99.705 members 2.608 online
Log in Become a member
Qruiser
Freedom is the…
That's example…
Blogg
Manchester 5/2
Axm bar
Gaymap
Manchester 5/2
Taurus Bar & Rest…
Gaymap
Manchester 5/2
Cruz 101
Gaymap

blog.qruiser.com
I blog on Scandinavia's largest gay and queer-community site, Qruiser. Be a member too!
Kaappihomon elämää
Ei ole sanaa,
joka kertoisi enemmän,
kuin sinun silmäsi.

Ei ole tunnetta,
joka puhuu minulle
enemmän, kuin
sinun huulesi.
Guy, 31, Rauma
 
Categories
Latest entry
Calendar
«
Mon Tues Wed Thurs Fri Sat Sun
1
2 3 4 5 6 7 8
9 10 11 12 13 14 15
16 17 18 19 20 21 22
23 24 25 26 27 28 29
30 31
Widgets
Statistics
Blog id: 2162

Käytettyjen kaasupullojen kierrätys.

KiroilevaSika
Toisen maailman suurin ja ehkä yleisin ongelma on loppuun palaminen. Itsensä laittaminen äärirajoille ja sen yli. Kun ei jaksa, mitä voimme tehdä? Miksi heräämme vasta, kun tajuamme, että voimat eivät vain yksinkertaisesti riitä. Emme jaksa enää yrittää ja usein kiinnostus edes tilanteen korjaamiselle katoaa. Ehkä vastaus löytyy kaiken yltäkylläisyyden, kuluttamisen ja pinnallisuuden takaa. Kuka tietää. Loppuun palaminen, ehkä se on vain moderni diagnoosi nykyajan ihmiselle, josta voimme olla ylpeitä.
Heräsin tähän aamun kankean jäykästi. Tuntui, että jokaista jäsentä kolotti, kuin kuoleman kankeus olisi koputellut rajan takaa. Silmät olivat väsyneet eikä ajatukset jaksaneet kulkea edes kielen päälle. Vaikka pitkästä aikaa auringonvalo käveli huoneen lattialla verhoja silittäen, tahdoin vain kadota takaisin tunkkaisen peiton alle, kuin kuu, ja nousta vasta iltamyöhään. Jokaisella meillä on kai jokin voima, joka saa meidät silti liikkeelle. Ja niin kävi minullekin. Istuessani sängyn laidalla, pyyhkien rähmää silmäkulmistani maailma herätti jo valmiiksi lyödyn ihmisen. Tajusin, kuinka paljon olin töistäni jäljessä. Tajusin, että olin taas myöhässä. Deadlinet olivat kuin post-it -lappuja ihollani. En nähnyt muuta, kuin keltaisia, vihreitä ja punaisia paperinpalasia seinilläni, lattialla sekä kahvinkeittimen kyljessä. Maailma muistutti, ettei nyt ole hyvä aika odottaa, oli mentävä.
Olen valehtelematta jokaisesta työstäni, projektistani ja sopimasta asiasta suoriutunut kiitettävästi. Toisaalta tiedän, että tämänkin hetken työt tulevat hoidettua, se ei ole se päälimmäinen paniikki, johon löytyisi kai helpotus valkoisesta lääkepurkista tai tuntemattomasta ihmisestä pehmeän sohvan toiselta laidalta. Jotenkin jaksaminen voidaan venyttää ja tiedän, että minullakin on kuminauhassani varaa pingottaa kieltä hiukan kireämmälle ilman pelkoa katkeamisesta. Mutta kaiken tämän ympärillä humisee huolen tuuli. Kamppailen suuren ajatuksen ja ongelman rajoilla, josta en koe enää selviytyväni. Se muistuttaa juuri sitä materialistista ongelmaa, johon moni pinnallinen persoona takertuu. Oikotie olisi käteni ulottuvilla, mutta jotenkin sisääni kertyvä viha estää astumasta helpolle ja itsestään selvälle polulle. Kutsun tätä itsetuhoiseksi kiusaamiseksi, jolle ei taida olla järkevää ja yksiselitteistä selitystä. Mutta pohdin. Niin usein kuin löydän itseni palvelemasta toisia, täysin vapaaehtoisesti ja vailla kiitosta, en saa itse apua, kun sitä eniten tarvitsen. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, onko toisen ihmisen elämä ja heidän tekojen vaikutus meihin muihin, jotenkin oman navan ulottumattomissa. Onko ihmisille se oma hyvinvointi aina etusijalla, vaikka toinen ääneti huutakin kipeästi apuasi. Koitan ymmärtää, kuljen ympäri, ojennan käteni sitä tarvitseville, mutta niinä päivinä, kun seison itse apua pyytäen en vain löydä sitä kättä, joka vapaaehtoisesti sitä tarjoaisi.
Ihminen, onko meihin kirjoitettu itsekeskeisyyttä ja itserakkautta juuri sen verran, että osaamme ottaa avun vastaan, mutta emme sitä toiselle tarjota? Miten voin pyytää apua, jos se on pyydettävä polvillaan kontaten? Nyt, kun etsin apua, kun sen olen sanonut silmät punaisina, ei sitä lupaava silti osaa toimia. Onko avun antamisessa edes minkäänlaista vastuuta? Jos lupaan sinut kaivosta nostaa, mutten pidä kiirettä - voimmeko vaatia vai tyytyä kohtaloomme ja olla siitäkin pienestä kiitollisia, jota toinen pyrkii toteuttamaan? Vaikka jäisimmekin pieneen mustaan koloon kuolemaan, voimmeko vihata toista siitä, ettei hän ollut kanssani loppuun asti? Ilmeisesti kiitollisuutta pitää esittää aina, vaikka lopputulos olisi lähtökohdan kaltainen.
Autoni takapenkillä seisoi kulunut ja kovin käytetty kaasupullo. Oli tarkoitus vaihtaa se uuteen, kunnes ymmärsin, että jokainen meistä on kuin käytetty kaasupullo. Me palvelemme toisia niin kauan, kunnes palamme loppuun. Ihminen ei tunne, se laittaa meidät muiden tyhjien joukkoon. Siellä seisomme, odotamme, kunnes taas kelpaamme jollekin. Tänään tunnen olevani yksi niistä pulloista teräshäkin sisällä. Loppuun palaneena ilman ihmisen uskoa tai apua.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Vispaten minut kasvatettiin.

