86.741 medlemmar 2.675 inloggade
Logga in Bli medlem
Qruiser
Fag For Real
Happy Socks!
Blogg
Fag For Real
Onsdag
Blogg
Göteborg 16/8
Bee Bar
Gaymap
Nacka 16/8
Urban Deli Sickla
Gaymap

blog.qruiser.com
Jag bloggar på Skandinaviens största gay- och queercommunity Qruiser. Bli medlem du också!
Kaappihomon elämää
On yksinäisen joskus
vaikeaa,
menneisyyttään
unohtaa.
Kille, 32, Raumo
 
Kategorier
Senaste inläggen
Kalender
«
Ti 1 To Fr
1 2 3 4 5 6
7 8 9 10 11 12 13
14 15 16 17 18 19 20
21 22 23 24 25 26 27
28 29 30 31
Widgets
Statistik
Blog id: 2162

Mitä menetät?

KiroilevaSika  (uppdaterad av KiroilevaSika)
Niin kovin hiljaisina aamuina tuntuu, että maailmalta katoaa pohja. Katoaa tarkoitus. Olet hukannut suunnan, eksynyt metsien vihreille poluille. On toisinaan haikeaa tuntea rinnassa pistävää kipua tunteesta, joka tuntuu olevan vain harmaa uni sateisessa aamussa. Ja kun pääset irti murheesta, maailma muistuttaa menetyksestä. Siitä, jota ilman olet joutunut elämään. Ja joka tuntuu vain hirveän etäiseltä enää edes kokea. On asioita, joita et voi koskaan ostaa. Ja vaikka onkin valhetta sanoa, ettei raha tuo onnea, on siinä myös pieni totuus. Aivan kaikkea et vain voi rahalla itsellesi ostaa. Vaikka kuinka tahtoisitkin.
Suurimman osaa elämää olen aina löytänyt asioita, joita odottaa. Ne ovat kauniita. Ne ovat todellisia ja ne ovat konkreettisia. Sellaisia, joita tunnet saavuttavasti pienellä vaivalla. Toisinaan suurempi työ, mutta luottavaisin mielin uskot sen tapahtuvan. Sen saavan. Sen olevan jossakin vaiheessa käsilläsi. Mutta on myös asioita, jotka ovat jotakin niin rakasta. Ne ovat kuin tuhattähtinen yö, kuin kuu soutaisi laineilla kohti laivasi keulaa. Ne ovat kuin kauniin laulun sanat kirjoitettuna rantahiekkaan. Ne ovat uni, josta et herää. Jossa kaikki tuntuu olevan kohdallaan. Ne ovat kuin jano, joka sammuu juomalla. Ei itkemällä tai nauramalla - vain juomalla. Mutta ne ovat kaukana. Jossakin ulapalla. Tai kaukaisimmalla taivaanrannan yläpuolella. Ne muistuttavat sinua. Ne ovat kuin muistoja hetkistä, jotka palaavat aina mieleesi. Kuin lämpö talvella. Kylmä tuuli helleyönä sänkysi yläpuolella. Ja kysyn. Miksi asiat, joita et ehkä koskaan tule saamaan, ovat kaikista kipeimpiä. Onko se tieto, ettet voi olla onnellinen ilman, että koet sen kaiken, jota janoat. Mutta silti salaa tiedät, ettei sinulla ole minkäänlaista suunnitelmaa tai karttaa kuinka pääset perille. Kuinka saavuttaisit sen hetken, josta näet utuisia kangastuksia kuuman pikatien pinnalla.
Tänään on jopa liian kipeää kirjoittaa siitä, mitä todella haluan. On liian surullista pyörittää asioita käsissään, jotka koskaan ei ota muotoa. Jotka ovat vain kuivaa hiekkaa pienen lapsen ämpärissä. Ehkä se on vain päässäni. Ehkä ei, mutta tänään se kaikki tuntuu kovin raskaalta. Kovin raskaalta käsitellä tai hyväksyä.
Toisinaan joku toinen voi kertoa paremmin sen kaiken, joka painaa sisällä. Jopa hiukan paremmin. Ja suuremmalla tunteen palolla, kuin itse koskaan voi. Tänään toivon, että olisit vain siinä. Että maailma ympäriltä hiljenee. Että en tarvitse muuta, kuin sen, jota meillä on. Ja että vain se riittää.

Kommentarer (0)  
Digga (1 medl.)  
 Anmäl  

Anna aikaa.

