109.856 members 2.612 online
Log in Become a member
Qruiser
Manchester 5/30
Taurus Bar & Rest…
Gaymap
Manchester 5/30
Vanilla
Gaymap
Manchester 5/30
Tribeca
Gaymap
Birmingham 5/30
The Village Inn
Gaymap

blog.qruiser.com
I blog on Scandinavia's largest gay and queer-community site, Qruiser. Be a member too!
Kaappihomon elämää
I'm worth more dead than alive.
Don't cry for me after I'm gone;
cry for me now.
Guy, 30, Satakunta/Satakunda
 
Categories
Latest entry
Calendar
«
Mon Tues Wed Thurs Fri Sat Sun
1 2 3
4 5 6 7 8 9 10
11 12 13 14 15 16 17
18 19 20 21 22 23 24
25 26 27 28 29 30 31
Widgets
Statistics
Blog id: 2162

Selassi ajatuksi..

KiroilevaSika  (updated by KiroilevaSika)
Kyl ai sitä tartte tähä aikka vuorkaudest viel silmi pittä auk vaik kui tekis miäl jo rojahta toho vällyje keskel ja antta une pukat kolohos. Mut ko pää puksutta eikä silmäkkä anna rauha ni hetke jos miäle kimuranttissi ajatuksi koitta saad tulema ulos. Ei kai sitä ihmine rauha saa jos pääkoppa käy ylikiarroksil.
Mut jos ei jottai hyvä ni ei kai mittä pahaka. Tänä ol niin pali komia ko tuntus et ol taas hiuka virtta laitta asioi hiuka järjestykse. Ja tuntus et tyäkki maistus paremmalt ko nisu ja vast lypsetty maito. Vaik oha se hauska, ko toisel o viiksis tahmia maitto. Niin ko nuar joulupukki. Mut ol niin kiva tunne, ko asioi sai järkätty ja tyäpuolest tuntus taas luannistava. On sitä olttu jo hetke piänes kumaras. Nii et selkäki alkan sanoma omias. Jala kantta ja ranka suaran ni ei voi muutakko samalaissi päivi toivo lissä. Melkke tekis asial iha peukutta, mut emmää silti siihe ruppe. Se riittä et itel on kaik ny kunnos ja olo o ko voittajal.
Päiväl tuli katteltu hetke ihmiste elo ja kurjut. Kyl se joskus pistä oikke miättimä kui piänest se ihmine miäles voi pahotta. Toisil o nii piän herne kuontalos et ihmettele mist ne sellassi oikke löytävä. Ja sit ko ite koitta selättä hevose kokose palko ottalohkost ni emmää oikke ossa ymmärttä. Ku kuitenki ne elos ja henge vetimis ova ni mikä ihmisel siin olles. Kyl mää ymmärtäisi jos jalkka tai kät oltas sahamas poik mut ko nii o tehty laudapalasist kokonaine suul. Emmää oikke käsit mut onneks ei mun tart. Ny o va otettava itel se oma aik ja paik jos o hyvä ol. Kyl maailma puhet ja huutto mahtu. Anneta ne men toisest sisä ja toisest ulos ja lopu sit viimästä pumpulitikul kaiveta pois, jos jottai jää siin matkal.
Mut emmää nyt sit enemppä osannu kirjotta. Mää ajatteli et enempiki olis tullu mut kai tää riittä nyt sit täl kertta. Kauheest olis puhuttava mut tuski sitä ny jaksa somenpäit kulutta. Kuitenki sitä valittamist ja muut parkumist o ain, kaikil, ni jätetä se sit sadepäivä varal. Et voi sit säätäkki syyttä matalast miälest.
Tähä lopuks mää tahro sanno, et kattoka joskus oikke pitkä peilihi. Kattokka silmi ja miättikkä mitä teil o. Mitä kaikke hyvä ja jättäkkä ne paha sin vessa lasihi. Älkkä kantakko turha paino seläl, ko se o iha turha. Naurakka ja hymyilkkä. Sil se paha kato loppullisest. Mää tierä. Mää ole oikke sellane tunneihmine, sellane joka saatta parkku iha mist vaa mut kyl mää neuvo silti teit, joil elämäs kuitenki kaik o kohtalise hyvi ja o suurin piirtei kohrillas. Olkka ny ja eläkkä. Jättäkkä suru ja viha oma arvos ja nauttikka. Kerra me täs kävellä ja olla. Kerran ja sit makoilla jo jala pystys ja muutama parku reunal. Ei sillo enä unelmi ehri toteutta!
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Usko.

