88.019 medlemmar 3.915 inloggade
Logga in Bli medlem
Qruiser
Fag For Real
Lagförslag
Blogg
Fag For Real
Battle scars
Blogg
Stockholm 24/6
Sidetrack
Gaymap
Göteborg 24/6
Bee Bar
Gaymap

blog.qruiser.com
Jag bloggar på Skandinaviens största gay- och queercommunity Qruiser. Bli medlem du också!
Kaappihomon elämää
On yksinäisen joskus
vaikeaa,
menneisyyttään
unohtaa.
Kille, 32, Raumo
 
Kategorier
Senaste inläggen
Kalender
«
Ti 1 To Fr
1 2 3 4
5 6 7 8 9 10 11
12 13 14 15 16 17 18
19 20 21 22 23 24 25
26 27 28 29 30
Widgets
Statistik
Blog id: 2162

nailed!

KiroilevaSika
Kommentarer (0)  
Digga (0 medl.)  
 Anmäl  

Sinä iltana.

KiroilevaSika
Miksi kesätuuli tuntuukaan niin kylmältä? Miksi valo, joka tanssii koivunlehdillä, piiloutuu varjoihin? Minne katosi muuttolinnut, jotka vielä viime vuonna pesivät metsän laidalla pienissä pesissään? Ajatus niin levoton kysyy kysymyksiä, sydän sykkii hiljaa rakkaudelle. Vain yksinäisen mieli juoksee villinä keskittymättä. On huominen aina haaste, menneisyys muisto, jota surraan. On autojen äänet laulua tuonelan, joka hiljaa myrkyttää kaukaisimmankin metsän. Vain jalaton osaa pysähtyä ja nähdä, mitä elämä todella on. Ja ihminen. Loputon kulkeminen ei pysähdy edes kuoleman edessä. Koitetaan ja tarjotaan sielua vielä yhdestä päivästä kauppojen loputtoman pitkien hyllyjen edessä. Ja vaikka mehiläinen lentää pesästään kymmenettä kertaa, on sillä tarkoitus. Toisinaan me vertaamme itseämme lasten kirjoissa ahkeraan muurahaiseen, vaikka emme rakenna mitään. Vaikka keräämme loputtomasti merkityksetöntä ja haalimme haaleita muistoja.
Niin koittaa tuuli muistuttaa muistollaan, mikä merkitsee. Koittaa aurinko hymyillä meille odottaen vastakaikua. Viljapellon kädet huojuvat kesäaamuisin kaivaten halausta. Ja vihreä metsä kumartaa valtatien molemmin puolin. Jättäisin kaiken. Pukisin päälleni sammaleesta sidotut housut ja hiukseni koristaisin päivänkakkaroilla jos ette silloin minua tuomitsisi. On yhteiskunta painanut jalanjälkensä harmaan järven hiekkaan, johon jokainen koittaa omia jalkojaan sovittaa. Pelätään, että emme mahdu paitaan, joka värittää nettien suosituimpia muotiblogeja. Ja murehditaan. Loputtomasti verrataan itseämme siihen, jota media kertoo meidän olevan. Pyritään ja aherretaan läpi arjen, jotta voimme hetken olla jotakin, missä emme tunne enää kipua. Emme häpeää emmekä surua. Olemme pahvisia, kovia ja värittömiä. Jokainen toistensa kaltaisia. Aina vain niin äänetön ja iloton. Silti. Kun kerran uskaltaa poiketa polultaan löytää tien, joka kuljettaa sinua hiukan sivuun. Hiukan vasemmalle, väärälle puolelle, kuten toiset ajattelevat. Ja se tie täyttyy väreillä. Se ehkä on jalkojesi alla hiukan kivinen, epätasainen, mutta niin rikas. Se on ihmismielen valinta, joka vielä uskaltaa olla erilainen. Olla omanlainen ja juuri sellainen, joka itsestä tuntuu kovin hyvältä.
Tahtoisin usein sanoa, ole rohkea ja tee sitä, mikä sinut kasvattaa onnelliseksi. Älä pelkää sitä, mitä muut ajattelevat, rakasta sitä minä sinä itse näet itsesi. Vaikka meidät toisinaan painetaan muottiin, on meillä silti voima rikkoa ne muurit, jotka pitävät meidät paikoillaan. Ole siis villi ja vapaa. Tee sitä mitä rakastat ja unohda se, jota vihaat. Ole yksin, yhdessä, mutta ole ja hengitä. Anna, ota, mutta muista, että kaikella on päämäärä ja tarkoitus.
Vaikka maailma tuntuu joskus etäiseltä ja pahalta, on siinä vielä hirveän paljon hyvää. Ja vain sinä voit sen tavoittaa täysin omilla ehdoillasi.
Kommentarer (0)  
Digga (0 medl.)  
 Anmäl  

