93.706 medlemmar 4.485 inloggade
Logga in Bli medlem
Qruiser
Fag For Real
Bögig duo till …
Blogg
Tompalicious
Gamla minnen!
Blogg
Tompalicious
#NoMakeup
Blogg
Stockholm 4/12
Babs Kök & Bar
Gaymap

blog.qruiser.com
Jag bloggar på Skandinaviens största gay- och queercommunity Qruiser. Bli medlem du också!
Kaappihomon elämää
On yksinäisen joskus
vaikeaa,
menneisyyttään
unohtaa.
Kille, 31, Raumo
 
Kategorier
Senaste inläggen
Kalender
«
Ti 1 To Fr
1 2 3 4
5 6 7 8 9 10 11
12 13 14 15 16 17 18
19 20 21 22 23 24 25
26 27 28 29 30 31
Widgets
Statistik
Blog id: 2162

It´s snowing..

KiroilevaSika
Se on rehellisesi taas se aika vuodesta, kun voi toivoa tämäkin vuoden olevan ohi. Vain koska tätä vuotta en jää kaipaamaan..
Kommentarer (0)  
Digga (0 medl.)  
 Anmäl  

Kaikki punaiselle.

KiroilevaSika
Se on All-in. Joskus tulee tilanne, kun on pakko laittaa kaikki peliin. Niin henkinen kuin fyysinen omaisuus yhdelle pelimerkille. Ristiä sormet ja toivoa parasta. Mutta ymmärrän. Sen, miksi siinä riskeeraa kaiken. Entä jos pallo lepää mustalla? Entä kun menettääkin kaiken. Hetken ehdimme toivoa, jopa uskoa. Mutta ymmärtää yhtä nopeasti, että elämä ei vain ole yksinkertaisen ymmärtäväinen tai edes reilu. Ei edes silloin, kun alamäkesi on kestänyt hetken liian kauan.
On eri asia uskoa loputtomasti ja olla toiveikas. Se sopii ihmisille, joilla on vielä syitä tuudittautua mukavan pehmeisiin asioihin. Heillä ehkä on jotakin, jonka menettämistä pelkäävät. He ehkä omistavat vielä jotakin, jonka takia elää. Heillä on vielä tunteita, niitä kesäisen lämpimiä. Ajatuksia, jotka rauhoittavat iltaisin. Toisinaan taas me, jotka emme enää löydä sitä hyvältä tuntuvaa ajatusta. Sitä, minkä takia heräät aamulla. Emme näe, miten jatkaa tietään. Minne mennä. On vain tyhjää ympärillä. Sanomatonta ja vaaleaa. Värintöntä ja kylmää.
Olen aina vältellyt negatiivisia ihmisiä. Heitä, jotka näkevät kaikessa epäonnistumisen. Jotka eivät usko ja jotka valittavat pitkin viikkoa. Heitä, jotka eivät koe missään mitään hyvään. Mutta kovin helposti sitä taipuu itsekin lokeroon, johon joskus ei uskonut. En muista, koska olen viimeksi nähnyt huomisen hyvänä. Nauranut eiliselle, koska sekin oli kovin mukava. En muista koska viimeksi koin, että nouseminen helpottuu vielä. En tahdo olla ihminen, joksi hiljaa muutun. Erakoitunut ja katkera. Kaikelle ja vältellä jokaista. Syytellä viattomia ja itkeä yksin autossa. Mutta herään. Herään aamuihin, jotka pelottavat. Jotka tuntuvat raskailta. Kokeilen, mutta jää halkeaa aina altani. Liian usein olen kaatunut. Avain liian usein. Ja kysynkin, kuinka monta kertaa ihminen jaksaa vielä nousta ylös?
Vaikka ongelmani ovatkin hirveän maallisia, mutta ne valitettavasti vaikuttavat koko elämääni. Tuntuu, että edes lähimmät ihmiset eivät enää tahdo ymmärtää. He kuin katsoisivat ohitseni. Olematta näkemättä todellisuutta. Niin kauan kuin itsellä kaikki on hyvin, on muillakin oltavat asiat kunnossa. Mutta odota, kun omaa elämä kaatuu, se on yksi suurimmista asioista. On vaikea kertoa, mitä todella tuntuu ilman, että kuullostaa teini-ikäiseltä nuorelta täysin turhine ongelmineen. On vaikea sanoa asioita ääneen, koska huomaa, kuinka huonosti asiat todella ovat. Toivon todella, että olen väärässä. Että olen vain malttamaton. Että asiat kääntyvät vielä hyväksi. Että en vain juuri näe sitä todellisuutta, joka minua odottaa. Toivon todella, että menneet ovat uoneet minusta hetkellisesti kovin kyynisen ihmisen. Sellaisen, joka tekee itsestään uhrin. Niin paljon olen toivonut. Sekin sana vain valitettavasti on menettänyt merkityksensä. Päivä kai kerrallaan, vaikka sekin tuntuu jo hirveän raskaalta.
Kommentarer (0)  
Digga (0 medl.)  
 Anmäl  

