105.333 members 2.883 online
Log in Become a member
Qruiser
Manchester 4/16
Legends & The…
Gaymap
London 4/16
Trash Palace
Gaymap
Douglas 4/16
G&D's Nightclub
Gaymap
Manchester 4/16
Vanilla
Gaymap

blog.qruiser.com
I blog on Scandinavia's largest gay and queer-community site, Qruiser. Be a member too!
Kaappihomon elämää
Surua ja vihaa, pelkoa ja epätoivoa. Elämää tien väärällä puolella.

Löysi pienen siemenen ja laittoi vesilasiin. Odottaa sen itämistä.
Guy, 29, Rauma
 
Categories
Latest entry
Calendar
«
Mon Tues Wed Thurs Fri Sat Sun
1 2 3 4 5 6
7 8 9 10 11 12 13
14 15 16 17 18 19 20
21 22 23 24 25 26 27
28 29 30
Widgets
Statistics
Blog id: 2162

Erilainen odotus.

KiroilevaSika
Luupäiden ja gallerioiden valtaajien valtakunnassa on joskus kamalan outoa istua korttipinon päällä. Pyörii ruletin lailla niin odotukset kuin luulot. Pallo pyörii vastapäivää ja voit vain kauhulla odottaa, mihin koloon musta kuula upottaa hampaansa. Ja istuu vastapäätä mies, jonka silmissä pala ei enää liekki. Jonka paidan kainalot ovat hiestä märät ja hiusten sekaan on eksynyt pala maata. Puuttuu vain linnunpesä hatun päältä ja ajattelisin, onko hän hullu. Tunnen sen äänen, kun pallo vierähtää pyörivän ruletin koloon. Vauhdin sekoittaessa vielä musta-valkoiset ruudut vaaleanpunaikseksi ristin käteni ja mietin, laitinko elämäni oikealle värille. Puuttuu vain haikea rytmi, jonka tahdissa sydämeni hidastuisi.
Sinä päivänä istuin hiljaa hyräilevän koneen äärellä. Tuntui, kuin olisi pitänyt tarjota levyaseman läpi puruluuta. Ei, koneellani ei ole sielua. Ei, ei voi olla, koska kaikki se tieto, jota se minulle antaa, on valkoisen kylmää. En omista yhtään tämän tapaista ystävää, jonka äärellä olisin niinkin usein itkenyt. Ei, kukaan ei ole koskaan ollut minulle näin rehellinen. Toisaalta mietin, että elämän kulku sujuu joustavammin, kun osaamme kertoa asioita, joita haluamme kuulla. Joskus taas ajattelen, miksi emme sano niitä asioita suoraan, jotka meitä kiusaavat. Tai jotka ovat kaikessa mukana. Sanotaan, että pienet valheet eivät haavaa tee. Mutta miksi koskisimme edes leikillämme keittiöveitsen teräällä ranteisiin, kun se voi joskus satuttaa. Mietin hiljaa, miksi totuus on kivuliaampi kuin valhe?
Siinä samalla televisioon, digiboksin läpi virraten, iskeytyi kauhean surullinen tositv -sarja ihmisistä, jotka omin sanoin eivät ole pinnallisia. Puhutaan sitten Miljonääreistä, kauneuskirurgiasta tai muusta katoavasta, mammonasta tai kauneudesta, jotkut ihmiset eivät vain osaa katsoa tai ovat polun varrella hukanneet sen tiedon, ettei tupla-suklaajäätelöpakettikaan lämmitä, jos se ei mitään pidä sisällään. Olen miettinyt, miksi emme kykenen toteuttamaan itseämme niin kuin joku on sen meille luonut. Onko väärin lähenevissä kolmenkympin kurimuksissa hyppiä sohvalla? Nauraen ja heiluttaen käsiä. Onko väärin tanssia auton ratissa, koska mielesi niin tekee? Milloin ja missä tilanteessa voimmekaan olla sellaisia, kuin oikeasti olemme. Moni puhuu usein, etten ikinä kasva. Niin sanon minäkin. Toiset kasvavat meidänkin puolesta ja olen usein surullisin silmin katsonut niitä ryppyjä, jotka murheet kasaavat otsalle ja silmien alle. Miksi minä murehtisin, jos saan siitä ryppyä. Ehkei ne ikäuurteet ole kuitenkaan se ainoa asia, jonka takia hiekkalaatikolla haluan vielä kerran istua. Ei, olen ymmärtänyt ettei mikään asia maailmassa ole murehtimisen arvoinen. Asiat, jotka tulevat vastaan, oli ne sitten hyviä tai pahoja, tulevat. Vaikka asioilla tuntuu olevan se kääntöpuoli, onhan sillä se toinenkin.
Olen usein puhunut ulkonäköpaineista, joita maailmankaikkeus, ehkä silläkin on tarkoitus, painaa meitä jokaista. Vaikka olisimmekin itsevarmoja epäilen, ettei yksikään heistä ikinä ole peiliin katsonut tuntematta mitään, mitä ei vaihtaisi. Niinä päivinä, kun olen rohkea ja katson peiliin tiedän, että minussa on virheitä, jotka toivon joskus vielä korjaavan. Ei ole ihmistä, joka voisi rehellisesti sanoa minun olevan täydellinen. Enkä toivokaan. En edes tiedä, mitä täydellisyys on. Ehkä ihminen, joka pitää itseään virheettömänä on sisältä eloton. Tiedän, joku saattaisi nyt ajatella, että olenhan minä tyytyväinen itseeni. Ja niin sen kuuluukin olla. Meidän on opittava omat virheemme, jotta voimme ne hyväksyä. On opittava tiedostamaan asiat, jotka haluamme muuttaa, jotta voimme ne korjata tai ainakin hyväksyä. En halua, että sanotaan "olet täydellinen". Haluan, että minut hyväksytään sellaisena kuin olen.
Maailmassa on niin paljon asioita joita en ymmärrä. Ehkä kaikkia en haluakaan oppia tuntemaan. Mutta katsoessani peiliin ajattelen niitä ihmisä, jotka näkevät vain pelkkiä virheitä. Ajattelen lehtiä, jotka kertovat vain surusta ja ihmisistä, jotka unohtavat elää. Olen ehkä erilainen kuin muut ja niin toivon jatkossakin olevan. En halua muuttua, ellen itse sitä toivo. Olkaa tekin kaikki omia itsejänne. Naurakaa, vaikka nenän kautta. Itkekää auringonnousussa. Hyppikää vesilätäköissä, jos niin haluatte tehdä. Muistakaa, mitä ikinä teettekin olkaa onnellisia. KErran me tämänkin elämän elämme ja eläkää se itsellenne. Muut huomioonottaen :)
Comments (0)  
 Report  