Tom, Tom.

KiroilevaSika
Toisinaan löytää jotakin omaa jostakin, jota täysin vieras on kirjoittanut. Tuntenut. Kertonut ja sen jakanut.

I wanna take you somewhere so you know I care
But it's so cold and I don't know where
I brought you daffodils in a pretty string
But they won't flower like they did last spring

And I wanna kiss you, make you feel alright
I'm just so tired to share my nights
I wanna cry and I wanna love
But all my tears have been used up

On another love, another love
All my tears have been used up
On another love, another love
All my tears have been used up
On another love, another love
All my tears have been used up

I wanna take you somewhere so you know I care
But it's so cold and I don't know where
I brought you daffodils in a pretty string
But they won't flower like they did last spring

And I wanna kiss you, make you feel alright
I'm just so tired to share my nights
I wanna cry and I wanna love
But all my tears have been used up

On another love, another love
All my tears have been used up
On another love, another love
All my tears have been used up
On another love, another love
All my tears have been used up

I wanna take you somewhere so you know I care
But it's so cold and I don't know where
I brought you daffodils in a pretty string
But they won't flower like they did last spring

And I wanna kiss you, make you feel alright
I'm just so tired to share my nights
I wanna cry and I wanna love
But all my tears have been used up

On another love, another love
All my tears have been used up
On another love, another love
All my tears have been used up
On another love, another love
All my tears have been used up
Ja onhan se nättikin. Että..
Kommentarer (0)  
Digga (0 medl.)  
 Anmäl  

Läpiuupunut.

KiroilevaSika
Tiedättekö sen tunteen, kun romahdatte sängylle kaiken antaneena? Kun päässä lyö tyhjää, kun humisee vain hulluus korvissa. Olen loppu. Olen tietoisesti kaiken antanut, loppuun palanut ja henkisesti aivan rätti. Kyllä, olo on kuin märällä rievulla, joka on rutistettu täysin kieroksi kuivumaan pyykkinarulle. Ei se ole salaisuus. Se on tietoinen ja tunnustan sen olemassa olon. Se on tässä, nyt, kunnes se katoaa. Sitä en tiedä, milloin helpottaa, mutta toivon kovasti, että joskus tulevaisuudessa. Että joku päivä näen huomisen valoisana, en pelottavan rasittavana.
Kovin paljon puhutaan ihmisen loppuun palamisesta. Asiaa lukeneena en ole koskaan oikein hiffannut asian sisintä. Sitä, miten ihminen muka ajautuu sellaiseen tilanteeseen. Miten he eivät herää ajoissa ja miten voi olla, että päivät pysähtyvät eikä jaksa mitään. Miten se muka vaikuttaa elämään ja työhön. Henkilökohtaiseen elämään ja hyvinvointiin. Miten ne voivat valittaa, puskekaa eteen päin älkääkä valittako.
Mutta tänä aamuna, kun auton ratti käänsi ohjauksen kohti kotipihaa ja autokatosta tajusin asian. Tajusin, kuinka ihminen voi toisinaan olla niin loppu, että edes ylösnouseminen sattuu. Siinä, kun hämärässä auton penkissä pohtii oman elämän suuntaa ja tarkoitusta, olisi aika herätä. Ottaa itseään niskasta kiinni ja luovuttaa. Luovuttaa hyvässä tietoisuudessa ja tunnustaa, että ei ehkä jaksakaan. Ettei ehdi. Että tarvitsee nyt aikaa. Jotta suoriutuu edes niistä töistä, jotka on pakko tehdä. Vain elääkseen ja ollakseen vielä jollakin tasolla yhteiskunnan hyväksymä henkilö.
Olen alkanut tiedostaa, miten päivät kuluvat sumussa. Miten ajatukset eivät kulje. Kuinka työt kärsii. Olen tiedostanut, miten voimat katoavat, kuinka unelias on ilta, joka ennen maistui vielä mansikoilta. Olen alkanut tuntemaan, että energiat loppuu eikä yksinkertaisesti ole ymmärrystä tai uskoa huomisesta. Kuinka suunnitteleminenkin tuottaa epämiellyttävän tunteen. Kuinka aamuisin ei halua nousta. Iltaisin ei uskalla painaa päätänsä tyynyyn, koska pelkää huomista. Olen ajautunut kulmaan, nurkkaan, jossa on epämukavan kosteaa.
Mutta mietin. Mitä voin jättää pois. Mistä voisin irroittaa otteeni? Entä jos lähden, kenet jätän pulaan, kuka ymmärtää? Oman elämän varjolla toisten auttaminen on silti kovin väärin. Mutta kerro se minulle; kerro miten tänään sanon hänelle, etten jaksa niin, että hän sen todella ymmärtää?
Kommentarer (0)  
Digga (0 medl.)  
 Anmäl  