KiroilevaSika  (updated by KiroilevaSika)
Joskus on vaikea löytää syytä jatkaa matkaa reppu selässään. Välillä on hankala nähdä, että parempaa on tien toisessa päässä. Varsinkin kun askel painaa, on pelottava kävellä. Joskus voisin vain jäädä paikalleni. Tyytyä ja olla satuttamatta.
Ei ole väliä mihin uskot. Oli se yksisarvisiin tai metsänpeikkoihin. Oli se Jumala tai täysin joku muu. Kunhan vain uskot. Vaikka ympärillesi sulketuu piiri ystäviä, jäämme joskus yksin. Ja kun on aika, tarvitset asian, johon nojata.
Minä en oikeasti usko mihinkään. Pidän sattumaa ja kohtaloa eteen päin kuljettavana voimana. Sanoin etten usko, mutta uskon silti kohtaloon. Ja vaikka kovin on hassua sanoa, kaikella on tarkoitus. Emme sitä aina näe. Emme edes ymmärrä, mutta se mitä sinulle juuri tapahtui, tapahtuu joka tapauksessa. Olen miettinyt usein miten valintamme muokkaavat kulkemaamme matkaa. Olen löytänyt itseni polviltaan kaivamasta vaihtoehtoisia polkuja. Olen etsinyt toivoa, yrittänyt poiketa tieltäni. Mutta minne ikinä päätökseni ovat minut vieneet, uskon sen olevan jotakin ennaltamäärättyä. Juuri nyt, koko ajan toivon erilaisten tehtyjen päätösten uudelleen asettelua. Toivon sydämeni pohjasta tiettyjen asioiden uudelleensuunnittelua tai elämistä. Mutta edes yksisarvisen harjansuortuva ei minua enää pelasta. Se aika, jota kaipaan, on menetetty.
Jos en usko tietoisiin valintoihin tai tarinoihin, joita voimme itse kirjoittaa, miten voinkaan rakentaa päätöksilleni tukevaa pohjaa? En voikaan. Olen usein ollut tuuliajolla. Olen hypännyt hetken mielijohteesta junan raiteille teräspohjaisilla kengillä. Olen katsonut auringonlaskua silmät kiinni. Ja jokainen kerta olen koittanut miettiä, mitä minulle tapahtuu, jos toimin toisin? Mutta niin kuin tiedämme, sekin on vain kohtalon johdattamaa, ja toivottavasti suurempaa suunnitelmaa, jonka mukana seilaamme avuttomina. Uskon, että jokainen päätös on askel kohti lopullista päämäärää. Vielä niin tuntematonta ja pelottavaa.
On myös asioita, joille ei ole järkevää selitystä. Minä kärsin ja usein. Pelkään asioita ja häpeän itseäni. Tunnen tuskaa ja repivää kipua rinnassani. Aina, kun mietin eilistä, itken. On hankala hyväksyä itseään tällaisenä, vaikka voisin olla paljon enemmän. Tiedän, minä olen riittävä jollekin. Mutta usein havahdun, kun katson itseäni silmiin. Kysyn mutta koskaan en saa järkevää vastausta. Miksi kohtalo on minulle valinnut tämän polun? Voiko näillä asioilla olla jokin suurempi tarkoitus, jota en vielä ymmärrä? Kuten sanoin, on hyvä uskoa johonkin. Minä uskon kohtaloon. Ja siihen, että elämäni on vielä kovin lähellä sen alkua. Minä uskon ja se pitää minut elossa.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Nojallaan.