Vieterilintu

KiroilevaSika
Kuin satelliittien kaikua avaruudesta liidän minä tyhjiössä hiljaa. Maailma pyörii ympärillä, äänet eivät kanna ajatusta pidemmälle. Valkoisena vilkkuva helminauha hymyilee pääni yläpuolella. Ja planeetat ovat vihdoin linjassa. Olen kylmä ja kova kivi, leijailen vailla suuntaa. Olen merkityksetön ja unohdettu. Mutta tiedän, että olen osa tätä kaikkea. Olen katsojalle valopilkku, unelmoijalle toivo yöllisellä taivaalla. Olen palava valo korkeuksissa, joka sammuu hitaasti kohdatessaan paksun kerroksen ilmaa, jossa olisin voinut hengittää. Kylmällä pinnallani ei jalanjäljet paina, ei kosketus tunnu. Haluat minut, mutta vain muistoksi. Tahdot minut, mutta vain koristeeksi. Haluat, että seison kaappisi päällä, vailla merkitystä. Vailla omaa elämää, jota eläisin yksin. Et sanonut mitään. Katsoit vain ja laskit pois.
Sinä yönä toinenkin liittyi seuraani. Ja kului hetki, oli meitä parvi pieniä paloja. Olimme osa kokonaisuutta, särjetty ja haljennut oli suuruutemme ja muodoillamme saatoimme muistella sitä, mitä ennen olimme. Moni katosi jo ennen, kuin ehdimme tanssia viimeisiä säkeitä auringonnousun aikaan. Osa kadotti tien. Katosi ja hukkui. Olin viimeinen. Voimakas ja määrätietoinen. Päätin, kokeilin ja saavutin sen, josta olin unelmoinut.
Olin vieterilintu vailla siipiä. Olin lelu, kaveri, asia puutarhan nurmella. Olin väritön ja haalea, vailla omaa ääntä. Mutta kuten tiesin, tuli päivä, kun sinä minut viritit. Vieteriä käänsi, jouset taivutit. Ja kun huomasit, että olin valmis, avaimesta irroitit ja ilmaan minut heitit. Olin vapaa, huoleton ja siipeni taas kantoivat. Tiesin, että nousen taas ilmaan, kun joku minua auttaa. Tiesin, että meillä kaikilla on siivet, jotkut vain tarvitsevat toisen nostamaan ilmaan ja päästämään vapaaksi.
Comments (0)  
 Report  