Seuraamisen arvoinen.

KiroilevaSika  (uppdaterad av KiroilevaSika)
Ja jos otti jostakin kohtaa kehoa, ehkä sydämestä tai suun ympäriltä, seuraahan sosiaalisen median mestoilla heitä. Tästä ehkä voi tulla jotakin rennon siistiä ja kivaa! >> FB >>
Kommentarer (0)  
Digga (0 medl.)  
 Anmäl  

Puhdas.

KiroilevaSika  (uppdaterad av KiroilevaSika)
Kevään vihreä kuiskaa iltahämärässä. Ensimmäinen sade tuoksuu vielä aamulla metsän juurilla. On hetki ennen päivää hiljainen. Se on kuin kiireetön autotie vailla kulkijaa. Äänet ovat etäisiä. Kuuntelen lintujen puhetta ja sitä, kuinka ne rakentavat pesiään. Kuinka elämän vahvuus unohtuu lähikaupan liukuovien takana. Näen, kuinka ostoskorit täyttyvät turhasta. Kuinka punaposket hehkuvat merkkiliikkeiden näyteikkunoita vasten. On hajuveden tuoksu huumaava. Se leijailee läpi kävelytien aina kahvilan toiselta puolelta kerrostaloasunnon ylimmälle ovelle. Ja vaikka hiljaa kaikuvat korkokenkien äänet rappukäytävässä, en kuule puhetta. Levoton on mieli. Se hakee turvaa huomisesta ja unelmista, jotka ovat toteuttamiskelvottomia. Tulostat kuvia mustavalkotulostimella ja ripustat ne valokuvakehyksin valkoiselle seinälle. Vaikka tapetti taittuu auringossa keltaiseen, osaat vielä hymyillä unelmiesi edessä. Aamun jäykkyys on kadonnut tunnin jälkeen. Suoristat selkääsi ja ryhdistäydyt. Maalaat hymyn kasvoillesi punaisella huulipunalla. Silmäsi säihkyvät syvän sinisinä. Sen ilon ja onnen tarjosi halpamarketin meikkihylly, joka lupaa ikuista kauneutta. Oven takana, valkoisten pihakivetysten ja pitkän ajotien päässä odottaa todellisuus. Se ei ole kaunis, se ei hymyile takaisin, vaikka peität murheesi pitkähihaisen paidan alle. Maailma. Se on aina kovin kaunis kuvissa. Se on paratiisi, jossa jokaisella on mahdollisuus. On haaveiden rikastamat hetket vain pieniä savupilviä tehtaiden piipuissa. On kauniit sanat vaijettuja valheita sanakirjan takakansien esittelyteksteissä. Rakkaus on jotakin, jota rakennetaan hinnalla millä hyvällä. Ystävyyttä ei tunnisteta, ellei siihen ole palavan kova tarve. Otetaan, harvoin annetaan takaisin, vaikka sormet ruvella koitetaan pärjätä esittäen ikuista näytelmää onnesta. Raha ajaa eteen päin. Se toimii kuljettajana merkkiauton ratissa. Se on parisuhde, johon jokainen toivoo pääsevänsä. Sitä ylläpidetään, vaikka väkisin. On velka kuin syntymätodistus. Se on muuttunut pelottavasta arkipäiväiseksi asiaksi, jonka suuruutta kasvatetaan sitä loputtomasti syöttämällä.
Ja minä istun hiljaa. Katson kiirettä. Sitä, kuinka nopeasti ihminen suoriutuu kulkemaan paikasta toiseen katsomatta taivasta. Katson murheita, joita joka toinen kantaa hartioillaan kävellen hiukan vinoon. Katson likaa, joka peittää vihreän sammaleen alleen. Joutsenia, joiden pesät ovat rakennettu jäteputkien paloista. Ja katson, kuinka valkohäntäpeura neuvottelee suden kanssa lastensa hinnasta. Maailma. Joskus näin sinut kauniina. Herkkänä ja puhtaana. Mutta tänään. Kun istun auringonnousun aikaan kynnetyn viljapellon reunnalla tunnen vain surua. Kitkerää lannan tuoksua ja pelkoa, kuinka selviämme vielä huomisesta.
Kommentarer (0)  
Digga (0 medl.)  
 Anmäl  