KiroilevaSika  (updated by KiroilevaSika)
Mahtipontisin askelin astuu valloittaja. Hän pyyhkäisee otsaltaan lammenkokoisia pisaroita. Ne kastelevat peltoja ja metsien puut syövät juurillaan kastetta sammalmättäältä. Nuokkuu, kädet liikkuvat kuin rautasillan taipuisat vaijerit. Hiukset kaislikon ruskeat, ne hulmuavat aallokon mukaan sivuille. Eteen ja taakse taipuu jykevävartinen kaula. Se pitää paikoillaan kuumailmapallon nousua taivaanrannalla. Suuret ja pyöreät ovat katseet, joilla silmät maalaavat pilvien helmoja. Punaisella. Oranssinen, kuin apelsiinin kuoria olisi pyykkipojilla suljettu kuivumaan pyykkinarulle. Ja ääni. Monet puhuvat siitä tarinoissaan. Kirjoitetaan kirjoja, joiden sanoista lauluja laulettiin iltanuotion kipinöiden hyppiessä kuivuneilla puiden oksilla. Niin matalat olivat sanat, jotka mies välillä ääneen lausui. Vähän hän puhui, mutta silloin silmät syttyivät palamaan. Oli merkitys; tarkoitus ja viisaus asui niiden lauseiden välissä, jotka jätti hän ääneen lausumatta. Antoi monelle aihetta ajatella, toiset vain pyörittelivät silmiään kohdatessaan varjoja mukanaan kantavan. Mutta yksin. Yksin ei koskaan hän miettinyt. Ei pohtinut hän viisauksia, vaan uppoutui ajatuksiin. Rakensi hiljaa mielessään haaveitaan. Niitä leipoi ja paistoi, kohotti kunnes ne osuivat leivinuunin kattoon. Oli haaveet hänelle elämä, pakomatka todellisuuden tuskaisista löylyistä. Ei tuntenut surua silloin, kun mieli matkasi etelään. Ei osannut murehtia, kun unelmista oli huumaantunut, juopunut oli. Muistutti hän neljän tähden viinan huuruista koditonta sillan alla. Mutta häpeillyt ei. Onnellinen oli omillaan, ei kavannut kättä kantamaan. Ei tarvinnut apua, ei pyytänytkään sitä tuntemattomilta. Luotti niihin, jotka koputtivat iltamyöhään ikkunanruutuun.
Niin moni oli nähnyt hänet vahvana. Oli etäinen kuin kaiku laivojen. Oli utuinen, kuin huiput vuorien. Moni uskoi, ei kaivannut hän sanoja, lohduttavia tai edes uskottavia. Ei, kaipasi hän tilaa yskiä. Hän kaipasi vain hetkeä, vailla toista ihmistä. Mut joskus, hän peittää tunteet osasi. Niin paljon itki, mut silloin aina ukkosti. Hänen äänensä, kun sylki kiukkua. Löi salamat, kuului monta huokausta. Mut moni tiesi, salaa aavisti. Hän herkkä oli, mut monia ajatus tää pelotti.
Jykevänä hän aina seison toisten edessä. Ei näyttänyt, kuinka rakoilee kuori hänen kädessä. Ei näytä kuinka, ruoste häntä kulutti. Kuinka kallioiden väliin, vesi ääneti aina virtasi. Hän juoksi, vaikka jalkojaan paljon pakotti. Hiukset takuilla, hän kampaa kädessään lujaa rutisti. Hän yksi harvoista, joka pääosaa esitti. Ei tiennyt, kuinka syvältä moni häntä satutti. Niin kuin hän, monella on sama ongelma. Esittävät vahvaa, vaikka apua usein tarvitsi.
Tarinoissaan hän eli, hän tunsi suurta intohimoa elää niissä. Joskus hän katosi, aikoja hän vietti yksinään. Ei pelännyt palata, mutta joskus saattoi löytää itsensä herättelemästä ajatuksiaan. Todellisuus. Se saattoi joskus hukkua vesilätäköihin, etsi hän välillä arjestaan oikeaa tietä. Tiesi, ettei saduilla ole pitkiä jalanjälkiä. Ne päättyvät aina silmien avauduttua. Mutta sängyn laidalla äiti sanoi usein, niilläkin tarinoilla oli opetus. Ja aina, jokainen kerta kun uppoudun lämpimään pumpulipalloon, muistutan itseäni. Vaikka olen vahva, on käsissäni kaarna jo harmaa. Vaikka vahvana nousee selkä vasten vuoria, pakottaa kipu minut istumaan. Olen vain yksi niistä, jotka koskaan eivät käsiään osanneet ojentaa. Saatoin istua vuosia valottomassa huoneessa odottaen apua. Pyydä en koskaan, mutta otan vastaan, jos joku lohtua tarjoaa. Mutta suurin oli yksi toiveista. Halusin oppia tuntemaan, halusin ymmärtää, kuinka vahvakin on hauras sisältä.
Hän usein hymyllään vain petti tuskan, jota kantoi selässään. Ja naurullaan tahtoi myötätuntoa esiin lähettää. Ei lauseet, täynnä viisautta, aina kertonut totuutta. Ja unohdettu oli, kuinka paljon kaipasi hän vain lohtua.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Kaikki me olemme tavallisia.