Filminauhaa.

KiroilevaSika
Puheen kaikua kaukaisista saleista. Valkohameisia naisia punaisissa korkokengissään. Vaaleana nouseva tupakansavu leijailee katonrajassa. Pistävä sikarintuoksu ja tiskintakana hiljaa hyppivä popkornikone. Keltainen valo maalaa varjoja ruskeanharmaille tapeteille, joiden kulmat ovat irronneet katonrajasta. Samettiverho ripustettu käytävän ja salin väliin, jonka raosta kuuluu projketorin lämmin surina. Istuu aulan nurkassa, pimeismmässä kulmassa, kaljuuntunut mies vanhaan kauluspaitaan ja raidalliseen kravaattiin pukeutuneena. Hikipisaroiden nauha väreilee otsalla tuulettimien pyöriessä hitaasti hänen päänsä päällä. Taustalla laulaa tummankaunis naisääni. Sanoihin en pääse kiinni. Heiluu vielä kaksi kertaa selkäni takana vessan ovi. Aina välillä auton ääni ulko-ovien väärällä puolella. Aika pysähtyy. Ihmisten ilmeet eivät muutu. Suun liikkeistä ei erotu enää sanoja tai lauseita. Vain laulujen nuotit takertuvat lattianpinnalle. Kosketan tätä kaikkea sormeni päällä. Maailma on käsinkosketeltavissa. Suljen silmäni ja avatessa kaikki liikkuu taas. Äänet ja musiikki valtaa tilan sekä tuhkakupissa sammuva sikari tuoksuu.
Todellisuus on kuin kuorrutettujen kakkujen mehukkaita, pehmeitä kerroksia. Rakkaus, viha ja suru ovat täytteitä ja kuorrutus, jonka paksu ja tahmea kerros peittää tuoksut ja maut on läpipääsemätön. Marsipaanin maku on kitkerä, eikä veitsi uppoa siihen edes kuumana. On vaikea joskus erottaa todellisen ja mielikuvan toisistaan. Joskus tanssi muistuttaa kahden ihmisen sulavia, yhteenliimautuvia liikkeitä. Joskus ympäriltä katoaa kaikki ja olet siinä yksin.
Olen usein istunut ja kuunnellut laulun sanoja, jotka muistuttavat enemmän elämää kuin aurinkoinen kesäpäivä. Olen katsellut joskus ihmisiä ja ajatellut, olenko todellakin yksi heistä. Olen miettinyt, missä olen ja mihin olen menossa saamatta vastausta. Olen joskus tanssinutkin - mutta yksin. En tiedä, kuka olen ja mitä haluan. Mutta olen ymmärtänyt, että matkani tästä sinne on vain valintojen pieniä yhteensattumia. Kuin elokuinen viljapelto avautuu mehiläisen näkökenttään silminkantamattomiin. Ja vaikka kuinka päättäisi, kaikki kukat eivät ikinä tule siemeniään maahan kylvämään. Jatkuu elämä, nojaa vanhus yksin keinutuolin puiseen selkänojaan ja nukahtaa. Olemme jokainen vain hetken tässä ja osa tätä kaikkea. Katoamme ja jälkeemme jää se, mitä valinnoilla teimme. Jotkut vain unohtuvat. Eikä se tee heistä yhtään sen huonompia.
Comments (0)  
 Report  

Näen sen kaikkialla.