KiroilevaSika
Sateen maalaamassa ikkunassa. Lohduton on mieli, mutta kyyneleet eivät kehtaa vierailla tuntemattoman poskella. Suolainen on sormi, joka pyyhkii vanhoja uurteita punaisilta poskipäiltään. Armoton, maailma osaa kohdella kaltoin urheita, toiveikkaat tippuvat pieniin kaninkoloihin. Ja lohduttomat koivut kuiskaavat vielä kylmän tuulen ravistellessa niiden hartioitaan. Hän pyytää anteeksi. Hän luo katseen, se kulkee vikkellään ruskealla nurmikolla etsien tietä kotiin. Ja vaikka auringon haikea kajo eksyy vielä puiden oksilla, on pimeys laskeutunut jalkojeni juureen, sen sormet tarttuvat kiinni eivätkä päästä irti. On murheen laulu jo laulettu. Sitä hyräilee yksinäinen, muista ei vain sanoja, jotka toisivat toivon lohduttoman mieleen. Ei koskaan oli tutumpi, kuin turvallisesti lausuttu lause rakkaudesta. Vaikea on luovuttaa, se vie voimia enemmän kuin yrittäminen kunnes löytää itsensä kamppailemasta uskon ja uskottomuuden kanssa käsin. Vääntää maailma vitsejä aamun noustessa huomiseen. On kuu peittynyt, sen päälle vedetty valkea peitto lämmittää kylmää valoa, joka hehkuu taivaan ikuisella matkalla kulkien läpi nauravien tähtisilmien. Ja vaikka musta on matka, jolle eksyi hän, on toivon punaiset nuput joskus kukkineet. Hän tuntee kevään, hän löytää sen kirsikankukkien tanssiessa, lintujen kertoessa runojaan tummanvihreällä mättäällä. Niin saattaa hän eksyä tunteiden vesiin, on turhamaisuus osa hänen persoonaa, on marttyyrimäinen sielu pukeutunut parhaimpiinsa arkipäivinä. Ei anna anteeksi maailma, ei vaikka pyytää kädet edessään anellen. Hän etsii ruokaa, mielen ravinto kuihtui kesän kuumalla viljapellolla. Ei ruumiskaan jaksa kantaa sitä taakkaa, joka jo syntyessä laskettiin hänen olkapäilleen. On usein miettinyt. Hän kengänpohjat kulutti, kun kulki ympyrää hämärän huoneen lattialla, jossa mattojen alle pyyhittiin raadollisten ajatusten pienet tahrat. Ei niistä kukaan kysynyt, ne etsivät vain hymyä väkisin poskia rutistaen rypyille. Monta kertaa hän pohti sitä, minkä aamulla piirtää hän kasvoilleen peilin edessä. Onko totuutta yhdessäkään lauseessa, jota vieras ihminen edesään hänelle lausuu. Kuin tuntematon, jolla samanlaiset silmät, hän pohtii hiljaa. On matka pitkä, loputon on ylämäki kulkijan, joka edelleen sateessa matkaansa taittaa. Antaa ei voi hän periksi, koska sydän sykkii toiselle. Kuolema olisi loppu myös sille, joka viereen yöllä painautuu. Anna siis anteeksi, hän usein kuiskaa nukkuvan korvaan, koska päivisin esittää vielä roolejaan. Ihminen, ikuinen on elokuva, josta pois ei pääse kuin maksamalla palan sieluaan. Ja siksi, vain pitääkseen vielä itsensä kokonaisena, hän maalaa vesivärin unelmiaan valkoiselle paperille.
Oi voisimpa olla vain vaaleanpunainen vispipuuro. Kovin kuohkea, jonkun mieleen, josta hän unelmoi kuusimetsän hämärässä; Poimien punaposkisia puolukoita. Ja voi että, se on niin kovin pehmeää, niin silkinkiiltävä pinta. Väri jotenkin hauskan lapsekas, jotenkin anteeksiantava. Se rakkaudella aina keitettiin, se jo kauan sitten mummon tuolilla nautittiin. Voi voisinpa olla vispipuuro. Niin punainen ja kovin kotoisa.
Comments (1)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Oman tien löytäminen.