KiroilevaSika
En tiedä oliko se meren äänet. Oliko se tuuli, jonka tie kulki vain ohitseni. En tiedä oliko se ne ihmiset, jotka tuomitsivat. Jotka katsoivat sanomatta, vailla hymyä tai välittämistä. Vain se hetki, joka jostain syystä muistutti heikkouden hellästä olemassa olosta. Siitä, miten vaikeaa toisinaan on olla jotakin kovin keskeneräistä. Jotakin, jota on vaikea rakastaa. Jota on vaikea ymmärtää. En tiedä, maailma kun toisinaan välittää, mutta toisinaan se unohtaa kokonaan sen, jota olet. Se toisinaan halaa, toisinaan työntää pois luotaan. En osaa aina sanoa, onko se heikkoutta vai rohkeutta, kun lopettaa uskomisen siihen, josta on unelmoinut. En tiedä onko se luovuttamista vai todellisuutta, kun nostaa kädet ilmaan, jotta tuntee hartioissaan sen voimattomuuden, joka sattuu aina hartioita puristaen.
Joskus toivon, että uskaltaisin kertoa heille sen kaiken, jonka pidän sisälläni. Sanoiksi pukea sen pelon, jota koen aina aamun valkoisesta yön mustaan. On aina niin kovin helppo pukea hymy, joka lohduttaa. On helppo sanoa sanoja, jotka antavat syyn hymyillä. On helpompi sanoa, kuinka kaikki on hyvin. Kun taas hiljaa, niin pelokkaasti kuiskaa itselleen, miten kipeää se tekee. Se on kai pelkoa siitä, kuinka sinut tuomitaan. Kuinka heikkoutta pelätään. Kuinka se nähdään enemmän virheenä, kuin voimavarana; ymmärtää myös sen kauneuden, jota ehkä aina ei nähdä. Kauneutta hetkissä, joissa ei ole surua. Joissa ei ole mustaa. Joissa vain värit värähtelevät. Kauneutta yksinäisyydessä, eilisessä ja huomisessa. Niissä täysin pienissä ja merkityksettömissä hetkissä, joissa hartiat eivät paina. Hetkiä joissa voit tuntea vapautta. Joissa tiet ovat tyhjiä. Polut kulkemattomia, risteykset tasa-arvoisia. Olen oppinut, että heikkous voikin olla jotakin, josta opimme. Opimme rakastamaan sitä hetkeä, kun tunnet iloa aamulla. Nukahdat illalla yksin onnellisena.
Entä, kysyn, onko väärin toisinaan luovuttaa. Sanoa, kuinka ei enää jaksa. Kuinka askel painaa. Kuinka hiukset peittävät väsyneet silmät. Kysyn, onko tie, jota kuljemme, kuljettava vain kohti huomista? Emmekö saa enää katsoa taakse? Jäädä paikalleen. Nähdä virheet ja viat, joita olemme olleet. Joita nyt olemme ja jotka seuraavat. Jotka ovat vielä huomennakin kirjoitus kädessä, valo olohuoneen lampussa. Miksi emme saa toisinaan hajota pieniksi palasiksi, odottaa että joku kasaa meidät jälleen kokonaiseksi? Onko väärin toivoa, että joku toisinaan tukee sinua. Että toisinaan tarvitset apua. Ettet tunne eläväsi ennen kuin voit huutaa sen kaiken ulos. Sen kaiken ja vielä hiukan enemmän. Ja kysyn, miksi rikkinäinen ei voi olla kaunista? Miksi elämä on oltava jotakin, eikö se voisi olla vain sitä, jota se on. Ilman syytä. Ilman tarkoitusta. Ilman määränpäätä. Siinä ja juuri nyt. Ehkä meidät on luotu vain saavuttamaan ja olemaan jotakin. Eikä koskaan olemaan sitä, jota ei nähdä. Jota ei ymmärretä.
Tahtoisin vain, että toisinaan olisin vapaa kaikesta. Taakasta, jota kannan. Murheista, jotka kulkevat mukanani. Pelosta, joka pitää minut poissa elämästä. Huolista, jotka herättävät öisin. Toivon vain, että joskus elämä olisi vain hetkiä ilman mitään suurempaa. Että elämä olisi vain valkoinen paperi. Joka odottaa hiljaa sitä hetkeä, kun vedät siihen ensimmäisen viivan. Sitä odotan ja toivon.
Kommentarer (0)  
Digga (1 medl.)  
 Anmäl  

Toisinaan.