Kissoja ja koiria.

KiroilevaSika  (uppdaterad av KiroilevaSika)
Se, ken kaukaisuuteen katsoo tuntematta, kulkekoot yksin ja näkemättä. Ja ken sateella varjolla päänsä peittää, saakoot nuhan ja aivastelkoot läpi aurinkoisten päivien vain kiusaaltaan. Se, ken elämänmuotoa väheksyy, katsomatta kokoa tai muotoa, kulkekoot yksin taivaltaan. Olkoon hänelle askel raskas, jotta ymmärtää hän jokaisen arvon ja merkityksen, joilla oikeus on elää ilman pelkoa tai murhetta.
Olen huomannut yhä enenevissä määrin provosoituvani toisten mielipiteistä ja ajatuksista. Luin tänään paikallislehdestä mielipiteen ja päätin pohtia ensimmäistä kertaa hiljaa itseksi asiaa molemmilta kannoilta. Niin omaa, kuin kirjoittajan. Mutta mietin. Väkisin ajatuksiini pyrki miete, jotta kuinka ihminen voikaan sanoa tuollaisia. Kuinka voikaan yleistää mielipidettä, joka tuskin on edes kokemuksen tuomaa tietoutta. Vaikka asian ei ollutkaan kovin merkityksellinen tajusin, kuinka paljon omistan ehkä turhia mielipiteitä. Oikeita, vääriä, mutta ainakin omia. Olen huomannut, että ajatukseni eivät juurikaan sovi yhteen niiden kanssa, joiden sanoista välittyy lukijalle ylivertaisuus. Olen aina kaihtanut sitä, kuinka ihminen yleisesti ja kasvavin määrin asettaa itsensä merkitykselliseen asemaan. Tekee itsestään jumalanvertaisen. Kaikkitietävän. Olen aina ajatellut, että maailma pyörii ilman ihmisen olemassa oloa. Mutta ilman maailmaa, meillä ei ole mitään. Ja se koskee jokaista pientä asiaa, joita me emme aina huomaa ympärillämme. Jokaista sadetta, aamua ja iltaa. Jokaista tuulen tuomaa kylmyyttä, auringon lämpöä. Miksi asetamme itsemme niin korkeaan asemaan, vaikka meillä ei ole oikeastaan minkäänlaista asemaa maailman olemassa olon suhteen?
Ja sen huomaa pienissä asioissa. Ulos heitetyssä limutölkissä. Tuulessa tanssivassa paperikäärössä. Se näkyy hiljaa imuroidussa muurahaisessa tai yliajetussa jäniksessä. Se näkyy rikkaruohoissa ja kaadetuissa metsissä. Me luulemme omistavamme kaiken ja kaikki on vain minun. Me oletamme, että se, joka ei puhu tai naura, ei ole elämisen arvoinen. Toisiaan istun ja mietin, miksi se yksinäinen muurahainen leipälautasen reunalla onkaan meille niin merkityksetön, vaikka maailma on sille yhtä