Se jokin.

KiroilevaSika
Joskus sitä pysähtyy kelaamaan kaikkea, jota on kokenut. Syntymästä tähän hetkeen. Miettii kaikkea, mitä olisi pitänyt jättää tekemättä, mitä olisi pitänyt tehdä. Ehkä hiukan itkeä välissä ja taas jatkaa matkaa. Tuntee pistävää kipua ihmisistä, jotka jäi tielle, toisille pysäkeille. Tuntee pelkoa huomisesta ja murehtii menneitä. Joskus sitä vaan pysähtyy ja kelaa tätä kaikkea. Kaikkea kokemaa ja vielä kokematonta. Sit huomaa, että jotenkin tuntee epäonnistuneen. Tai ainakin ymmärtää, miten kaikki olisi voinut olla toisin. Miten elämä voisi olla jotakin ihan muuta, kuin se nyt on. Ja se laittaa miettimään. Varsinkin hetkinä, kun ei ole tyytyväinen. Siihen tilanteeseen, josta nyt itsensä löytää. Jokainen päivä koittaa herätä. Miettiä, että tää on taas uusi alku, jos niin tahdon. Mut iltaisin. Silloin kun painaa päänsä yksin tyynyyn. Vetää peiton korviin ja miettii, ettei mikään oikeesti muuttunut. Ettei uusi alku tarkoita, että maailma muuttuu. Se on aina yhtä haikee hetki. Sillonkin juoksee asiat ohi silmien, vaikka kuinka rutistaisi silmiään yhteen. Murehtii jo nyt sitä, mitä kaikkea ei ehtinyt kokemaan. Ihan vaan siksi, ettei usko niiden enää osuvan omalle polulle. Ehkä siksi ettei usko itseensä tai ettei vaan usko, että niitä riittäisi jokaiselle. Niitä hetkiä, joita näkee televisiosta. Lukee kirjoista. Jotka elää naapurissa, lehtien sivuilla ja frendien kuvissa.
Mutta silti, jokainen päivä koittaa näyttää siltä, että kaikki on hyvin. Edelleen auttaa sitä maahan kaatunutta. Vastaa puhelimeen, kun toinen sitä tarvitsee. Sanoo sanoja, joita tahtoisi joskus myös itse kuulla. Ihan vaan siksi, että tietää, kuinka se toista helpottaa. Jokainen aamu. Ne hetket, kun pitää aina tehdä se päätös, jaksaako vai ei. Jaksaa olla ihminen, se henkilö jona toiset sut tuntee. Vai jääkö sänkyyn ja sulkee puhelimen. Niitäkin hetkiä on ollut. Mutta jokin silti pitää meitä liikkeellä. Vaikka vaikeaa onkin, niin jonkin meidät nostaa sängystä. Joku keittää kahvin. Joku työntää ovesta ulos. Pakottaa edelleen uskomaan. Se jokin. Se on pakko olla kaunis. Ja hyvä. Ja jokainen aamu olen siitä kiitollinen.
Kommentarer (0)  
Digga (0 medl.)  
 Anmäl  

Apu.