KiroilevaSika
Joen reunalla kastaessaan jalkoja virtaavaan eteen voi maailmankaikkeuden nähdä uusin silmin. Voi takaa kuulla kuiskauksia ja vedessä uiskentelien kalojen selkäevät kutittavat hellästi jalanpohjia. Ainoa hymy, jonka taivaanrannalle piirtynyt lentokoneen vana jättää, on surullinen. Selän takaa sanojen merkitystä ei voi ymmärtää ennen kuin käännät pääsi ja luot hennon katseen läpi tummenevan kuusimetsän. Ei ole hiljaisuudessa mitään pelättävää. Vain minä ja ajatukseni keskustelevat keskenään kaikesta. Ja ei mistään. Aika juoksee, kuin tiimalasin reunassa olisi särö. Painuu vaikeana aurinko vuorten huippujen taakse. Viimeiset säteet maalaavaat yllä lepäävän taivaanpeiton oranssinpunaiseksi. Kuin verenpunainen vesi virtaisi hiuksieni läpi painan selkäni pehmeälle, huomaamattomalle heinikon reunalle. Tuuli puhaltaa, nuokkuu orret silmieni edessä ja kaukana itkee lintu. Hiljaa virtaava vesi pulputtaa, kuin vuotava vesihana juuri ennen, kuin olet nukahtanut. Maailma katoaa silmiesi edestä, kuin esirippu laskettaisiin kohtausten välissä. Olet uponnut syvälle, ajatuksiesi virta heikkenee ja tunnet elottomuutta jaloissasi. Ei ole syytä avata silmiä.
Nousee samojen vuorten takaa kalpea kuu. Se nousee yllään kevyesti puettu sumuviitta. Valkea, pehmeä ja kovin hauras. En ole ennen nähnyt niin lämmintä valoa, jonka kalpeaposkinen kuu taivaalta luo synkkien metsien kätköihin. Jotenkin on kaunista tuntea, kuinka ennestään niin kylmä valo onkin taipunut lämpimän sävyihin. Tanssii unettomat sudenkorennot aivan kasvojesi edessä. Äänet muistuttavat helikopterin syöksyä tai kaukana loputtomasti juoksevaa junaa, jonka piipuista musta savu tukehduttaa pilvien keuhkot. Rakkaudeton on se yö, kun painaudut Äiti Maan kehtoon. Loputtomalta tuntui matka minusta sinuun. Edes myötätuuli tai alamäet eivät matkaani kiihdyttänyt. Sinä yönä nukahdin siihen viimeiseen siiveniskuun, jonka tuulahdus kasvoilla tuntui.
Maailma osaa olla joskus niin kovin kaunis. Sanoinkuvaamaton. Ei ole värejä, joilla voisin maalata niitä tunteita, jotka kevätaurinko minussa herättää. Ei ole laulun sanoja, jotka kunnioittavin soinnun kertoisi kaiken sopivan herkän kauniisti. Ei ole edes kuvaa, joka kertoisi tuhansilla sanoilla kaikesta tästä pienestä ja suuresta, joka monelta jää huomaamatta.
Mutta kuten persikkapuiden varjossa istuva saattaa havaita, kaikki hedelmät eivät aina ole täydellisiä. Ei ole pelkkää hyvää. Jos maailmassa ei olisi niitä asioita, joiden takia sydämenlyönnit hidastuvat; Tai ihmiset itkevät. Ei ole hyvää ilman pahaa, sanotaan. Se on kuin kaunein kesäpäivä viikkoihin. Taipuu aurinko horisonttiin ja tummanpuhuvat varjot astuvat kuistillesi. Viheltää tuuli ikkunoiden välissä ja yö, jonka tarinoista moni puhuu, maalaa kaiken mustaksi.
Mutta tiesin. On osattava katsoa silmiin sitä rumuutta, joka mieltäsi painaa vain, jotta osaisit itseäsi taas rakastaa. Niin kuin rakastit silloin, kun jalkasi vedenpinnan läpi upotit.
Comments (0)  
 Report  

Loppujen lopuksi tilaus täytetään.