avoin. Vaikka se omistaa kaksi silmää ja keuhkot, joilla se hengittää samaa ilmaa. Miksi koemme oikeutetuksi riistää hengen, joka ei koskaan tule olemaan meille uhka. Ehkä maailma on vain yksinkertaisesti kasvanut niin pinnalliseksi ja kiireiseksi, että me emme osaa katsoa asioita, jotka todella merkitsevät. Emme näe jokea, joka uittaa ruokamme. Emme huomaa peltoa, jolta niitämme leipämme. Emme tunne tuoksua metsän, joka pitää meidät lämpiminä. Emme katso aurinkoa, joka mahdollistaa elämän. Mutta näemme rikkauksia, jotka eivät meitä elätä. Näemme autoja, jotka kuljettavat meitä kiireessä. Näemme taloja, jotka pitävät meidät suojassa. Näemme kauppoja, jotka pitävät meidät elossa. Milloin meistä kasvoi ihmisiä, jotka unohtivat tärkeimmän? Jotka unohtivat sen, mikä meidät todella pitää elossa.
Artikkeli, joka villisti valjasti ajatukseni, koski surulliseen tyyliin kirjoitettuja sanoja kissoista ja koirista. Siitä, kuinka ne ovat vieneet ihmisen paikan yksinäisten asujien elintilassa. Mutta todellisuudessa, jos kirjoittaja osaisi nähdä. Nähdä sen, mitä maailma todella on, hän ymmärtäisi. Sen todellisen faktan, että monelle eläin ei ole yksinäisyyttä kompensoiva ratkaisu. Jotkut meistä, jotka elävät yksin olematta yksinäisiä ymmärtävät, että ne kissat ja koirat, jotka kulkevat vierellämme, ovat kiitollisia. Ne arvostavat sitä, että me puhumme niille. Ne arvostat sitä ruokaa, jota tarjoamme heille. Ne kuuntelevat sanomatta vastaan ja tottelevat vain, koska ne rakastavat. Eläin ei ole vienyt ihmisen paikkaa. Ihminen on vain tehnyt itsestään kovin luontaantyöntävän asua yhdessä. Jos oikein katsomme missä ovat ne ihmiset, jotka rakastavat vaatimata mitään. Jotka kuuntelevat tuomitsematta? Missä ovat ihmiset, joka ovat luonasi niin hyvinä kuin huonoina hetkiä. Jotka pysyvät, kun on vaikeaa. Minä, henkilökohtaisesti voin sanoa, että pidän eläimistä enemmän, koska ne ottavat sen, mitä elääkseen tarvitsevat. Ne eivät vaadi ja kun muistat rakstaa ja hoivata heitä parhaasi mukaan, he ovat varmasti elinikäisiä ja koskaan eivät sinua yksin jätä. Kuka rohkea uskaltaa sanoa sitä ihmisistä? Heistä, jotka etsivät vain sen helpoimman tien kulkea.
Kommentarer (0)  
Digga (0 medl.)  
 Anmäl  

Missä minä olen?