KiroilevaSika
Kuka kertoo kelle, ken tietää mitä on huominen. Kuka kuiskaa, ken toiselle puhuu mitä oli eilinen. On vaikea nähdä sen, joka uskoa ei voi aamun, kauniiden viikonloppujen. Kuin kaunein päivä, pilvi peittää valon voi. Kuka kertoisi sen, milloin sade päättyy, entä kuka toivon tänään toi?
Alla synkkien, peitossa sateen, pelon ikuisen. On toiset sanoneet, koita, mutta muista myös sanat ystävien. Älä lannistu..
.. Tänään sanat aloittivat. Ne koittivat puhua ja kertoa minulle jotakin. Koitin niitä suussani pyöritellä. Maistella maistuuko mansikka vai karvas karviainen. Mutta irti en mitään saanut. Sanat ovat olleet hukassa. Ajatuksien kanssa ei enää toimi lauseet, joita päästelen. Väsyneet on silmät. Kaipaa ihminen lepoa. Se etsii rauhaa. Paikkaa, jossa istua. Yksin ja aivan hiljaa. Päivän, ehkä toisen. Jos vain voisin niin koko viikon. Olen toisinaan murehtinut kiireistä elämää. Niin omaa kuin ympärillä liikkuvaa. On vaatimuksia, on pakotteita. On vain ihmisiä ja pyyntöjä. Olen pelännyt, milloin katkean. Joskus etsin lohtua ajatuksesta, jossa olen vapaa tekemään sitä, mitä jaksan. Asioita, joita haluan. Käsi ylös ne, jotka rehellisesti kokevat maailman olevan täysin heidän käsissään. Tahtoisin onnitella. Se on yksi onnellisuuden siemen, josta kasvaa hyvä elämä.
On myös hetkiä, kun vaivun miettimään sitä, toisinaan tunnen surua, kuinka vaikea ihmisen on pyytää apua. Kuinka rohkea ihmisen pitää olla, jotta se voi seisoa heikkona toisen edessä. Ehkä eniten pelkäämme sitä, että sanat, jotka sanomme, muuttuvat äänenpainoin todelliseksi. Ajatuksina ne ovat olleet vain sinun omia peikkojasi. Ja vaikka pelkäänkin, kaihdan myös tunnetta, joka herää toisissa. Niissä, jotka kuuntelevat valituksia pelottavia. Mietin, ymmärtääkö hän, näkeekö hän enää minua itsenäni vai vain virheellisenä? Toisinaan, huomaan miten emme enää edes osaa ojentaa auttavaa kättä vain auttaaksemme. On jokainen teko toiselle velkaa, he pyytävät vastineeksi elämääsi. Olen ollut surullinen silloin, kun huomaan, että edes lähimmät eivät enää auta. Ne ojentavat velkakirjoja vastineeksi sielustasi.
Meitä on paljon. Ihmisiä, jotka kaipaavat apua. Jotkut pienissä ongelmissa, toiset uivat altaan syvässä päässä. Apu ei ole enää puhdasta, se ei ole varmaa. Ehkä jokaisen tulisi joskus miettiä sitä, miten me voimme toimia niin, että hädän hetkellä uskallamme tukeutua toiseen pelkäämättä heidän tuomiota. Ehkä meidän jokaisen tulisi pohtia "Onko avun antaminen vain kaupallinen teko sekä henkilökohtainen talletus pahan päivän varalle?".
Kommentarer (0)  
Digga (0 medl.)  
 Anmäl  

Negatiivisuus tarttuu.