KiroilevaSika
Käperryn lämpimän viltin alle ja ajattelen niitä sanoja, joita minulle silloin kuiskasit. Ajattelen sitä kosketusta, jolla silloin minut herätit. Ja ajattelen, sitä katsetta, kun alasti me halasimme. Pyöri maailma ympärillämme, itsekseen, ilman minkäänlaista yritystä.
Autojen äänet ja ihmisten askeleet kaikuvat pohjoiskadun reunalta. Katuvalojen tanssi tapetin pinnalla ja hiipivä kuu verhojen takana. Ihmisten silmissä tyhjiä katseita ja luottokorttien painauma iholla. Sanoja, vailla merkitystä. Murheita, vailla tarkoitusta.
Nousen istumaan. Yksinäisyys kaikuu huoneen seiniltä. Vaaleana väreilee kannettavan näyttö, joka unohdettuna kuluttaa akkuaan sohvalla. Ne värit ja mustista kirjaimista muodustavat sanat. Tartun koneen reunasta ja nostan sen paljaille jaloilleni. Lämmin pohja tuntuu hyvälle. Hiljaa kehräävä tuuletin kutittaa ihoani. Ja mustana vilkkuva hiirenosoitin.
Selaillessani muutamia kirjoituksia aloin miettiä tätä maailmaa ja varsinkin jokaisen omaa tilaa ympärillä. Pidin hiljaa ajtukseni sisällä. Tuntui, kuin kevätauringon lämmitämä jääpuikko räystään reunalla. Tämä kaikki. Niin kovin katoavaista. Meillä on vain hetki, kunnes pyyhkiydymme jäljettömiin. Vain ne, jotka ovat polulla kanssamme kulkeneet. Jotka ovat kädestämme pitäneet tai ajatuksia jakaneet, muistavat meidät. Elämä on vain hetki, jonka jälkeen maailma edelleen pyörii. Jonka jälkeen, kun pyyhkiytyy muistotkin, katuvalojen varjot maalaavat muotojaan siihen samaan tapettiin, jota silloin yksin katsoin.
Olen jo monta kertaa halunnut sanoa niille, jotka edelleen ajattelevat yksinäisyyden olevan oikea käsite tai määritelmä sille, ettei vessan peilin edessä olekaan kahta hammasharjaa. Ettei eri nimikirjaimin koristellut käsipyyhkeet roikukkaan kaksin naulatuista naloista seinällä. Yksinäisyys, sitä on helppo syyttää tunteesta, ettei kukaan välitä, halua tai ole silloin kanssasi. Onko se oikeastaan yksinäisyyttä vai omaehtoista itsekseen olemista, jolloin on vain löytänyt hyvän syyn juuri sille pelokkaalle tunteelle?
Olen itsekin istunut sänkyni laidalla peläten ajan loppumista. Olen pitänyt itseäni yksinäisenä, riittämättömänä. En ole ajatellut, että ehkä - kaiken sen keskellä - olen vain löytänyt asian, jota syyttää siitä, että en joko uskalla, pelkään, etten kehtaa tai muuten en vain saa otetta maailmasta, jossa parisuhteet ovat utopistinen käsite pelokkaalle. Usko pois, ei ole olemassa yksinäisyyttä. On vain hyviä syitä jäädä yksin niin, että et voi itseäsi syyttää. On vain tekosyitä olla uskomasta. Yrittämästä.
Tiedän, että tietyt muutokset omassakin elämässä muokkaa maailmankatsomusta. Mielipiteet muuttuvat ja niin niiden kuuluukin. Jos jokainen ajatus ja usko olisivat tullut jäädäkseen en uskoisi löytäväni itseäni tästä. Kirjoittamassa asiasta, joka vielä vuosi sitten oli täysin omakohtainen ja ymmärrettävä.
Uskokaa ihmiset. Vaikka joskus olo onkin yksinäinen ja surullinen, on se vain tilapäistä. Älä tartu siihen tunteeseen, joka pitää sinut paikallaan vaan ajattele, että meitä on muitakin. Että sinä itse teet elämästi juuri sellaisen, kuin haluat. Ei se vaadi kuin yhden, oikein kirkkaan tähdenlennon ja maailma muuttuu.
Ymmärrän, että pelottaa. Se tunne on helppo ja siihen on helppo tyytyä. On helppo luovuttaa. Vaatii paljon, että rakentaa jokaisesta päivästä uuden. Mutta usko pois, silloin tiedät, että rakennat jotakin. Ja se tuntematon saattaa olla alku jollekin, johon nyt et vain halua usko.
Comments (0)  
 Report  