KiroilevaSika
Ihminen oppii niin paljon olemalla erilaisten ihmistyyppien seurassa. Ei ole väärin sanoa, että erilaisista kulttuureista, asemasta tai elämäntavoiltaan poikkeavilta ihmisiltä saattaa oppia paljon. Minä opin. Ensimmäistä kertaa ymmärsin, miten minä näen tämän kaiken. Tuntui kuin olisin ollut ulkopuolinen ja seurannut elämää jotenkin kaukaisuudesta. Käsien ulottumattomissa, mutta silti kuuloetäisyydellä.
Niin tapahtui (kovin raamatullisen tuntuinen sanaketju). Istuimme aitiossa odottamassa J.Sillanpään musiikkiesitystä. Lautaset kannettiin pois ja eteemme tuotiin tarpeeksi usein kurkunkostuttajaa. Tosin käteni tarttuivat vain vesikannun korvaan, en vain kokenut soveliaaksi juoda humalaan tilanteessa, jossa tunsin olevani hieman ulkopuolinen. Tiedättekö tunteen, kun olette paikassa, johon ette vain voi itseänne nähdä. Jonne ette täysin omatahtoisesti olisi koskaan itseänne laittanut. Kuin kultakala pyöreässä lasimaljassa katselin ja kuuntelin. Ympärilläni ihmiset olivat pukeutuneet valkoiseen ja mustaan. Ajoittain valojen osuessa kaulassa riippuviin koruihin tai ranteisiin sidottuihin merkkikelloihin liike ja ääni muuttui yhdeksi, kuin olisin tanssinut parkettilattian juhlallisella pinalla aivan väärässä seurassa. Ja puhe. Yhä yltyvät keskustelut politiikan ja työelämän välillä kiihtyi hurjiin atmosfääreihin. Se alkoi muistuttaa enemmän härkätaistelua, kuin tasavertaisten ihmisen hyvätapaista sanojen vaihtoa. Mutta silti, edelleen, ympärilläni pyörivä maailma puhalsi kylmää niskaani ja tahdoin paeta. Mutta kaikki tämä oli omalla tavalla siedettävän kiusallista. Se oli vain pieni haava, jonka paikkaamiseen ei tarvittu tikkejä, pienen laastarin alla kaikki ne sanat parantuivat. Toisaalta. Tunsin kovin suurta iloa siitä, että ymmärsin vihdoin. Tämä ei ollut paikkani. En osannut istua suorassa, en osannut tarttua keskustelun juureen. En osannut nostaa maljaa, en edes nauraa yläluokan hienovaraisille vihjauksille rahvaasta. Tai siitä, mitä he olivat jo ehtineet saavuttaa. Ainakin omien sanojen mukaan.
Illan edetessä ihmiset humaltuivat. Korkeasti koulutetuista syntyi alamaailman juoppoja, hyvässä virassa olevat riisuivat liivejään ja puvun takkejaan. Kenelläkään ei kiristänyt enää kravaatti kaulassa. Sivistynyt keskustelu oli nyt enemmän alaluokan juttua. Niin, se ylpeä ja ulkokuoreltaan ylihuoliteltu oli myös tavallinen ihminen. Kunhan  hän vain antoi itselleen siihen oikeuden. Enää ei tunnistanut, missä kulki raja ihmisarvon välillä. Mutta sitten. Olin alkanut hyväksymään paikkani, tarkoitan, olin päässyt hyvään yhteisymmärrykseen sen hetkisestä sijoittamisestani, jonka koin alkuillasta olevan vielä niin vääränlainen. Istuin, kuuntelin ja katselin. Olkapäälleni taputettiin ja niin yllättäen kuulin kuiskausen, jotenkin hämmentävän, jopa pelokkaan. Sanat olivat hiljaiset. En tiennyt, tahtoiko hän jakaa syvimmän ja pimeimmän salaisuuden tai jopa tekemänsä rikoksen helpottaakseen omaa tuntoaan, mutta hiljaa kuuntelin. Ja niin, tajusin, mitä hän yritti sanoa. Sen kaiken keskellä. Tuhansien ihmisten ympäröimänä oli hänen silmiinsä tarttunut kahden miehen välinen suudelma. Harvoin, niin harvoin olin ollut sanaton, mutta sinä musiikintäyteisenä hetkenä olin täysin vailla sanoja. Koitin miettiä, ja miettiä, mutta mieleeni ei synytynyt yhtään lausetta, ei ääntä, jonka olisin voinut ääneen lausua. Jäin katsomaan. Ihmiset pöydässäni käänsivät päätään. Jokainen yhtä pelokkaasti, sivusilmällä vilkuen kuluttivat loppuillan odottaen, josko he saisivat uudelleen todistaa sitä riettautta, joka oli juuri tapahtunut. Tämä kauheus, pelko, viha ja hämmennys vei mukanaan ja uskon, että edelleen tästä lohduttomasta tilanteesta keskustellaan palavin silmin. Minä. Niin hämmentynyt ja sanaton. Yhä edelleen vailla sanoja.
Sinä levottomana ja vieraana hetkenä tajusin, että joskus ihmisen on vain hyvä elää omassa pienessä kuplassa. En tarkoita paikallaan, mutta ympäröidä itsensä turvallisilla asioilla. Vaikka pelko vahvistaa meitä ihmisinä, vastaiskut kasvattavat. Vaikka erilaisuus rakentaa meistä suvaitsevaisia tajusin, etten tarvitse elämääni asioita, jotka sotivat minua vastaan ihmisenä. Oikeastaan tämä kaikki oli minusta niin kaukana. Tämä paikka, se aika ja ne ihmiset. Oli jotenkin lohduttavaa ymmärtää, mitä minä en kaipaa elämääni. Olen joskus miettinyt, olisiko se minun paikkani. Elämä, niin mutkaton, niin fantastinen. Sellainen ylenpalttinen ja rehvakas. Kotiin päästyäni käperryin sängylleni. Puoliväkisin rutistin koirani kainaloon ja mietin, kuinka onnellinen olen juuri tässä. Omana itsenäni, turvallisten seinien sisällä. En pakene maailmaa, pakenen vain tilanteita, joissa en koe olevani kotona. En sano, älä elä, mutta kehoitan meitä ympäröimään asioilla, jotka tekevät meidät onnelliseksi. Tai oikeastaan, ei edes onnelliseksi vaan asioilla, jotka ovat turvallisia. Aina ei tarvitse kokea ja tuntea. Joskus vain voi olla. Olla tuntematta mitään.
Comments (2)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Se tunne.