KiroilevaSika
On sanottu, ettei täydellisyyttä voi tavoittaa. Ja vaikka kuinka kurottaa, ei tähtiä voi käsillään koskettaa.
Mutta silti elämme aikaa, kun huolestumme siitä, millaisen kuvan ihmiset meistä saa. Ja se kuva, se rakennetaan vaikka väkisin kauniiksi. Vaelletaan korpimietsien kauimpaan kolkkaan, ostetaan kalleinta viiniä. Lainataan hulppeinta autoa, ostetaan korkein talo kadun oikealta puolelta. Mutta emme välitä onko meidän hyvä olla. Olemmeko onnellisia tai tyytyväisiä siihen, jona me itse näemme itsemme. On huomattavasti tärkeämpää se, kuinka sinä näet minut. Ei se, miten minä koen itseni.
Otetaan siis kuva, jota valmistellaan tuntikausia. On filttereiden ja korjausten täyttämä otos julkaisukelpoinen vasta, kun me tajuamme valehdelleen tarpeeksi. Ja kun teemme tämän tarpeeki usein, on meillä elämää jälleen moneksi päiväksi. Vaikka rehellisesti istumme miettien, missä menen, kuka oikeasti olen ja miksi rakennan jotakin, mitä muut olettavat minun rakentavan. Milloin elämästä tuli elämistä toisia varten?
Niin usein törmään hetkiin, joista puolet ovat kulissia. Joissa ihmiset ponnistelevat jopa oman jaksamisen kanssa vain, jotta toiset eivät epäile. Milloin piilotimme virheemme vain, koska sitä ei enää ymmärretä. Millon aloimme pelätä sitä, millaista on todellisuus? On vaikea rakastaa enää itseään omana, rehellisenä olentona kaikkine niinä arkisine päivineen, kun toiset rakentavat joka päiväistä, kovin täydellistä, pilvilinnaa ystäväpiirissä.
Mietin toisinaan, miksi ihminen voi nykyään huonosti. Miksi nuoret murehtivat, eivät enää leiki. Miksi tytöt meikaavat, miksi lapset itkevät syyttä? Milloin rahasta tuli tarkoitus, ulkonäöstä päämäärä? Ehkä olen jäänyt ajastani jälkeen. Ehkä olen vain välinpitämätön ja jotenkin syrjäytynyt. Mutta huomaan toisinaan, kuinka paljon pohdin peilin edessä sitä, miksi minä en ole sitä, mitä muut ovat. Täydellinen niin peilin kuin maailman edessä.
Kommentarer (0)  
Digga (1 medl.)  
 Anmäl  

Heikko.

KiroilevaSika  (uppdaterad av KiroilevaSika)
Pitää olla vahva, vaikka selkään sattuu ja polvet painuvat kohti maata. On hymyiltävä, vaikka elämä kohtelee rajusti ja lyö lujaa. Emme näytä, kuinka sattuu, kuinka tekee kipeää. Nauramme, vaikka se ole aitoa. On sairautta olla heikko. Maailmassa, joka on täynnä silmitöntä pahaa. On väärin olla heikko ajassa, jossa kuolema on arkipäivää. Ja vaikka kuinka murehdin maailman lapsia, niitä köyhiä ja sairaita, jotka eivät apua saa. Vaikka itken iltaiisin heitä, jotka kuolevat sodan keskellä, menettävät kotinsa, äitinsä ja isänsä. Ja vaikka kuinka antaisin kaikkeni heidän surulleen, en ymmärrä, miksi me emme saa toisiaan olla vain viattoman voimattomia ja itkeä sitä, jollaisia me tällä hetkellä olemme. En koskaan puhu siitä, mitä oikeasti tunnen. En koskaan itke, koska se pelottaa. En kerro todella, vaikka kysyt kuinka voit. Koska maailma, jossa koitamme selviytyä, on kylmä ja kova. Se unohtaa ne, jotka eivät aina jaksa. Tänään annan luvan itselleni olla vain voimaton. Olla heikko enkä pelkää, että se olisi väärin. Koska loppujen lopuksi se on ihan fine joskus hajota. Ihan kunnolla.
Kommentarer (0)  
Digga (1 medl.)  
 Anmäl  

Lyhyesti.

KiroilevaSika
Such a beautiful sunshine. Se herättää. Kutittaa väsyneitä silmiä. Unista ihoa, jäykkiä polvia. Se taivuttaa selkää kaarelle, nostaa hiuksia kohti kattoon. Ja niin kaunis on se valo, joka tanssii läpi sälekaihtimien lattialle. Kuin lempeä versio vankilan ikkunalaudalla. Onkohan se kevät vihdoin täällä? Joko olisi aika upottaa sormet multaan? Luoda ja leikkiä jumalaa? Nähdä, kuinka kuolleesta tulee elävä. Kuinka harmaan ja ruskean keskellä nuokkuva valkovuokko hymyilee. Ah, kaunista.
Kommentarer (0)  
Digga (2 medl.)  
 Anmäl