KiroilevaSika
On täysin totta, että saapunut tragedia ei koskaan saisi toimia toisille ponnistavana voimana tai asioiden esiintuojana. Mutta on pakko tunnustaa. Se jotenkin luo pieneen osaan sydäntä kovin kylmän ja kovan kohdan. Sellaisen, jossa toisinaan elämäkin tuntuu nauttivan hetkistään. Kaukana, poissa. Yksin, vailla rakkautta tai iloa. On vaikea sanoa sanoin niitä tunteita, jotka heräävät tiettyjen hetkien synnyttäminä. Sanoin sanoa niin, että niiden todellista tarkoitusta ei ymmärrettäisiin väärin.
Mutta toisinaan on annettava tunteille täysi oikeus syntyä ja elää. Olla elossa myös tuntemattomien edessä. Tahtoisin kovasti kertoa, kuinka henkilökohtaisen lämpimänä koen tämän. Nämä sanat, nämä lauseet ja sen, millaisen merkitysen se sai sellaisen tapahtuman jälkeen, joka ei vain saisi olla millään lailla kotoisan turvallisen oloinen. Mutta on. Jotenkin murheellisen illan turvallinen halaus on vain pieni ja etäinen ajatus siitä, että; kun tuntuu, että kaikki painaa aivan liikaa. Kun tuntuu, että valolla ei ole sijaa yössä. Ei ole tähtiä, joiden kajossa olisi uskoa. Aamuja, joissa toiveet olisivat käsinosketeltavia. Kun on ajatus, että jokaisella meillä on aina elämässä tie, joka loppujen lopuksi sammuttaa kaiken kivun ja surun. Kaikki kärsimys ja pelko ovat vain häilyvä muisto ennen lopullista rauhaa. Toisinaan se antaa rauhan ja voimaa jatkaa. Ja yrittää jotakin, vaikka olo olisi hirmuisen voimaton.
On todellista, että monella elämä on niin vaikeaa, että toisinaan ajatus siitä, josta kukaan ei uskalla puhua, tuntuu järkevältä ja helpottavalta ratkaisulta. Ajatus juuri siitä, että viimeisen kerran sammuttaa makuuhuoneen valon. Muistakaa, ymmärtäkää ja huomatkaa. Joskus myös ne, jotka hymyilevät teille takaisin, ovat niin kovin hauraita ja haavoittuvaisia.
Kommentarer (0)  
Digga (0 medl.)  
 Anmäl  

30 minuuttia.

KiroilevaSika
Jos liikenee 30 minuuttia suosittelen..
Wonderkid, katso se täältä ihan ilmaiseksi.. Katso - Wonderkid
Ja trailerin kautta voit tehdä ihan oman päätöksen :)
Kommentarer (0)  
Digga (1 medl.)  
 Anmäl  

Electro-pop.

KiroilevaSika
Itse asiassa en tiedä johtuuko se vanhentumisesta tai elämän eri arvojen muuttumisesta mutta olen huomannut, kuinka musiikkimaku on siirtynyt ehkä menevästä hiukan pliisuun. Toisaalta skaala on enemmän kuin laaja, edelleen. Mutta toisinaan vastaan tulee tutun nuorekasta, joka jostain syystä iskee heti. Vaikka omalla tavalla tässäkin häiritsee se, etten juuri kuule sanoja, en oikein saa siitä mitään negatiivisia vibojakaan. Toisaalta taitaa tämän genren tyyliin kuulua, ettei niillä sanoilla ole aina nii suurta merkitystä. Ja todellakin, jotenkin rakastuin tähän melodiaan. En tiedä miksi. Maistelkaa, jos kiinnostaa. Jos ei niin sekään ei kyllä haittaa <3
Kommentarer (0)  
Digga (0 medl.)  
 Anmäl  

Päivän +

KiroilevaSika
Ihan jees herätellä taas hiukan keveämpiä fiiliksiä pilvisen taivaan alla. Pakollinen ärsyttävä "älä-yritä-mulle-tyrkyttää-sun-musaa-ku-en-ymmärrä" juttu, asia, homma..
Ja tietty koska Peter. Ja koska uusi kausi. Ja koska koska! Ja sit sanon jos ihminen ei sen verran pysty pitämään itseään uutispimennossa, jottako jotakin kuulee kesken kauden, koska tahtoo odottaa että koko kausi on ulkona. Ja sit voi yhdessä yössä tuijottaa kaikki jaksot vain, koska ei pysty olemaan paikallaan jos aina joutuu sen viikon odottaa. Ja sit kiroaa maan ja taivaan helvettiin, koska se loppu juuri ku oli edes alkanut ja.. No mutta se siitä. Onneksi tänään ei ole todellakaan mitään järkevää sanottavaa.
Kommentarer (0)  
Digga (0 medl.)  
 Anmäl  

Erilaisia hetkiä.

