102.184 members 4.440 online
Log in Become a member
Qruiser
London 2/12
Eagle London
Gaymap
Manchester 2/12
Taurus Bar & Rest…
Gaymap
Manchester 2/12
Coyotes Bar
Gaymap
Edinburgh 2/12
G H Q
Gaymap

blog.qruiser.com
I blog on Scandinavia's largest gay and queer-community site, Qruiser. Be a member too!
Kaappihomon elämää
Ei ole sanaa,
joka kertoisi enemmän,
kuin sinun silmäsi.

Ei ole tunnetta,
joka puhuu minulle
enemmän, kuin
sinun huulesi.
Guy, 31, Rauma
 
Categories
Latest entry
Calendar
«
Mon Tues Wed Thurs Fri Sat Sun
1 2 3 4 5 6 7
8 9 10 11 12 13 14
15 16 17 18 19 20 21
22 23 24 25 26 27 28
29
Widgets
Statistics
Blog id: 2162

Outoksia.

KiroilevaSika  (updated by KiroilevaSika)
Oudon hassua on tuntea pitkästä aikaa kovin kauniin kevyitä ajatuksia. Kuin sulan valkoisia ja herkkiä laskuja tuulessa. On outoa olla iloinen, jotenkin kovin tyytyväinen. Ei sillä, en tahdo tunnustaa uivani vielä eilen kovin mustan meren rannalla. Mutta onnellisuus, se on vain ollut vieras käsite. Asia, jota en ole kehdannut itselleni ojentaa. Mutta nyt, joitakin päiviä - tai pikemminkin tunteja - sisälläni on kuohunut tuntematon tila, jossa ihmisen on helppo olla. Kaikki tuntuu omalla kauniilla tavalla niin herkän helpolta. Askeleet tuntuvat nyt johdattavan minua johonkin, enää en tunne pakenevani jotakin. Mutta aina välillä, pelkään tuntea tätä kaikkea; katson kuin vieraiden silmälasien läpi maailmaa tuntematta enää täysin sen tarkoitusta.
Moni puhuu syvistä vesistä. Olen kai asioideni kanssa kaiken kaikkiaan keskiluokkaa. Kuoleman pelkoa tai kovin mustia ajatuksia en ole mielessäni pyörittänyt. Olen surullisten aamujenkin keskellä osannut toivoa ja uskoa. Iltaisin, kun ahdisti, osasin silti tuntea lämpöä ja nukahtaa itkemättä. Mutta onnellisuutta en ole osaanut silti itselleni luvata. Se on kuin asia, jonka menettämistä eniten ihminen pelkää. Mitä jää jäljelle, jos sinä sen kadotat? Mutta nyt, tahdon tehdä ne asiat, joita olen itseltäni kieltänyt. Tahdon kokea vielä niitä asioita,  joita olen itseltäni piilossa pitänyt. Tahdon rakkautta, mutta en tule sitä enää etsimään. En pakota itseäni siihen, odotan kunnes tunnen sen ja otan vastaan, kun sitä tarjotaan. Niin, rakkaus on ehkä elämäni suurin tunne, joka pelottaa kovin. Se oli minulle tunne, asia, jota tahdon - vaikka väkisin. Mutta nyt oivalsin, kuinka tahtomatta sitä, on se helpompi saavuttaa. En enää pelkää sitä ajatusta, että minullakin on siihen oikeus. Oikeus rakastaa ja tulla rakastetuksi.
Hassuinta. Kaikki imelät ja äärettömän naiivit kirjoituset, jotka kertovat vahvuudesta ja siitä, miten tärkeä olet, ovat alkaneet merkitsemään jotakin. Kaihdan edelleen niitä, mutta enää en tunne-oksenna niiden edessä. Saatan joskus jopa nähdä niissä viisauden. Pienen ajatuksen ja se, jos jokin, on suuri muutos. Ja outoa, tälle ei ole mitään syytä. Elämässäni ei ole tapahtunut minkäänlaista muutosta, mutta silti mieli kevenee jokainen aamu aivan pikkuisen kevyemmäksi. Realistisena pidän jalat maassa ja vain käsillä koetan ilman raikkautta. Mutta onhan sekin jo alku jollekin, totean..
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

pyh, itsevarma.