KiroilevaSika  (updated by KiroilevaSika)
Joskus se osuu aivan liian lähelle. Se on siinä. Tunnet olevasi niin ulkopuolinen, vaikka ensimmäistä kertaa avaat silmäsi niin avoimiksi ja näet rehellisesti kaiken. Ihminen, joka aina on ollut lähellä, kiinnittää nyt huomiosi. Muutut pelokkaaksi. Olet ujo, sanaton etkä tiedä, miten sinun kuuluisi olla. Pian huomaat, on helpompi siirtya askeleen verran kauemmas. Se tietynlainen ihastuminen vain silmien kautta on outoa. Olet tyytynyt ajatukseen kehittää ja rakastaa itseäsi. Olet ajatellut, kuinka itsesi ymmärtäminen ja hyväksyminen on sinulle nyt tärkein. Nopeasti se ajatus katoaa. Se sekoittuu tunteisiin, jotka antavat ajatuksillesi luvan lentää. Uppoudut tunteeseen, jota toiset jo elävät. Jokainen päivä he elävät sitä mitä etsit ja ymmärrät, kuinka sekin voisi olla sinun. Asia, jota olet etsinyt pitkään, mutta koskaan et ole uskaltanut siihen tarttua. Puhuisin menettämisen pelosta, koska joskus se on myös sitä. Sitä, ettet tahdo menettää tunnetta, joka tekee sinut onnelliseksi. Ihmistä, jota ehkä joskus rakastat. Se pelko on niin vanha, ettet koskaan uskaltanut haastaa itseäsi. Ja niin, miten usein mietit niitä kovin naiivin tuntuisia tusinalauseita. Rather live and lost than never lived. Mutta sanoista oikeaan elämään on pitkä matka. Se on suurten mäkien ja syvien kuilujen takana. Monen mutkan verran hukassa. Ja silloin, kun joskus hyväksyt sen pelon muistat, kuinka aika, se loputon, juoksee kovin lujaa ohitsesi. Alat ymmärtää, kuinka päivät, viikot, jopa vuodet juoksevat pelottomasti eteen päin. Vain murheiden määrä ja silmiesi alle ilmestyneet rypyt tahtovat siitä muistuttaa. Kun olet oppinut elämään pelkojesi kanssa, kuinka ihminen voi juosta ne kaikki vuodet kiinni, jotka on jo menettänyt - tai joita toivoisi vielä olevan edessä?
Se hymy. Se oli jotakin, joka pelasti harmaan päiväsi. Se ääni, ne kaikki sanat, jotka sanoit, muuttuivat elämäksi. Se tuntui, kuin olisin löytänyt kotiin. Se oli rehellisen aitoa ja niin lämmintä. Mutta niin, se oli myös kovin vieras. Se oli tuntematon. Oli hän vain osa mielikuvitustasi, jonne et uskonut hänen koskaan eksyvän. Sinä hetkenä, sinä kauniina keväisenä päivänä ymmärsit jonkun olevan etsimäsi paikka, mutta hän ei koskaan tiennyt sitä itse. Et koskaan uskaltanut sitä kertoa ja vielä tänään. Tässä harmaassa aamussa suljet silmäsi ja toivot löytäväsi kotiin. Sinne, jos hän sinua odottaa. Ihastumisen peloton voima ja sinun epäilevä mieli oli laantunut kauniin tyyneeksi järvenpinnaksi. Aalloton oli hetki, mutta utuinen vastaranta loittoni, kuin pikatiellä ohikiitävät takavalot.
---
Mun mielestä tässä on oikeesti jotenkin kaunis ajatus. Kun oikein alkaa miettiä ja kuuntelee sanoja. On paljon hyviä biisejä, jotka ei herätä ja sitten on niitä, jotka oikeesti herättää. Tää on nyt mun mielestä jotenkin niin kiva. Siten, että minullakin on unelma. Ja siten, että minäkin toivon..
Comments (1)  
 Report  