KiroilevaSika
Ei kai ole päivää, jona en yksinkertaisesti antaisi ajatukselle aikaa, missä mieleni hakee järkevää selitystä sille, missä ja kuka olen. Minne tahdon mennä ja minä olla. Ei ole iltaa, jona en kaipaisi. Tai katuisi. On myös aamuja, joina kaikki tuntuu utuisen etäiseltä. Sumealta. Usvaisen epäselvältä. Ja tietenkin hetkiä, jona todella koitan olla yksinkertaisesti välittämättä huomisesta. Se on niitä tartu hetkeen -tilanteita, jotka kaikkoavat yhtä nopeasti kuin saapuvat ajatuksiini.
On myös hetkiä, joina koitan päästää irti. Koitan työntää elämää hiukan pois edestä ja kurkistaa sen selän taakse. Nähdä, mitä se tarjoaa, kun oppisin katsomaan kauemmas kuin sen naarmuista peilikuvaa. Se on jotenkin vaikea asia. Asia, jota opettelen ymmärtämään ja käsittelemään. Mutta tuskin on iltaa, joina silti, kovin rohkeasti ja ennakkoluulottomasti, päätän antaa kaikkeni. Ne ovat hetkiä, joina ymmärrän tarkoituksen sille, että elämme vain kerran. Ne ovat silti häilyviä. Olen nähnyt järven valkeat kiharat, tuulen tanssivan sen aalloilla. Ja kuten tämäkin tunne todellisuudesta ne katoavat tumman rantakallion ihoa silittäen.
Mutta suurin syntini on silti kokea arvottomuutta. Tarkoituksettomuutta ja elottomuutta koko elämänkaaren kirjolla. Toisinaan tuntuu, kuin juoksisin läpi pienten, mutta niin vahvojen, pajupensaiden läpi paljain jaloin. Ei ole polkua, ei valoa, joka ohjaisi tai kutsuisi luokseen. Vain loputon metsä pakkasaamuna. Se, että oppisin katsomaan. Oppisin pysähtymään ja todella ymmärtämään maailman ympärilläni. Oppisin sulkemaan silmäni siltä, joka satuttaa ja ottamaan vastaan sen, joka lämmittää sisintä. Mutta, maailma on toisinaan vain niin raa´an pelottava ja pelkästään taistelua vahvoja vastaan. Ja vaikka voittaisimme itsemme, on meidän ylitettävä hullun pitkä kuilu ihmisen mielipteitä ja syvälle porautuneita uskomuksia vastaan siitä, mitä todellisuuden pitäisi olla. Tänään tahtoisin vain sanoa kaikelle, että olen tässä. Tarjoa parastasi ja anna minulle mahdollisuus. Vain, jotta jaksaisin vielä huomennakin uskoa siihen hyvään, josta toiset puhuvat. Josta elokuvat kertovat. Jota mieleni kaipaa jokainen sekunti.
Muistatko?
Kommentarer (0)  
Digga (0 medl.)  
 Anmäl  

Toivon, enneuni?

KiroilevaSika
Rakkautta on nähdä unia, jotka laittavat päivän sekaisin. Tosin jään pohtimaan miksi juuri hän, koska entuudestaan en ole omistanut suuria tunteita tai haavekuvia juuri kyseisen henkilön kohdalla. Mutta silti. Se tuntui jotenkin niin todellisen haluttavalta. Ja siinä oli kaikki, jota kaipasin. Kaikkea ja ihan älyttömästi enemmän. (Henri Alén)
Kommentarer (0)  
Digga (2 medl.)  
 Anmäl  

Saatko kiinni?