Tähtienvalolle.

KiroilevaSika
Olen aina joskus kiivennyt metsän korkeimmalle kivelle ja katsellut kaartuvaa taivasta pääni yläpuolella. Olen kuunnellut lauhan tuulen liikuttelemia puiden oksia, joiden halkeava kaarna itkee yön synkimässä sylissä. Olen astellut sammaloitujen polkujen pientareilla laulellen, koska pelkäsin pimeää. Olen tiputtanut kyyneliä mustikanlehdille. Ja vaaleana pääni yläpuolella linnunradan usvainen verho hohtaa yössä liitävien pilvien takana. Kuin punaisen talon savupiipusta nouseva valkea vana tuulettomassa pakkasaamussa. Kuuntelen tähtien huokausta ja niiden sykettä koitan pieniin pilttipurkkeihin pullottaa. Sanovat, että tähtien valo on valkoista ja kylmää. Minä, niin kuin järven aallotkin sen pinnallaan näkevät, pidän tähtien sykettä muistoja ja puhtaana, kuin ensilumi takapihan kivetyksellä.
Maailma on paikka, joka värittyy jokaisen katselijan silmien läpi omanväriseksi. On kaupunkeja, joiden betonimuurit muistuttavat ennemmin pinkkiä hattaraa, kuin harmaana huojuvaa kelopuun runkoa. On korkeita, puhtaita putouksia viidakon äänekkäimissä kolkissa, jotka saattavat olla vain mustavalkoista surua. Kaikki kauneus ja rumuus riippuu täysin siitä, minkä väripaletin katselija valitsee. Joskus olen toivonut, että silmieni edessä taittuvat arot ja joen ikivihreät uomat olisivat tallentuneet kaikkine kauneuksineen johonkin syvälle, josta harmaana, sateisena syysaamuna ne voisi vain avata ja nähdä. Kuin elmänä tiedosto, varmuuskopio pahojen aamujen varalle.
Kirjat ovat täynnä kauniita lauseita. Ne ovat täynnä ajatuksia ja mietteitä, jotka synkkinä päivinä luettuina pelkästään vituttavat. Vihaan niitä asioita, jotka haavojen lailla vuotavat imelyyttä ja epätodellista vakuuttamista. Vihaan tekopyhyyttä ja sitä, että ei ole oikein itkeä.
Kunnes.. Kunnes mieleeni tarttui jokin ajatus, eikä sitä kukaan ole saanut pyyhittyä pois. Ehkä se on vain minun värikuvani, joka tuli ja poltti itsensä verkkokalvolleni. En sano teille, uskokaa, mutta sanon, että joskus pimeimmässäkin yössä pieni ja hento tähtivalo saattaa laskeutua kädellesi ja rakastut elämään taas palavasti.
Comments (0)  
 Report  

Hyvää Joulua, Merry Christmas!

KiroilevaSika
Rakastakaa ja antakaa
toisten rakastaa
takaisin!
Comments (0)  
 Report  

Tulevaisuutta vastaan.