KiroilevaSika  (updated by KiroilevaSika)
Miten olisinkaan sellainen, kuin moni odottaa minun olevan? Tarvitaanko suuria tekoja, syvällisiä lauseita? Koska opimme olemaan tavallisia? Vain ihmisiä..
Tahtoisin joskus ymmärtää, mitä me täällä teemme. Mikä on elämän tarkoitus. Olen löytänyt itseni pohtimasta usein asiaa, joista nousee esiin tietynlainen esittämisen tarve. Tarve olla muutakin kuin leipiintynyt ihmismieli pehmeällä sohvalla.
Pohdin itsekseni tätä elämän kilpajuoksua. Sanotaan, että pitäisi olla suurempi ja uudempi kuin naapurilla. Enää ei taistella pihapiirien välillä, nyt alistetaan niitä, joilla ei ole mitään suurempaa syytä loistaa. Jotka ovat yksin tai joille se normaali - tasapaksu - riittää aivan hyvin. Jolle tasainen tie on turvallinen kulkea. Olen huomannut, että me kilpailemme saavutuksilla, teoilla, arkisilla elämäntapahtumilla. Kaikella. Mikään ei ole henkilökohtainen saavutus, se on julkinen haaste niille kaikille muille. Ei niin väliä löytääkö itsensä itkemästä iltaisin täysin saastunutta ja turhanpäiväistä elämää ilman todellisia ystäviä. Ei, sillä ei ole enää väliä. On tärkeämpää elää toisille, kuin itselle.
Saavutukset, joita kohtaamme ja suoritamme elämässä, on selkeästi sijoitettu arvoasteikolle. Mitä suurempi saavutus, sen suurempi haaste. Mitä tärkeämpi tapahatuma, sitä rankempi vastaisku. Olen huomannut kilpailun syntyvän niin henkilökohtaisissa, kuin myös yleispätevissä asioissa. Elämä on siis kilpajuoksu monien ihmisten välillä. Ei ole syytä pitää elämän kohokohtia omana tietonaan, vaan röyhkeästi ja ylitsevuotavasti valoittaa myös puolituntematonta kadulla nenänvarsi pystyssä. Asiat, joita et kerro, ei ole koskaan tapahtunut. Ja jos mitään ei ole koskaan tapahtunut, miten voit olla kunnon ihminen. (minä rakastan asioita, joita ei muut tiedä. Rakastan ajatella niitä, nauraa niille ja tuntea, että minulla on jotakin mitä muilla ei ole!)
Näin onnellisesti sinkkuna olen myös katsellut parisuhdetapahtumia. Olen todellakin jäänyt ihmettelemään montaa kimuranttia juttua, joissa tapahtuu kummallisia asioita. Yliluonnollista? Usko pois, joskus asiat tuntuvat enemmänkin ulkoavaruuden löydökseltä, kuin todelliselta ongelmalta. Ehkä tämä mieli on jäänyt meteoriitin alle puolivahingossa katuojassa? En tiedä, mutta selityksen tulee olla mielenvikainen ja tietysti vielä järkeenkäypä:
Onni on kahden ihmisen välinen näkymätön asia. Rakkaus on pyhää, jota säilyttää ne ihmiset omassa sydämessä. Mutta niin kuin moni on huomannut, kumppanista on tullut enemmän palkinto, asia jolla kehua, kuin oman elämän aarre ja rakkaus. On tärkeää tuoda esiin se oma onnellisuus. Aina julkisesti. On tärkeä kertoa myös niille, joita ei kiinnosta, miten onnellinen onkaan. Milloin rakkaudesta on tullut asia, jolla ylpeillä? Ehkä silloin, kun todellisuus on juuri sitä, mikä jätetään sanomatta. Epätäydellistä, mutta pelkäämme sen näyttää. Tai edes itsellemme ääneen sanoa.
Toinen suuri asia, jota me sinkut kohtamme, on julkinen painostus. Kuulemme koko ajan rakkauden täydellisyydestä, luemme sydämen täytteisiä tekstejä. Rakkautta on kaikkialla, mutta me sinkut jäämme jostakin suuresta ilman. On ärsyttävää lukea, varsinkin, kun elämäni on niin kovin yksinäistä. Ainakin niille, jotka rakkautta päättömästi etsivät. Moni ei ymmärrä, kuinka ärsyttävää se todellisuudessa onkaan. Se hekumaalinen huudatus ja yltäkylläinen yksitoikkoinen lauserykelmä.
Ymmärrän kyllä, että suurista ja merkittävistä asioista on kiva puhua. Sen ymmärrän. Mutta jossakin välissä olisi jokaisen syytä pohtia, miten ne asiat esittää. Ja mille yleisölle. Ja miten. Jokaisen tulisi myös miettiä, miksi niin tekee. Mikä saa ihmisen jakamaan elämäänsä ympäripyöreästi väritellen, vaikka se on tarkoitettu elettäväksi. Kun nukun pois toivon, että elämäni jää mysteeriksi mahdollisimman monelle. Haluan, että moni kysyy, mitä hän elämällään teki. Silloin tiedän, että ne tapahtumat ja merkkipaalut, joita tielläni olen kokenut, tietävät juuri ne ihmiset, joiden kuuluukin tietää. Haluan, että elän nyt elämää, enkä mieti, millaisena minut tullaan muistamaan. Ehkä jollekin on tärkeämpää olla jotakin, kuin tulla joksikin..
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Kevät.