It´s me.

KiroilevaSika
Paljettien ja meikkien alle piiloutuu ihminen, jota kukaan ei tunnista kadulla. Jota kukaan ei lähesty. Hän kulkee yksin. Hän katsoo maata, hänen pää painuu kovin alas. Hän tuntee, kuinka monet kulkevat hänen ohitseen, kuinka monet sanat kiitävät hänen lävitseen. Hän on ihminen, yksinäinen ja pelokas. Mutta hänessä on puolensa. Kuten meissä kaikissa. Hänen kuviaan moni ihailee. Hänen ääntään moni kuuntelee. Hän on toisinaan ihailtu. Toisinaan niin unohdettu. Hän on jotakin, jota kukaan ei unohda. Mutta ihminen, jota ketään ei silti todella rakasta.
Elämme aikaa, jolloin meistäkin on tullut vain yksinkertainen tuote kaupan hyllyllä. Me koitamme olla jotakin, harvoin olemme sitä, mitä itse tiedämme olevamme. Niin kuin kahvipaketin hinnalla, mekin koitamme myydä itseämme toisille. Asiakkaille, jotka katsovat sitä, mitä näkevät. Jotka pohtivat, mitä he saavat. Ja me, niin usein koitamme tehdä vaikutuksen. Jokainen maistuu niin erilaiselta, aromit ja tuoksu ovat omanlaisia. Mutta, kun seisomme ihmisten edessä, olemme vain kuori, asia, jota me arvostelemme silmillämme. Kuinka me voimme olla sitä, mitä me olemme, kun toiset antavat parastaan?
Olen nähnyt, kuinka ne äänekkäät, kuinka ne muodikkaat, niin kuvan kauniit, seisovat valokeilassaan. Kuinka itse jää baaritiskin pimeimpään kulmaan kenenkään lähestymättä. Kuinka tavallisissa kengissä seisoo, kuinka tavalliset farkut hän pukeekaan. Niin tavallisen paidan alle kätkeytyy erikoinen tarina, jota ketään ei tahdo kuulla. Ihminen, vaikka tahdomme nähdä ihmisen sen oikeassa valossa, emme silti koskaan näe niitä, jotka tahtovat olla aitoja. Sellaisia, joina he itsekin itsensä näkevät. Jään joskus pohtimaan, olisiko minunkin yritettävä olla jotain, mitä en koe olevani. Onko parisuhteen ja ihmisläheisyyden löytäminen nykyään vain modernimpi tapa metsästää? Metsästää sitä onnellista, joka tietää kuinka saalis vietellään. Ehkä kyse ei aina ole siitä. Ehkä jotkut meistä eivät vain kuulu niihin, jotka lumoavat olemassa olollaan toisia. Ehkä jotkut ovat syntyneet läpinäkyviksi, onnettomiksi? Ehkä emme saisi tuomita niitä, jotka uskaltavat.
Tahdon vain silti ymmärtää yhden asian. Miksi koitamme näyttää olevamme jotakin, mitä me oikeasti emme ole. Miksi yritämme tehdä vaikutuksen, koska todellisuudessa annamme paljon vähemmän. Onko ihminen luotu esittämään, kaunistelemaan asioita vain siksi, että voisimme rakentaa suhteen ja ystävyyden sellaisille perustuksille, joiden alle piiloutuu paljon muuta. Paljon asioita, joita emme kehtaa heti näyttää.
Pohdin mielessäni ajatusta, jossa kahden erilaisen ihmisen sydämet etsivät sitä kaipaamaansa rakkautta. Kuinka toinen, niin tavallisen aito, istui pitkiä öitä toivoen löytämättä. Toinen, taas kovin pinnallisen kaunis, jotenkin teatterimaisen näyttävä, juoksi kedon kukkasia keräillen. Niin monta rastia oli toisella jo kädessään, toinen ei vielä yhtään omistanut. Mutta kului aika. Toinen oli niin onneton. Hän näki monta, mutta yksinään ei vierellään pysynyt. Hän koitti ja koitti, mutta pinnan alta paljastuttuaan hän kaiken mentti. Mutta toinen. Hän jaksoi uskoa. Hän tahtoi ja välitti. Hän ymmärsi, mitä halusi, mitä hän itsekin edusti. Ja vaikka kesti, hän viimein sanoi tahdon. Ja se kaikki, jota hän edusti oli sitä, minkä toinen jo hyväksyi. Niin, toinen sai rakkauden, toinen vain tunteen ja syvän iankaikkisen haikeuden. En osaa sanoa, kuka oli oikeassa, kuka väärässä. Mutta tiedän, kuinka itsekin koitan tässä kaiken keskellä edetä. Tärkeintä, kai, on tietää, mitä itse oikeasti haluaa. Oli se sitten pinnan alla tai sen päällä.
Keep on believing - cause I will..
Comments (0)  
 Report  