KiroilevaSika
Voi mitä sitä sydän halajaa. Mistä mieli hymyilee ja rakkaus ostetaan. Istuin siinä tuolilla. Ruskealla, pehmeässä kuopassa. Ja katselin, salaa kirjoitin. Paperilla halut kirjasin. Oli listallani tärkeitä. Asioita, huomautuksia, iloisia merkkejä. Mut listan sijalla, ihan kärjessä. Oli toinen ihminen, minun vierellä. Sitä sattuu joskus, kuin kuolisin. Kun mietin hiljaa, mitä silloin halusin. Ja miksi aina, ne radiossa soittavat. Rakkaudesta, suudelmista kosteista. Sinä yönä, kun ratin taakse istahdin. Napista painoin, radiota kuuntelin. Taisi laulu, kauniilla äänellä. Kertoa, mitä tehdä tällä elämällä. Hiljaa kun kuuntelin, sanoja laulelin. Tajusin, turhat jutut minä unohdin. Miksi en mä, voisi saavuttaa. Sitä, mitä laulussa kerrotaan. Ei moni tiedä, kuinka vaikeaa. On joskus päättää, tää kortti katotaan. Ei ole helppoa, ottaa, mitä haluaa. Ei aina löydä sitä, mitä listaan kirjoittaa. Mutta tiedän, ei auta kuin yrittää. Joskus kaatuu, se hetken satuttaa. Tarvitsen mä ihmisen, joka yrittää. Jaksaa uskoa, minua ymmärtää. On meissä virheet, on ongelmat. Mut hyväksytään, me molemmat. On kiva tietää, että katsotaan. Pinnan alle me upotaan. Ja siitä hetkestä, niistä sanoista. Sain mä jotain, jota etsinyt oon jo vuosia..
Comments (0)  
 Report  

Haaveile.

KiroilevaSika
Olen poika vain, täynnä unelmaa. Koska tarttua niihin, voin kuin suudelmaan. Koska elää saan, niitä päiviä. Joita mielessä piirrän, vesiväreillä. Olen poika vain, täynnä haaveita. Ovat pellot kultaisia, metsät laakeita. Ja päivisin, kun tuuli lämmittää. Sieluni syttyy, täyteen elämään. Ja iltaisin, kun hiljenee. Kun aurinko laskee, maailma pimenee. Odotan, oveen koputat. Silmillä naurat, poskea kosketat. Aamuisin, olet kadonnut. Totta ollut, olen haaveillut. Mut kukaan ei voi, niitä pyyhkiä. Uskoa, haaveita, unelmia lyhyitä.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Toivoa.

KiroilevaSika
Tuulen kuistatessa metsätien varrella. Lintujen laulu pohjoisilla aroilla. Painuu juuret maahan syvälle. Meren rauha tanssii tummalle taivaalle. Ja läpi vilkkuvien neon valojen. Kuuluu ajatuksia murheiden. Ja laulu, jonka sanoissa itkettiin. Jalat yhteen, silloin ristittiin. On helppoa, ja niin kaunista. Pitää päätä sinun rinnalla. Ja iltaisin, kun paleltaa. Paitas alle kädet salaa ujuttaa. Sitä katsetta, jonka silmissäs minä silloin nään. Kun paidan riisut, vierellein sä jäät. Sanotaan, joskus lauletaan. Rakkaudesta, kirjojakin painetaan. Ehkä uskon, se jossain odottaa. Tai etsii polkuaan, luokseni se kiiruhtaa. Ehkä sinäkin, kuten usein minäkin. Ajatusten vankina mä, toivosta luovutin. Ja niinä hetkinä, kun ne kävelee. Kun televisiossa näytetään, miten he suuntelee. On isän käsi, pojan otsalla. Toinen käsi, rakkaudesta jäykkänä. On hullua, ehkä toivotanta uskoa. Et joskus minäkin istun sillä oksalla. Jossa kyyhkypari, auringonlaskua. Vastaan ottaa, suurella toivolla.
Comments (0)  
 Report