KiroilevaSika  (updated by KiroilevaSika)
Hetken hän eli elämää.
Lensi vapaana,
etsi ystävää.
Ja tuulten oli,
vei minne halusi.
Suunta puuttui,
ja aamun katosi.

Siiven iskujen välähdyksiä.
Kuin ukkosmyrsky,
jossain etäällä.
Ja katsoi hän,
vain kohti huomista.
Ei muistanut,
enää eilistä.

Oli hento, hauras, kovin etäinen.
Kuin kevyt, kaunis,
niin keväinen.
Hän muistoissaan,
eli toisten ihmisten.
Ja kertoi tarinaa,
kera kukkasten.

Oli kevättuuli,
hänen hiuksensa.
Ja valo lämmin,
hänen huulensa.
Ihokseen,
niityt, kukkaset.
Sydän sykki,
ruusunkukkaset.

Ja ilossaan, säteet kultaiset.
Murheissaan,
jäljet multaiset.
Naurua, kuului metsässä.
Itku tuntui,
kevätmyrskyssä.

Oli kevät kaunis,
kuin kuka tahansa.
Suloposki,
joka puolelta.
Käänsit ympäri,
tai peitit silmäsi.
Tuntuu tuoksu,
ympärilläsi.
Comments (0)  
 Report  

Näe huominen.

KiroilevaSika
Valoton tie, kuu kylpee pilviuntuvassa. Puiden latvat sahaavat taivaanrantaa, sahanterämäinen viiva hohtaa vielä kevyesti auringon punaisessa valossa. On hiljaisuutta ympäröivä maailma tarttunut käteeni. Se nostaa minut korkeuksiin. Nostaa ylös ja tanssiin käy, tähtien silmät hehkuvat kuin nuotion kipinät. Suunnaton on linnun tie, ei yksinäisellä ole koskaan kiiire. Ojentaa voi kädet, kuin äiti syliään lapselle tarjoaa vielä kehdon edessä. Ja anteeeksi, pyytää poika tulistuneiden silmien edessä, vaikka huudon läpi eivät sanat kanna. On väärin sanoa sanoja, joilla ei ole tarkoitusta. Ja hitaasti. Juoksee tiimalasin hiekka pakoon, kohti kattoa. Ajaton, taakse päin istuvat selät eivät koskaan hymyile. Ne ovat kylmiä ja niin etäisiä. En tunne lämpöä, kylmä kirjoittaa iholleni punaisella. Pettää jalkani, sormieni välistäkin lämpö pakenee nurmikon kuuraisille hiuksille. Olen hiljaa, ääneti, en edes muista miten sanoja osasin muodostaa. En tunnista kieltä, en edes käsien liikkeistä osaa lukea avunhuutoja. On vaikea nähdä. Sumu on nostanut siipiään jokien varsille. Puut pukeutuvat valkoisiin. Vesi virtaa, mutta maailma on sen ympärillä paikallaan. Loputtomasti juokseva joennotko etsii päämäärätöntä. Niin kuin minä, ei meillä ole alkua, ei tarinaa loppuun kirjoitettavaksi. On sanottu paljon, mutta kukaan niistä ei ole koskaan kysynyt. Ei ole lauseilla merkitystä, vaikka kipu ja suru on todellinen. Tunteet ovat läsnä, ne pullotetaan lasipurkkeihin ja suljetaan niiden sisään. Kuin talvea varten säästäisin surua hyvien päivien varalle.
Pakoilen. Päätän usein, mutta en koskaan saa päätökseen. Nojaa seinälläni maalaamattomia tauluja, on lukuisia runottomia kirjoja, joiden valkoiset sivut ovat taipuneet syksyn keltaiseen. Kahvinkeitin huokaa vedettä, vaikka punaisena palava valo kirkuu uskoa. Niin keskeneräinen. On lastulevyn päällä paita, jonka helmoissa on reikiä. Puettuna peittäisin arvet, jotka naulat jättivät sen pintaan. Kenkien pohjat rutistavat sen varsista vain peläten pudotusta. Kuin seisoen kaivonkannella, uskon sen kestävän vielä ensivuonna. Ei peilin edessäkään ole luonnollista seisoa. Etsii silmät kohtia, joista ne löytävät vain pelkoa. Aivot tuntuvat tunnistavan vain viat, sydän pysyy hiljaa peläten ristiriitaa. Ja niin on mieli mustunut. Ei löydy valkoisia valoja, vain tummanpuhuvat hahmot kuiskaavat olkapäillä pahojaan. Niin on tie, mille astuu kuljettava loppuun. Oli kivien koko sokerista vuorijonoon, toivoton ei silti perille löydä. Mistä saa kuivina aikoina kukka voimaa kukkia? Vaikka huomiselle luvattiin sadetta, on aurinko jossakin. Ei tiedä kaikki, kuinka pisaroiden myrsky kantaa elämän, voiman herättää selkeä sää. Ja astuessani naulaan saatoin ajatella, kuinka vielä tunnen. Sateessa ihokin kuiskasi, kuinka pouta taas koittaa. Huomenna? En tiedä, mutta mieleni näkee yli murheiden.
Comments (0)  
 Report  