KiroilevaSika
Joskus on pakko puhua itselle. Katsoa peiliin, jotta et tunne olevasi hullu. Että olisi joku, kelle puhua. Rehellisesti.
---
Ne sanoo, oothan itsevarma. Varma siitä, mitä olet. Ja mitä haluat. Olet jotakin, jona haluat olla, jossa on hyvä - vähän kuin sängyssä. Rehellisesti ja aitona. Ei mitään esirippua sun ja maailman välillä. Sanat, ne tulee susta. Ihmisestä, joka ei koita olevan jotakin. Joka ei pidä yllään muuria. Mut ne ei tiedä. Ne ei ymmärrä sitä, että oot itsevarma. Oot rohkeakin. Eilenkin joit vanhaa maitoa, koska se tuoksu ihan hyvältä. Rohkea, todellakin, kuka nyt ei tiedä, mitä se tekee, jos se on oikeesti vanhaa. Ei rohkeutta voi mitata. Jokanen kokee sen eri tavalla - erilaisina asioina elämässä. Mut sit sä tuut. Oot siinä. Ihan hullua. Jotenkin pelottavan täydellisenä. Virheinesi. Ja sä puhut. Kaikki sun liikkeet, ajatukset ja olemus hipoo just sitä, mitä oon pelänny. Etsinyt ja pelännyt löytäväni. Ja just nyt pitäs sit olla rohkea. Ai nii ja itsevarma. Kuka hullu siihen pystyy? Mä ainakin pelkään just niinä hetkinä. Mä kasaan muurin ja piiloudun. Esitän ja pakenen. En mieti muuta, ku et voi helvetti, ei toi voi musta.. Ei se vaan voi tähän ihastua. Koita tosiaan siinä olla itsevarma.
Kai se on just sitä, että pelkää menettävänsä. Tai että sattuu. Että kun sä löydät sen, jota oot kaivannut läpi elämän. Josta jo hiekkalaatikolla unelmoit. Eli viime viikolla. Nyt pitäs tehdä vaikutus ja muka uskoa omiin mahdollisuuksiin. Ei ei. En ole koskaan siihen pystynyt. Olen sanonut, ettei sais vaatia sellasia asioita, joita toinen omalla itsellään mussa herättää. Tai just niitä pelkoja. Epävarmuus voi olla merkki siitä, et sä nyt vaan satut olemaan ihminen, joka mut pelästyttää. Tarkotan hyvällä. Sellasella perkele, nyt ollaan jännän äärellä. Mut moni ei ymmärrä. Ei ne vaan tajua. Ei sillä, eihän se oo multa pois. Mä silti pelkään, että kun sä oot siinä. Mä oon silti epävarma ja varovainen. Kuha nyt sen vaan tietäsit. Ja ymmärtäisit.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Avoin kirje.