KiroilevaSika
Negatiivisuudella on paha tapa tarttu ympäröimiisi ihmisiin. Se on pirun salakavala kumppani. Tapaus, jota moni kantaa huomaamatta. Mutta se silti muistuttaa olemassa olostaan. Usein väärissä paikoissa, toisinaan kun olet yksin. Negatiivisuus on luottoystävä, jota et yksinkertaisesti kaipaa elämääsi.
Tiedätkö ihmistyypin, jolla ei koskaan ole mikään hyvin. Ne valittavat ihmiset, jotka kokevat pienimmätkin vastoinkäymiset suurina härkinä. Eläiminä, jotka kontrolloivat arkeasi alituiseen. Ne ihmiset ovat jotakin käsittämättömiä. Sellaisia, joita emme aina tahdo ymmärtää. Joita usein emme edes tahdo tai halua käsittää. On olemassa sanonta, kuinka "kärpäsestä tehdään härkä". Se on juuri näiden sielujen perimmäinen olemus ja päämäärä. Vaikka kaukaa katsottuna kaikki oliskin hyvin. Vaikka elämä olisikin kaiken kaikkiaan kunnossa, on uhriksi leimaaminen näiden ihmisten arjen pelastus. Kun asiat ovat kunnossa, joillekin se on pelottava asia. Silloin, näinä hetkinä he kehittävät syitä ja ongelmia, joiden puiminen on kuin kirsikka kakun päällä. Jotankin, jolloin huomio kiinnittyy heihin. Vaikka maailman murheet eivät koskaan voi ylittää henkilökohtaisia ongelmia, onko väärin toisinaan muistuttaa itseään olevan elossa. Asioiden olevan aivan hyvin, eikä huominenkaan näytä yhtään hullummalta. Onko väärin toivoa, että osaisimme nauttia niistä asioista, joita meillä on ja jotka ovat kohdallaan?
Negatiivisuus itsessään on hurjan pelottava elämänkumppani. Se on asia, joka saapuu täysin kulman takaa ja niin salaa. Se kulkee hetken selkäsi takana. Piiloutuu varhoihin ja kuiskaa sanoja vain silloin, kun olet yksin. Se on kuin kaiku, jota et heti ymmärrä. Viikkojen, kuukausin ja vuosien yhteiselon jälkeen se ottaa askeleen lähemmäs. Se tekee kodin sinne, missä sinäkin asut. Se jää odottamaan, kun saavut kotiin. Se heiluttaa kun lähdet. Vaikka negatiivisuus on usein läsnä, se ei aina kerro, mitä se ajattelee. Se antaa sinun ymmärtää, että se on vain ystävä, jolta voi pyytää apua. Jolta voi kysyä neuvoja, kun sitä tarvitsee. Se ainoa tarkoitus on kasvattaa luottamusta. Sidettä, jota jossakin vaiheessa on vaikea katkaista. Ja kun se on kantanut viimeisen tuolin sinun asuntoosi, se on tullut kotiin. Se on löytänyt paikkansa.
On totta, että ihminen, joka aistii vain huonoja asioita, alkaa itsekin niihin uskomaan. Oli kyseessä arjesta tai henkilökohtaisista asioista, on helpompi ajatella epäonnistuvansa tai olevan kovin epätäydellinen. Luovuttaminen on usein paljon helpompaa, kuin yrittäminen. Olen huomannut itsestäsi piirteen, joka muistuttaa negatiivisuutta. Se on piirre, joka muistuttaa usein minulle, kuinka en riitä. On helpompi uskotella, asioissa joita tahtoo, ettei voi niitä saavuttaa. Vain koska en ole tarpeeksi hyvä. Mietin usein, kuinka vaikea on lähteä tavoittelemaan niitä unelmia, jotka tuudittavat minut uneen. Joiden kanssa hymyilen. Mutta askel kohti niitä on raskas. Se on iso, pitkä ja syvän kuilun takana. Ja kun totun tähän tunteeseen huoneeni nurkassa asuva tuntematon kuiskaa "Älä, petyt ja satut itsesi kuitenkin". Ja niin, minä nyökkään ja totean sen olevan aivan oikeassa.
Tänään tämä asukas on ollut kovin hiljaa. Eilen pakenin kotoa ja sain hetken aikaa itselleni. Sain miettiä ilman, että joku neuvoi minua. Ehkä ymmärsin jotakin, en ole varma, mutta tänään pakkasin ensimmäisen pahvilaatikon vieraita esineitä etuoven kulmalle. Aivan kuin tahtoisin, että joku muuttaa pois luotani..
Kommentarer (0)  
Digga (1 medl.)  
 Anmäl  

Anna pelkojesi elää.

