiton alla loputtomasti ja pelkästään turhalle. Touhuta, nukkua, herätä ja rakastella. Ehkä se on todella vain tämä syksy. Ja se kylmyys, joka kalvaa nilkoissa ja sormen päissä. Tai ehkä se todella on se, että minä kaipaan elämääni ihmistä. Mutta aika näyttää. Viimeistään ensimmäisten joululaulujen jälkeen tiedän taas oliko tunteeni todellisia vai hetken sanahelinää.
Kommentarer (0)  
Digga (0 medl.)  
 Anmäl  

Uudestaan..

KiroilevaSika
Ehkä joku top 10 tai jotain. Mut siis Adam on niin vaan kuuma että huh!
Kommentarer (0)  
Digga (0 medl.)  
 Anmäl  

Olemmeko kaikki turvassa?

KiroilevaSika
Painotetaan yksilöllisyyttä. Sitä, että jokaisella on oikeus tehdä ja toimia juuri niin kuin kokee sen oikeaksi. Korostetaan, että jokaisella on oikeus toteuttaa itseään juuri sillä tavalla, kuin hän näkee sen itselleen täysin sopivaksi. Ilman tuomitsemista. Osittain heräsin siihen, kun pohdin omaa suhtautumista valtavirtasta poikkeaviin ihmisiin. Niihin, jotka ovat täysin omia ja rakastavia olentoja omine haluineen ja kiinnostuksineen. Oli kyseessä sitten naturismi, pukeutuminen, uskonnollinen suuntautuminen. Transseksuaali, homo tai biseksuaali. Aseksuaali tai rakastuminen esineisiin. Pohdin, kunhan toiminnallaan ei satuta toisia tai toimi lakia vastaan, miksi se vaikuttaa joihinkin ihmisiin niin syvästi? Miksi mies naapurista ei saisi pukeutua naisten vaatteisiin? Tai rakastaa sitomisleikkejä makuuhuoneessa? Miksi edelleen yhteiskunta painostaa meitä elämään valtavirtaa pitkin, vaikka tavallisten asioiden parissa yksilöllisyyttä arvotetaan? Ja mikä on tavallista. Onko se sitä, joka meille kerrotaan olevan vai se, jota media meille tahtoo sanoa? On vain rikkautta, että jokainen meistä on kovin erilainen. Ja on varsin kaunista, kun joku uskaltaa poiketa valtavirrasta. Usein mietin, miksi toisen asia on välillä niin hirveän yhteinen? Pahin herätys tapahtui jokin aika sitten. Kylän erilainen, mies naisten alusvaatteissa, menehtyi sairauden uuvuttamana. Niin surullista mutta totta - kuulin, kuinka ihmisten ensimmäinen ajatus "kuka mahtaa hänen tissiliivinsä nyt siivota, joita varmasti asunto on täynnä". Kun ihminen, jonkun lapsi kuolee, en missään tilanteessa ymmärrä, kuinka julma ihminen voi olla. Kuinka tyhmä ja sairas ihminen onkaan, jotta hänelle tulee ensimmäisenä tälläinen ajatus edes mieleen. Tajusin. Vaikka kuinka elämme hyvinvointiyhteiskunnassa se ei tarkoita, etteikö täälläkin olisi paljon tyhjää pahaa. Pahaa, jolla ei ole minkäänlaista perustetta tai tarkoitusta. Se on vain suoraa, julmaa ja ilkeää.
Tätä kirjoitusta lähdin kirjoittamaan kyllä aivan toisen ajatuksen kanssa. Se katosi johonkin  ehkä juuri tämän uuden ajatuksen alle. Johtuu varmasti siitä, että ymmärsin jälleen, miten paha maailma todellisuudessa on. Me voisimme lipua pitkin elämän janaa katsomatta ympärillemme. Toisinaan se ei ole kovin huono ajatus. Ehkä juuri tällä tavalla emme näe tai kuule sitä surua ja pelkoa, mikä löytyy naapurista. Ystävän, tutun tai lähikaupan kassalta. Soljuvin ja sopivasti sokeana elämä voisi todella olla toisinaan ihan helpon elämisen arvoista. Tietysti mietin, onko sillä silloin mitään merkitystä. Onko elämä todella tarkoitus elää itselle vai niin, että jättäisi jälkeensä hiukan paremman paikan seuraavalle astua tähän kulutettuun elämään? Ehkä jokainen saa itse tehdä sen päätöksen, mitä varten täällä on. Ja ehkä se on niin, että oli tapa mikä tahansa, se on jokaisen kohdalla täysin rehellisen oikea tapa saapua ja lähteä. Painan vielä ajatuksen "ettemme voi elää omaa elämää vain toisille" hiljaa mieleen ja uppoudun unelmiini hakien turvaa..
Kommentarer (0)  
Digga (0 medl.)  
 Anmäl  

Pitkäkestoinen suosikki.

KiroilevaSika
Musiikkia tulee ja menee. Tulee ihanuuksia. Tulee inhokkeja. Tulee niitä masis-päivien suosikkeja, iloisen aamun lempilyriikoita. Tulee sateen toivottamia, auringon halaamia. Harva vain jää. On hirveän vähän kotimaisia bändejä tahi artisteja, jotka on silti pitäneet pintansa musiikkilistallani. Yksi ehdoton on Sara. Ei ehkä niin radiosoitettu ja loppuun kuulutettu. Mutta silti monen tuntema. Sopii fiilikseen ja hetkeen ajasta ja elämästä riippumatta. Vaikka tummaan sävyyn taipuu ei se silti laske illan fiilistä yhtään sen paskemmaksi..
Kommentarer (0)  
Digga (0 medl.)  
 Anmäl