Hei, sano se rehellisesti.

KiroilevaSika
Mietin ja pohdin asiaa, kunnes tajusin, että kukaan ei voi olla rehellinen menettämättä tai suututtamatta ketään. Koskaan. Milloinkaan.
Moni toivoo rehellisen ihmisen ystäväkseen tai kumppanikseen. Se on yksi niistä harvoista piirteistä, joita jokainen - tai ainakin melkein jokainen - vaatii tai ainakin kirjoittaa listalleen. Rehellisyys, mitä se todellisuudessa on?
Lueskelin aamuväsyneenä kirjoituksia sieltä ja täältä. Ei kuitenkaan The Hobbit or There and Back Again, mutta silti vaeltavin silmin koitin tarttua kaikenlaisiin muka niin mielenkiintoisiin tarinoihin, joita ihmismieli syytää netin ikuiseen sykliin. Eteeni tarttui Some kansan (Some kansa taitaa olla niitä tolkun ihmisen kaltaisia, mutta erittäin sanavalmiita) puhkaisema raivo, jossa kommentoitiin muutaman ihmisen keskustelua ja heidän mielipidettä äidin pieneen lapseen. Todellakin, jo asetelma itsessään oli räjähdysaltis eikä siihen vaadittu hirveästi, jotta lumipalloefektin lailla viha-rakkaus -kommentointi otti alkaakseen. Se oli hurjaa kyytiä, jopa näin sivullisen silmin. Mutta palatakseni aiheeseen. Tässäkin tilanteessa voitiin olettaa, kuinka kahden ihmisen mielipiteet jostakin oli vain rehellinen ajatus ääneen sanottuna. Emme ehkä saisi tässä kohtaa tarttua moraalisiin tai edes eettisiin näkökulmiin, koska jotenkin haluan lähestyä asiaa kovin subjektiivisesti. Minulla on koira. Se on vanha ja kovin raihnaisen oloinen. Moni saattaa katsoa sen huojuvaa ja kovin hidasta kävelyä kadulla kysyen, eikö olisi jo parempi lopettaa tuo raukka. Niin  ne kysyvät suoraan minulta; minun lapsestani, omasta, rakkaasta. Hänestä, joka on tukenut ja kuunnellut väittämättä vastaan. Entä, jos kyseessä olisikin ollut vanhus? Mummoni, tätini ehkä äitini? Pohdin, mikä tekee rehellisyydestä hyväksyttävää? Aika, paikka, kohde? Onko rehellisyys sittenkin sidottuna tilanteeseen vai ehkä, jospa kuitenkin, kyseessä on sanonta, jolla ei ole pysyvää ja vankkaa tarkoitusta meidän ihmisten elämässä?
Toinen tilannetajua vaativa hetki elämässä on uppoutuminen sosiaalisen median uutisvirtaan. Silmät lukevat ja näkevät mitä ihmeellisempiä tarinoita, joita ehkä-julkisuutta-tai-huomiota kaipaavat ihmiset jakavat ylenpalttisesti. (En yleistä, meitä on erilaisiakin). Muokataan se kuva niin, ettei edes oma silmä enää tunnista vaan luullaan sitä naapurin Pirkoksi. Odotellaan piinaavia minuutteja keräten huima määrä tykkäyksiä. Ja niitä kehuja. Niitä satelee. Näkyy sydämiä, hymiöitä ja vaikka minkälaisia sateenkaaren päässä istuvia yksisarvisia. Mutta se, joka rehellisesti kommentoi hiukan pulskia poskia, ehkä huonoa kampausta tai sekaista kotia kohtaa kaamean kohtalon. Vain ollakseen rehellinen. No mutta, turhaan siitä mitään mainitsen. Tarvitsee vain olla rehellisen epäluotettava ja kovin hyvin sanojaan kiertelevä. Olen huomannut, että rehellisyys ei ole asia, jota me haluamme itse kuulla, mutta jonka mukaan me silti elämmme. Tai ainakin jollaisia koitamme sanojemme mukaan olla.
Mitä on siis rehellisyys - aikuisten oikeasti? Onko se tilannetajun mukaan elettävä hetki, jonka aikana on aina kahdesti mietittävä? Tai ehkä se on vain kulutettu lause, joka luo meistä paremman ihmisen kuvan. Sinisin silmin voin todeta, että minä en uskalla enää sanoa rehellisesti mielipidettä, en sanoa ajatuksiani tai kirjoittaa sanoja. Miettikää siis hetki. Pohtikaa sitä ja kun oikein rohkeita olette, kokeilkaa sitä käytännössä. Kokeilkaa elää päivä täysin rehellisesti! Ja nähkää, se on vain utopistisen kaunis ja hämärä sana miden valheiden joukossa. Niin, minulla ei ole sinisiä silmiä, mutta olin silti rehellinen. Tai ainakin niin paljon, kuin uskalsin olla.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Get Inspired