KiroilevaSika
Pohjaton on kuilu, joka sinua odottaa maailman laidalla. Se vaatii rohkeutta astua reunan yli ja antaa vapaapudotukselle aikaa. Toisinaan se kestää kauan. Kuinka monta ajatusta ehditkään luoda mielessäsi ennen pohjaa. Toisaalta joskus se vie vain muutaman sekunnin. Toiset huutavat. Jotkut pelosta, jotkut onnesta. Toiset taas levittävät kätensä. He tuntevat vapauden ja tuulen hiuksissaan. Toiset sulkevat silmänsä ja toivotavat hyvää. Harvat ovat hiljaa. Ne pitävät silmänsä auki. Näkevät kaiken kokemansa kiitävän ohi. Kuin kalliomaalauksia. Mutta jokaista pelottaa. Eri syistä pelkoa tuntee he rinnassaan. Jalat ehkä pettävät, kädet värisevät. Pelko, se on sanana aina kovin negatiivinen, mutta toisille se on syy ja voima jatkaa heidän lyhyttä matkaansa. Jos emme pelkää mitään, mikä pitää meidät varpaillaan?
Seisoessa siinä, ihan paikallaan ja hiljaa tuntee kaiken olevan käsien ulottuvissa. Jokainen mahdollisuus on tehty tavoitettavaksi. Ei ole syytä jättää tekemättä ihmeellisiä asioita. Vaikka kaikki onkin juuri sinun edessäsi, ensimmäinen askel on se vaikein. Emme aina näe eteen. Emme tiedä mikä odottaa meitä pohjalla. Ja siksi, pelko, se on tunne, joka antaa meille aikaa ajatella. Painotella veitsenterällä hetken, ennen kuin päätämme. Joskus on helpompi astua taakse päin. Luoda uudelleen katseen eteen, toisaalta joskus on vain helpompi astua eteen päin. Jättää vanhoja asioitaan taakseen ja ottaa vastaan uusia täysin vapautunein mielin. Mutta aina, kun olemme siinä, asioiden tekeminen tuntuu paljon vaikeammilta, kuin ne tuntuivat etuoven kynnyksellä pohtiessa. On asioita, jotka tuntuvat helpoilta kirjoitettuina, mutta silloin, kun olisi aika toimia, me emme enää uskalla. Pelko, vaikka se onkin tunne, joka pitää meitä liikkeessä - joskus se estää meitä myös tekemästä. Tahtoisin oppia tuntemaan eron kahden välillä: "Milloin hypätä ja milloin astua askeleen taakse päin".
Valintojen kanssa tunnen olevani vielä voimaton. Painottelen faktan ja fiktion kanssa päivittäin. Koitan erottaa elämän ja unelman ja sen, mikä todella on mahdollista. En vielä osaa jättää sydäntä. Sitä, joka muistuttaa, että haaveetkin voivat tulla todeksi, jos todella uskoo. Ehkä elämä on liian lyhyt aika saavuttaa niitä asioita, joita tahtoisin saada. Mutta jos päästän irti ja tyydyn johonkin, elänkö silloin koko rahan edestä? Voinko silloin menettää jotakin, mitä ajan kanssa olisin voinut saavutaa? Toivon, että vielä opin hyväksymään sen todellisen asian, etten voi loputtomasti uppoutua unelmiini. Silloin varmasti jään yksin enkä saavuta edes puolia siitä, jota minun kuuluisi saada.
Kommentarer (0)  
Digga (1 medl.)  
 Anmäl  

Odota vielä.

KiroilevaSika
Ei ole kuu kuiskannut,
ei puut halanneet.
Ei ole valo valaissut,
tietäni huomiseen.
---
Ei eilisen äänet,
ei toiveita tahdosta.
Ei rakkauden kädet,
sydämeni huokaa.
Ja rutistaa lujaa.
---
Niin hiljenee melu.
Ja katoaa maa.
On järven rannalla,
haikeaa.
---
Usein huudan,
nimeäsi.
Ja kysyn missä olet?
Ystäväni.
---
Älä anna siis,
koskaan periksi.
Älä irroita otetta,
elämästäsi.
---
Kommentarer (0)  
Digga (0 medl.)  
 Anmäl  

Jonakin päivänä.