Nuku.

KiroilevaSika
Hän peilistä katsoo. Kasvot tuntemattomat. Silmien alle piirtnyt, on vuodet armottomat. Hän hymyillä koittaa, mutta suun pieliin ei ryppyjä synny. Ei huulien muoto ilosta täyty. Vain sormillaan hän taas iloikseksi maalaa näkyvän. On varjo takaseinällä. Selän taakse, jäänyt on koko elämä. Hän hiuksiansa kammaten. Tuntee ilon, mutta aina jotekin niin etäisen. Ja hanasta. Tippuu pisaroita, kuin helminauhana. Ne tanssii posliinin pinnalla. Ne katoaa, kovin kirkkaina. Ja läpi välin sormien. Valuu vesi, kuin ote eilisen. Kuin putoaisi kuiluun, apua huutaen. Ja sulkee hanan. Kasvojansa kuivaten. Hän paidan päälle, pukee pään läpi vetäen. Kädet pujottaa. Vapautta niin etsien. Ei ole reikää, ei ole tahran piirtämää. Vain keväisen, tuoksu ympärillä jää elämään. Ja varpaat kippurassa. Maton päällä nukkuvat. Ne valkoisiin, sukkiin hukkuvat. Niin päälle jalkojen. Farkut pujottaa. Ja kaikki naarmut. Hän koittaa unohtaa. Hän vielä kerran, vain kiireellä. Katsoo ujosti, kuka puhuu peilissä. Pään hän kääntää. Ja valon sammuttaa. Ei taakse katso, ja niin unohtaa.
On huoneen kulmassa. Valo kalpea. Sen väreilyssä tanssii. Tomu verhoista. Ja hellan päällä, kuin junan pilliä. Puhaltaisi joku, junalaiturilla. On ilta raskas. On taivas valoton. On huone kovin, lohduton. Ei täyty äänellä, ei ole askelia. Ei toisen kosketusta. Ei ystäviä. Hän teepannun työntää, pois levyltä. Sormen päässä tuntee, jotain outoa. Ja niin kuin rakkaus, se ihon pinnalle. Polttaa kuvan, tulipunaisen. Häl kädessään on, kasa kuvia. Uppoutuen, hän nauraa muistoissa. Ja joka kerta, kun kupin huulille. Polttaa vesi, ihon rakoille. Niin poika istuu, ei opi virheistä. Moni sanoo, elät menneessä. Ja sanat jotka, kaikuu huoneessa. Muistuttaa, ihmisten luonteesta.
Ja yö saapuu. Peittää alleen elämän. Sävelmän, jota tanssii varjo ystävän. Nojaa pöytään, huojuu oksilla. Seisoo eteisessä, sinun edessä. Olen koittanut ojentaa, käden tarjota. Mut kiinni pitänyt ei, kukaan vastarannalla. Ne työntää veneen, aalloille keinumaan. Ja ikuista unta jään, mä silloin nukkumaan.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Sanan kaksi tarkoitusta.