KiroilevaSika
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Kun suunta on hukassa.

KiroilevaSika
Jokainen meistä tietää hetkiä, jolloin tuntee olevansa hukassa. Kun etsii suuntaa, jonne kulkea, jonne lähteä. Ne hetket ovat epätoivoisia; varsinkin, kun sydän ja sielu ovat täynnä toteuttamattomia unelmia. Vaikka jokainen tarvitsee aikaa ajatuksilleen, tarvitsemme myös päiviä niitä rakentaa. Toteuttamattomat unelmat ovat kuin menetettyjä tilaisuuksia suurten mielikuvien rannalla. Mutta mitä me teemme, kun tunnemme olevamme paikallaan? Miten voimme liikkua, kun jalkamme ovat sidotut? Mitä me teemme, kun olemme hukassa?
Olen ikuinen haaveilija. Tahtoisin tehdä paljon, toteuttaa itseäni niin moni eri tavoin, että edes kahden ihmisen elämä ei riitä niitä toteen tuomaan. On ihmisiä, joille riittää se, mitä on ja on meitä, joille ei riitä mikään. En silti tahdo sanoa olevani omistava, tahdon olla tehokas. En toivo haalivani asioita, tahdon rakentaa teitä, joita pitkin muut kävelevät. Mutta ihminen, sen on helppo uppoutua maailmaan, jossa kukaan ei sinua pakota tekemään. Voit vain istua hiljaa, öisin saatat pelastaa maailman, ehkä ihmiskunnan. Mutta jokainen aamu olet niin levoton. Kuin lintu, joka saattoi eksyä matkallaan. On rikkautta rakastaa, on arvokasta tuntea. Mutta ihminen, joka elää kuin elokuvaa - se ahdistuu.
Joskus on helppo sanoa, kuinka asiat toteutuvat vain tekemällä. Kuinka jokainen päämääräsi on sinun kätesi ulottuvilla. Se vain vaatii rohekutta ja uskallusta, kuinka helposti ihmnen savuttaa suuriakin tavoitteita, kuinka suurten vuorten yli on helppo kävellä, kun vain tahtoo. Niin, se on niin kaunis ajatus. Mutta entä, kun niin monta kertaa olet yrittänyt, mutta koskaan et ole onnistunut. Onko meillä rajallinen määrä yrityksiä, kuin yhden elämän verran saamme elää. Vai onko ihmisikä käsite sille, miten pitkään yrittäminen sallitaan? En koskaan sano älä yritä. Jopa patistan kokeilemaan kunnes aikamme on jäädä muistoihin. Luovuttamisella ei saavuta mitään. Se kallis oppilahja on monelle annettu.
Ymmärsin; on päiviä, joina olemme täynnä toivoa ja on päiviä, joina emme vain jaksa. Ihmisen tulevaisuus riippuu täysin siitä, kuinka valmiita me olemme heräämään uudelleen ja uskomaan. Vaikka tunnnen olevani vain paikallaan heiluva puu tiedän, että saatan vielä saavuttaa - paljon. Tunnen, kuinka sisälläni palaa vielä liekki. Himmeänä, mutta kovin päättäväisenä. Ota sinäkin ajatus itsellesi. Ajattele, ettei kukaan muu voi toteuttaa sinun haaveitasi. Mieti, tahdotko luovuttaa vai uskotko yritystesi joskus vielä tuovan tulosta. Anna itsellesi aikaa, älä kiirehdi. Älä rakkaudessa, älä elämässä. Vaikka kuinka surullisena muistelet menneitä älä koskaan jää niihin. Älä koskaan jää paikallesi. Ota ne mukaasi matkallesi, näe ja koe. Huomaa, että meistä jokainen on vahva, aivan omalla mutta kauniilla tavalla. Ja kun olet yksin, kun olet epätoivoinen - rakastu taas elämään. Rakastu siihen, joka on varmaa. Siihen, että huominen tulee aina.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Ihmismielen kaunis menneisyys