KiroilevaSika
Entä, jos joskus pelottaa? Ajattelet, että entä, jos joudutkin viettämään loppu elämäsi yksin. Katselet toisia. Niitä rakastuneita, joilla on joku, joka tekee elämisestä elämisen arvoisen. Kuinka usein sinä pelkäät, ettet koskaan saa kokea sitä tunnetta, kun toinen on kaikkesi?
Joskus jäääme omien haaveiden vangeiksi. Tajuamme tahtovamme taivaan ja kuun, mutta ymmärrämme realiteetin. Ettemme aina ole sen arvoisia. Tai näin ainakin tunnen joskus. Tänään. Kun kylmä tuuli puhaltaa ikkunan raosta. Kun tippuvat lehdet tanssivat takapihalla ryppäinä. Valon peittää pilvet, sade odottaa taivaalla. Aurinko on unohtunut ja vain viileä viima kuiskaa puiden alastomilla oksilla. Istun ja mietin maailmaa. Sitä, joka hetki hetkeltä liikkuu kellotaulun viisareilla. On mahdoton tuntea toivoa. On vaikea nähdä huomista. On vain suuri kasa unelmia, joita et osaa ripustaa kuivumaan. Onko mahdollista, että tuulen lailla vaellat laakeilla pelloilla etsien suojaisaa paikkaa? Loputon matka, ikuinen mutta silti niin katoava. Toisten silmien edessä, seisoen muka niin ylväänä, mutta aina kovin huomaamaton. On vaikea välillä uskoa, että jonakin kauniina aamuna toinen herättää sinut.
On myös niitä päiviä, kun jotenkin jaksat uskoa. Jostain löydät ajatuksen, joka pitää sinut liikkeellä. Jotkin tuoksut ilmassa, jotkin hetken iltoina puhuvat kanssasi. Sanovat, kuinka huominen on aina uusi mahdollisuus. Että niin kauan, kun hengität, olet olemassa. Ja kunnes happi ei enää kulje veressäsi. Kunnes ajatuksesi eivät enää puhu, sinulla on koko maailma edessäsi. On muistettava, että matalalla liitävä mieli osaa kertoa valheita. Se osaa tehdä ilkeitä kepposia, joihin jotkut meistä uskovat. Älä siis pelästy. Me kaikki joskus epäilemme omaa olemassa olon tärkeyttä. Kaikki eivät vain sitä näytä.
Vain kahvikupin ajan jaksan ajatella aikaani syvällisemmin. Pohtia tarkoitustani ja sitä, miksi minun pitää vielä yrittää. Ne hetket ovat kalliimpia kuin moni osaa ymmärää. On tärkeää, että niitä pienen pieniä ajatuksia on silti vielä olemassa. Olivat ne sitten vain nopeasti ohi juoksevia tai hetken pidempiä, ne ovat silti kanssamme. Ne luovat toivon, jota tarvisemme vaikeina aikoina. Ne ovat tunteita, jotka pitävät meidät elossa. Se miten selviämme kaiken sen jälkeen, on jokaisen henkilökohtainen selviytymistarina. Toiset vain jatkavat. Toiset luovuttavat ja toiset taistelevat. Jokaisella on on joskus edessä se valinta - kuka minä olen ja kuinka kauan minä jaksan uskoa?
Kommentarer (0)  
Digga (1 medl.)  
 Anmäl  

Huominen.