KiroilevaSika
Minä en muuta toivo, kuin sen, että olet rehellinen. Ole aina avoin ja sano, niin kuin asiat ovat. Älä peittele, kaunistele äläkä koskaan jätä sanomatta. Rehellisyyttä vaadin ja sitä sinulta toivon. Mutta miten voisin olla avoin ja kertoa totuuden jos tiedän, että se satuttaa. Miten voisinkaan kertoa, miltä tuntuu, kun se sinua koskettaa? Älä sano, että ole sellainen, jota et kuitenkaan pysty kohtaamaan. Mutten koskaan voisi olla puolinainen. Kokonaan olen sinulle kaiken antanut. Tahdon siis, että ymmärrät.
Niin usein sanotaan ja takerrutaan rehellisyyteen. Kuulen, kuinka sitä toivotaan. Se on yksi monista ominaisuuksista, jonka tahdon toisen omaavan. Mutta silloin kun sanat satuttavat, ei rehellisyydellä ole enää sijaa yhteisessä arjessa. Onko rehellisyydellä kaksi naamaa vai pitääkö ihmisen oppia tuntemaan, milloin pitää olla täysin rehellinen?
Olen aina kertonut toivovani täyttä rehellisyyttä. Tunteita ei voi koskaan kaunistella, niiden tarkoitus on mitä on. Ei voi puhua toista, kun tarkoittaa muuta. Kohtaan usein tilanteita, joissa toivoisin omaavani rohkeutta ja ymmärrystä siitä, miten minun pitää puhua. Mitä ihminen voi toiselle sanoa. Kun tuntee jotakin, on mielestäni oikeutettua se ääneen sanoa. Se on kuin rakkaus. Se on tai sitä ei tunne. En ole koskaan löytänyt tietä, joka palvelisi molempia: Niin minua kuin häntä. Mutta mietin, saako toista satuttaa rehellisyyden nimissä? Olen miettinyt hiljaa, kuinka ääneen voisinkaan sanoa tunteeni. Olen miettinyt, miksi toinen ei ymmärrä ja miten toivoisinkaan toisen minulle sen sanovan, jota hän ajattelee. Ennemmin satutan itseni, kuin elän valheessa. Jos tiedät, että satutat minua tahattomasti vain ollaksesi itsellesi rehellinen, lyö ja jätä minut hoitamaan haavojani. Ne paranevat, mutta valheen kanssa eläminen ei koskaan unohdu.
On outoa ajatella, etten saisi kertoa, mitä ajattelen. On outoa tuntea, että esittäisin jotakin, mitä en ole. Elän itsellesi, enkä voi ymmärtää, miksi jättäisin kunnioittamasta omia tunteitani. Jos olen rehellinen itselleni, olen myös sinulle. Ja toisin päin. En tahdo kuluttaa sinua loppuun kaunistelemalla karua totuttaa. Elämä on kuitenkin tie, jolla on päämäärä. Minä en koskaan halua kuluttaa sinun askeliasi jonnekin, jolla ei ole loppua. Rehellisyys, se palvelee meitä molempia.
Miksi siis iloisissa asioissa ihminen on vapaa kertomaan totuuden, mutta selkä seinää vasten tulisi vain myötäillä? Ehkä kysymys on vain siitä, että ei ole vielä valmis kohtaamaan sitä tosiasiaa, jonka toinen on jo sisäistänyt. Rehellisyydellä on loputon elämä, valehtelija jää nuolemaan haavojaan. Muista, vaikka se sattuu, sen voi vielä parantaa. Ja kun olet taas pystyssä, voit jatkaa matkaasi.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Jatka, älä pysähdy koskaan.

KiroilevaSika
Tyttö, valkeassa mekossa. On valkoisia kukkasia, hällä hiuksissa. On kädessään, nukke räsyinen. Rakas silti, mut hirveen rikkinäinen. Ja tyttö istuu, alas kannolle. Puun alle, paikalle niin kauniille. Hän kainosti, suu hymyilee. Tanssii vuokot, lehdet katselee. Ja kuinka valkeana peittyy, maa sammaleen. Kuinka kurkistaa päät, niitty hymyilee. Ja tuuli lämmin, hiuksia se heilutti. Puut kuiskasi, juurillansa maata taputti. Ja pitkin jalkoja, ihan helman juurella. Istuu neulaset, jotka tippui kuusesta. Ja kaulallaan, koru rakkahin. Antoi äiti sen, kaikkein kallehin. Niin muistot syttyy, ne tuikkii taivaalla. Ja tyttö tietää, yksi niistä kovin alhaalla. Sen nimeä ei, tyttö tahdo lausua. Se muistuttaa, ain yhdestä laulusta. Sitä kehdollaan, äiti hyräili. Kun lattialta, vaateitaan keräili. Se vaivutti, uneen nukutti. Sen tahdissa, möröt kaikki katosi. Ja saattaa tyttö, tuntea otsallaan. Kuinka lämmin, häntä suudellaan. Käden pinnalle, joku koskettaa. Ja eilisen, hän tahtoo unohtaa.
Ja siinä istui, tyttö kalpea. Posken puna, oli niin kuin talvella. Ei kädessään, enää nukkea. Ei tähdistään, äitiään enää tunnista. On hiljaisuus, hänen ystävä. Sanomattakin, aina yhdessä. Ei lausu runoja, ei laula lauluja. Joita pienenä, hän saattoi kuunnella. Oli vuodet vierineet, tyttö muisteli. Milloin viimeksi, hän hymyili. Koska nauroi kuu, koska aurinko. Nyt yö painaa, poissa olenko? Hän monta kertaa itki, hän unohti. Miltä tuntui, kun joku kuunteli. Miltä tuntui, tuuli hiuksissa. Miten valkeana, satoi jouluna. Ja usein monet, häntä pelkäsi. Hän sanoillaan, apua vain kerjäsi. Ei tiennyt kukaan, miten vaikeaa. On muistot jättää, ne unohtaa. Mut tiesi tyttö, hän salaa aavisti. Joku ylhäällä, häntä rakasti. Ja vaikka yksin, tyttö asteli. Joku takaa, häntä katseli. Mut koskaan ei, hän hymyillyt. Ei koskaan, perille hän löytänyt. Mut nyt kun, päivä katoaa. Kun ilta painaa, valon unholaan. Tyttö istuu, kehdon sivulla. Laulaa hiljaa, lapsi polvella.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Pysähdy ja näe.