KiroilevaSika  (uppdaterad av KiroilevaSika)
Tänään taas vaivun haikeuteen. Vaalean, pehmeään, etäiseen. Siihen, joka katoaa juuri käsiesi edestä. Aivan, kuin saisit kiinni, mutta silti et millään saa otetta pitävää. Katselet, tunnet, maistat. Kuulet. Rakastut ja kaipaat. Se on juuri niitä hetkiä, kun palaat menneisyyteen. Palaat hetkiin, joissa jotakin menetit. Ne ovat maailman surullisempia tunteita. Kun jää ajattelemaan, mitä olisi voinut kokea. Miksi olisi voinut tulla, missä voisit olla oikeana ihmisenä. Ja silti. Se oli vain pieni horjahdus. Hetki, jona teit väärän valinnan. Hetki, jona jäit paikoillesi. Toisinaan kysyn miksi en uskaltanut?
On haikea ajatella, mitä kaikkea olenkaan päätöksilläni menettänyt. Mitä kaikkea olen jäänyt kokematta vain siksi, etten uskonut. Etten koskaan uskonut, että olisin sen kaiken ansainnut. Ja nyt. Näinä koleina kesäpäivinä uppoudun miljooniin kuviin ja tunteisiin, joita sinä elät. Joissa olisin vahvana voinut olla mukana. Mutta vierelläsi seisoo joku toinen. Joku parempi. Joku rohkeampi. Tahtoisin kysyä itseltäni, miksi olinkaan niin heikko? Mitä pelkäsin ja miksi pakenin? Vaikka tiedän, on helpompi itkeä menetettyä kuin tehdä jotakin. On helpompi astua askel taakse kuin askel eteen päin. On helpompi olla kuin yrittää. Koskaan en enää tahtoisi tuntea menettämisen pelkoa, koska se rikkoo minut pala kerrallaan.
Mutta tänään. Kun katson sitä, mitä olet. Miksi olet tullut ja missä olet ymmärrän, kuinka paljon olenkaan menettänyt. Vaikka en osaa sanoa, olisiko tiemme koskaan kulkenut vierekkäin. Olisimmeko olleet toisillemme koko maailma? Olisinko elänyt todella, vai olisinko koittanut vain sopeutua siihen, jota luulin haluavani. On niin surullista silti ymmärtää, että eri lähtöruudulta minäkin olisin voinut olla jotakin. Jotakin, jolloin osaisin ehkä rakastaa myös itseäni niin kuin rakastan kipeitä muistojani.
Niin usein kuulen, kuinka sanotaan, miten kaikki kokemamme on tehnyt meistä meidät. Että kaikki, vastoinkäymiset ja onnistumiset, ovat rakentaneet meistä juuri omanlaisia ihmisiä. Mutta mietin, miksi en voisi vain palata takaisin ja rakentaa itseni uudestaan. Joksinkin paremmaksi? Joksikin, jona tänään näen itseni, mutten koskaan ole tuntenut olevani.
Kommentarer (0)  
Digga (0 medl.)  
 Anmäl  

Entä, jos en koskaan.

KiroilevaSika  (uppdaterad av KiroilevaSika)
Entä jos koskaan..
En koe sitä tunnetta, jonka tunsin sinun katseessa silloin. Entä, jos en koskaan, koe sitä iloa, jota sinun kanssasi silloin tunsin. Jolloin nauroin ja hymyilin, kun tulit lähelleni. Kun istuit viereeni. Kun sanoit, kuinka rakastat. Kuinka välität. Kuinka kaipaat, vaikka et ole edes poissa. Entä, jos en koskaan enää tunne sitä tunnetta, kun silloin tunsin kanssasi? Entä jos aika loppuu kesken. Etten löydäkään tietä luoksesi. Tai ettet koskaan tule vastaan. Et koskaan synny tai muista minua. Entä, jos tarkoitus on kulkea yksin. Ja kaivata sinua, jota koskaan ei ollutkaan olemassa?
Entä, jos en koskaan enää rakastu? Jos koskaan en tunne kaipuuta. Entä, jos en koskaan itke perääsi. Riitele kanssasi? Taistele vuoksesi? Entä, jos en koskaan, ole kellekään se ainoa. Jonka vuoksi hänkin taistelee. Jota hän kaipaa, kun olen poissa. Jonka kanssa riidat rikkovat, kosketus rakentaa kaiken uudelleen. Entä, jos en koskaan tule olemaan pala sinun elämää. Iho, jota koskettaa. Tuoksua, jota haistella. Ääni, jota kuunnella. Kysyn, entä jos en koskaan tule rakentamaan meitä yhdessä. Vain loputtomasti kulkemaan pitkiä öitä yksin kuun katseessa? Entä, jos oletkin vain satua. Jota luen, kaipaan, itken pimeissä illoissa. Kuka sen kertoo, kuka lohduttaa. Kun tahtoisin nämä tunteet, toisinaan vain unohtaa..
- Jokainen kai toisinaan kokee surua. Pelkoa siitä, että kuuluu niihin harvinaisiin ihmisiin, jotka eivät koskaan todella rakastu. Mietin, olisinko yksi heistä? Niistäkin, jotka valitettavasti uppoutuvat liian syvään itsesääliin ja rypevät sen kanssa tuntien olevansa merkityksetön. Jokainen kai joskus kokee tunteen, kun ei riitä. Kun ei ole tarpeeksi. Mutta mitä teemme, kun emme enää osaa päästää siitä tunteesta irti?
Kommentarer (0)  
Digga (0 medl.)  
 Anmäl