KiroilevaSika
Syksyisiin, niihin pimeneviin iltoihin. Ja aamuihin, jotka sumu peittää pieniin halauksiin. On tuuli tuima, kovin kostea. Se laulaa laulua, illan kanssa parina. On värit vaaleita, ja hurjan tummia. On äänet luonnon, syksyisin niin kovin kummia. Mutta varmaa on, talvi tekee tuloaan. Ja mustiin iltoihin, mieli heikko uppoaa. En tiedä, onko maa jotenkin irrallaan. Vai ehkä arki vain, on väärin kallellaan. Kun askel painaa, kun kuu korviani kutittaa. Tahtoisin vierellesi, siihen hiljaa istahtaa. On lämpö ihmisen, kuin aave arkiston. Et näe sitä, mutta tunnet kuinka kaunis se on. Se turvaa selustan, se suojaa sinun elämän. Ja huomaat askeleiden, on kevyempi tie ystävän. Voisinpa pyytää, ole aina luonani. Ja antaisin sinulle, minun sieluni. Lupaisin, en jätä, vaikka olisikin vaikeaa. Jos siihen jäät, se kertoo, joku meitä rakastaa.
Niin kuu väistyy, tähdet pakenee. Ja valoaan etsii, poika yksin runoilee. Kädet kirjoittaa, unelmista kauniista. Joita pohtii hän, vailla mitään konkreettista. On tee tarttunut, kupin kaulukseen. Se värjää posliinin, sekin salaa mustenee. Ja vaikka hetki sitten, valo verhojeni välistä. Maalasi kuvia, kuin kuvan sydämestä. Ja poika tuo, se istuu itsekseen. Se puhuu joskus, vastausta vain kaipailee. En tiedä, miten sen kaiken kuvailen. Sen tuskan, jota kärsin, jota pakenen. On joskus vastaus, aivan sinun käsissä. Kun toisinaan, et näe sitä edes lämpimässä kesässä. Mutta sanotaan, vain vahvat selviytyy. Tahtoisin uskoa, että kaikki vielä helpottuu.
Ja aina, kun suljen vihkoni. Joka mielestäni, on selviytymiskeinoni. Luulen tuntevani, kuinka helpottuu. Kuinka jälleen, elämälle sitä rakastuu. On matka pitkä, ja kovin vaikea. On mieli vielä, niin hyvin haikea. Mutta se, joka pitää minut liikkeellä. On usko huomisen, sen kohtaan kai, jälleen ilolla.
Kommentarer (0)  
Digga (0 medl.)  
 Anmäl  

Ystävä, rehellinen.

KiroilevaSika
Itkettää. Haluaisin oppia erottamaan todellisuuden ja fantasian. Se, että mitä näet jossakin ei aina ole totuus. Sekä erottamaan myös eron kahden välillä: mitä on todellinen arki ja mitä se voi olla, jos joku kirjoittaa siitä sarjan. Mutta kukapa meistä ei jossakin elämän vaiheessa ajattele sitä, millaista elämä voisi olla, jos olisit sittenkin syntynyt jossakin muualla aivan toiseen aikaan täysin eri kehoon. Onko niitäkin, jotka ovat olleet jokainen hetki niin tyytyväisiä itseensä, että he eivät vaihtaisi paikkaansa mistään hinnasta? Voisinpa joskus kokea sen tunteen, kun olen tyytyväinen. Täysin ja rehellisen onnellinen juuri tähän hetkeen tässä elämässä.
Liian usein vain taivun miettimään sitä, mitä minulla ei ole. Haaveilemaan siitä, etten omistaisi niitä ongelmia ja murheita, joita omistan. Haaveilen asioista, joita saatan haluta tai jotka ovat epätodellisia mutta silti niin kauniita ajatuksia. Mutta kaipaan silti. Kaipaan paljon asioita ja tahdon paljon tapahtuvan. Mutta, vaikka kuinka toivon, en koe löytäväni tietä sitä hetkeä kohti, jona uskallan hengähtää ja voisin huokaista helpotuksesta. Tiedän, jotkin asiat ovat vain omasta uskostani kiinni. Monikin asia. Mutta jotkin asiat ovat elämän tutkimattomia polkuja, jota pitkin kävellen ne tapahtumat tai asiat vain lankeavat eteeni. Tahdoin tai en. Minä tiedän, miltä tuntuu omistaa asioita, joita en vain tahdo, mutta jotka joka tapauksessa kulkevat käsi kädessä kanssani. Pyysin tai en.
Mutta näinä päivinä, kun elämästä on kadonnut fokus ja todellisuus kaipaan aivan hirveästi ihmistä, joka todella ymmärtää. Kaipaan pitkiä keskusteluja. Sanoja, joita toinen kuuntelee ja joita toinen ymmärtää. Nyt, kun maailma potkii päähän tajuan, ettei elämässäni ole ihmistä, joka todella tahtoo minua kuunnella. Tahtoo todella auttaa ja ihmistä, joka oikeasti kuuntelee mitä minä sanon. Jos jostakin nyt kaipaan, aivan hirveästi, on olkapäätä jota vastaan voisin itkeä.
Kommentarer (0)  
Digga (1 medl.)  
 Anmäl