KiroilevaSika
Puun oksat taipuvat, järven vesi helmeilee. Kumartaa heinät, tuuli kuiskii kalliolla. Tanssii lumpeenlehdet aallokossa. Hiljaisuus tarttuu kuusen partaan, joka kertoo sitä samaa tarinaa. Aina uudelleen, laulaa lintuparvi kaukaa, siiveniskujen äänet kaikuvat metsässä. Ja vaikka yö saapuu, hiljaisuus ei koskaan ole äänetöntä. Monen silmät sammuvat, pimeä peittelee maailman alleen. Laulaa avaruus unten maille viimeisenkin kävelijän. Mutta silloin, kun kaikki hiljenee, syttyy toisenlainen elämä henkiin. Nousee vedenhelmoista sumua, jonka ympärillä tuhannet siivekkäät nauravat. Pienten kivien koloista sädehtii silmien valo, jonka elämäntäyteinen syke yhtyy kaukana kaikuviin askeliin. Puiden kädet ravistelevat elottomat tomuverhot harteiltaan, ne heiluttavat vastarannalla hymyileville koivunlapsille. On hiljaisuuden kauneus vain piirros kirjojen viimeisillä sivuilla. Kaukana helpompi hengittää. Ei meluinen valo nouse taivaalle, ei kaiu maassa kiireisten askelten ikuinen ääni. Ilma on puhdasta, vedenpinta muistuttaa jäätä, joka peittele ei mitään. Kaikki on siinä. Alastomana ja kovin hauraana. Se, mikä sinua vain pidättelee, on ikuisten murheiden sanat. Jätä taaksesi elämä. Laske jalkasi viileään järveen, nosta housusi lahkeet ja tunne pienten kalojen silittävän ihoasi. Älä unohda, mutta anna anteeksi. Niin kuin metsä antaa anteeksi niille, jotka ravitsevat mieltään kaatamalla heidän lapsiaan. Sanotaan, että eloton ei tunne, ei näe, mutta kipu saattaa jäädä elämään kaikessa. Vaikka ei ole sanoja, tai ääntä, saattaa haava vuotaa verta vielä vuosikymmenen. Ei kerro kyynel tunteista, se on vain mielen tuottamaa elokuvaa. Ei nauru ole onnellisuuden mittari. Ja kun varpaasi alkavat palella, kun ne valittavat kivusta nouse rannalle. Aseta kätesi kallion pinnalle. Silitä sitä kuin kärsivän ihoa. Tunne jokainen haava, jonka vuodet ovat siihen painaneet. Tunne maan vahvuus, se ei ole läpipääsemätön. Voi kovinkin kivi murtua, vaikka et sitä uskoisikaan. Ja kun lasket pääsi kaisla-aitan sisälle, olet löytänyt kotiin. Tuuli ravistaa, aaltojen kädet tarttuvat varsiin kiinni. Ne sanoivat, että elämä on ääniä ja liikkeitä. Elämä on tunteita ja ajatuksia. Tajuat, että saatat löytää kaiken sieltä, jossa sitä ei uskottu olevan. Saatat huomata maailman elävän ympärilläsi. Se tarttuu jalkoihisi ja käsiisi. Se ravistelee sinua. Puhuu ja kertoo. Me juoksemme. Juoksemme teitä pitkin tuntematta päämäärää. Loputon kiire ja murhe ovat reppusi painoina, suru on voi leipäsi päällä. Niin monesti pyysin anteeksi, niin usein heräsin siihen, kuinka toivoin jotakin. En koskaan osannut katsoa ja luovuttaa. Luovuttaminen ei aina tarkoita kuolemista. Se saattaa tarkoittaa myös hyväksymistä siitä, että aina ei tarvitse juosta. Joskus on ihan hyvä vain pysähtyä ja nähdä.
Comments (0)  
 Report