KiroilevaSika
Niin hiljaa tippuu lumi oksien läpi maahan. Aurinko sulattaa tien, se hyväilee kallion pintaa. Valo rakastelee höyryävän kosken kanssa. Kuin kuu laulaa kuutamolla, keskiyöllä. On hiljaisuuden tuntu käsin ravisteltavan hellää. Kesä muistuttaa itsestään, on ikkunalaudan pelargooniaan herännyt nuppuja. Ja minä katson maailmaa. Se puhuu minulle, se kertoo tarinoita, jotka ovat kirjoittaneet sanojaan mielessäni. On levottomat ajatukset kovin villejä. Valjastaa ratsastaja hevosen, antaa tilaa kadulla kulkija pyörätuolilla kulkevalle. Autojen valitus, ne yskivät mustaa savua ja juoksevat pois katseen ulottumattomiin. Maailma, se avoin paikka, jonne moni on eksynyt. Josta kukaan ei ole elossa selvinnyt. Tahdoin tuntea sen lämmön. Joskus tunsin hetkiä, jolloin silmien eteen avautui rajattomia mahdollisuuksia. Toisaalta koin päiviä, jolloin oli vain suljettava silmät ja uskottava. Niiden eroavaisuudet tuntuivat laaksojen pituisilta kuiluilta. Kuin yö ja päivä, saatoin nukahtaa rakkauden täyttämiin hetkiin, joskus valvoin vain itkien. Mutta mieleni ei koskaan järkkynyt. Se oli aina vahva, mitä ikinä se tunsi, se tunsi sen kovin kovaa. Viha, jota tunsin, tuntui voittamattomalta. Saatoin kokea surua, joka viilsi ihoani partaterän lailla verisille arville. Se oli mieleni pelottavin persoona. Ilo. En voinut koskaan tuntea sitä liikaa. Se tanssitti minua, sen sävelmin lauloin ääneen. Mutta se oli ainoa. Yksi niistä harvoista, joka ei koskaan unohtanut minua. Se muistutti olemassa olostaan usein, koskaan se ei jättänyt. Se oli ystävä, kovin ailahtelevainen silti. Saatoin nauraa kanssasi, vaikka kipu ja pelko olivat vielä eteisessä kenkiä pukien. Rakkaus saattoi minut viedä maailmoihin, jonne sateenkaaren toinen pää jäi aina lepäämään. Silti, vaikka sydämeni huusi hullun lailla parjaten, olin kovin epäilevä. En tiedä, ihmismieli oli kietonut minut syleilyynsä. Se puki päälleen pitsiä, valkoista ja puuvillaa. Se oli kaunis, kuin valokuva niitystä. Mutta piilevä, hiipi se usein. Katsoi kulmien takaa, nosti ryppyjä otsalle. Se päälleen laski mustaa, kun en katsonut.
Maailma, tahdoin sinua ymmärtää. Olin rakentanut sinusta kuvan, kuin kalojen lailla saatoin nousta joskus pintaan hengittämään raikkaan kirpeää ilmaa. Ilmaa, jonka posket muistuttivat puolukon punakoita. Olin tehnyt sinusta kodin, kuin puuhellan valkea lämmitti kotini sydäntä. Villinäkin olin sinut antanut juosta, en tiennyt, voiko kukaan sitä kesyttää, voiko sille koskaan opettaa käytöstapoja. Olit kaikkeni, turva, talo, jossa nukkuminen tuntui turvalliselta. Ihmismieli, sen kaunis menneisyys muistuttaa minua vielä usein, kuinka kevyesti joskus vierekkäin asteltiin. Olit niin hellä, vaikka tänään tunnen, kuinka pakotat minut epäilemään. Miksi oletkaan niin ailahtelevainen, miksi et vain tyydy  ja ole paikoillasi?
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Ajatus Suomelle. Vaikuta.

KiroilevaSika
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report