KiroilevaSika  (updated by KiroilevaSika)
Minulle. Rakkaimmalle.
---
Oli se ohi pyyhkivä pikajuna, unenomainen, niin valpas ja vallaton uni taipui syvälle mieleeni kuvan kauniiksi tarinaksi. Se herätti unohdetun kaipuun, se katkoi pieniä oksia paukkuen pakkasessa. Se kertoi haavesta, joka ei koskaan ollut irti päästänyt, olin salaa sitä juossut pakoon, olin ehkä kulkukoira, mutta tunsin sisälläni palan haikeutta. En voinut unohtaa, en irti päästää, vaikka mieleni synkimmät murheet tahtoivat minut hukkuttaa sellaisiin valheisiin, joita luulin todeksi. Joita uskottelin itselleni alituiseen nähden niistä valokuvia seinilläni. Valheet, niissä eläminen antaa ymmärtää todellisuutta väärin. Ne eivät luovuta, koskaan, vaan seuraavat sinun askelia varjomaisen pelottavasti. Kunnes pysähdyt. Ne kiipeävät luiseen selkään, ne piiloutuvat taskuihin ja kukkaroosi. Ne silittävät ihoasi, hiuksiasi ne harjaavat terävillä kynsillä. Valheet, ne ovat kuivan maan siemeniä, kunnes sinun kyyneleesi tarjoavat niille elämän.
Sinä yönä katosin todellisuuttani, pois kauas katosin. Olit siinä, ihminen, jonka melkein omistin. Joka melkein kuului elämääni, mutta turhien ja murheellisten sattumien kautta päästin sinut irti. Lensit pois, etelään siipesi sinut kuljettivat. Niin kauas luotani lähdit, olit vapaa valitsemaan. Tiesin, olit taas vzlintojesi edessä, enkä minä enää kuulunut siihen elämään, jota sinä elit. Mutta ei, sinä yönä et lähtenyt. Olit siinä. Täysin vieraassa ympäristössä, mutta niin tuttu oli tuoksusi. Vaikka en koskaan sinun vierelläsi ollut saatoin tuntea tutunomaisen lämmön. Kuin olisin sen aina tuntenut. Kuin olisit aina ollut osa minua, elämääni ja historiaani. Saatoin painautua sinun rintaasi vasten. Saatoin tuntea rintakarvasi poskeani kuluttavan, olit kallioni, jota raavit rakkaudella. Saatoin vain kuulla äänesi, sanoillasi ei ollut tarkoitusta, en ymmärtänyt puhettasi, mutta niin kuin pienen lapsen silmät säihkyvät tietämättöminä, olisin voinut kuunnella ääntäsi ikuisuuden. Näytit minulle, mitä elämä voisi olla. Kuljetit minua paikkoihin, joihin voisin vielä päästä. Olit ainoa, jota kaipasin, vaikka istuisimme Eiffel -tornin varjossa olisit ainoa, jota kuvaisin. Olisit kaikkeni.
Saatan edelleen tuntea sen kaipuun, joka minuun jäi. Olet kuin sormus korukaupan ikkunalla. Jotakin, joka on kovin lähellä. Jokin jota en voi kuitenkaan saada. Haikeus. Se elää edelleen minussa. Toisaalta kylmä, toisaalta lämmin. Mietin, ehkä muisto, vaikka niin epätodellinen, on jotakin, jonka omistamiseen minulla on etuoikeus. Vaikka en tiedä, kuinka uneni sinut oli minulle piirtänyt uskoin, että olet juuri sitä kaikkea, jota nyt yksinäisenä, kovin levottomana, sinusta mietin. Jota tunnen. Suren, olin juuri päässyt siitä irti, ettet enää ole siinä. Ettet ole ajatuksissani, et ole viesti kädessäni, et kirjoitus silmieni edessä. En tiedä tahtoiko maailma kertoa minulle, tahtoiko se koputtaa puuta ja sanoa joidenkin riskien olevan menetyksen arvoisia. Tahtoiko se muistuttaa, että menettäminen ilman yrittämistä on vain hakeita unia levottomina ja pimeinä öinä. Osa minusta toivoi, että vain unohtaisin. Etten koskaan olisi sitä tunnetta taas tuntenut. Osa minusta on vain kovin onnellinen. Onnellinen siitä, että nyt tiedän, mitä minä saatan vielä tuntea. Jos todella haluan.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

musiikkia.

KiroilevaSika  (updated by KiroilevaSika)
Karhean kauniissa sävelmissä. Niin kovat ovat sanat, silti niin miellyttävä ääni. Jotenkin ajatuksia herättävä, pelottoman uhmakas. Tunteisiin vetoavaa. Vuolaan surullista, mutta kevyen pelottoman herkkää. Kaunis, kauhistuttava, unelmia hivelevä. Kuin kesän ensi lämmin, talven vaalea kylmyys. Lumi nurmikon pinnalla, valo pimeässä metsässä. On joki kirkas ja helmeilevä, putoukset koettelemuksia. On virta voimakas, uomat antavat aikaa levätä. Ja veneen pohja raapii joen karikkoja.
On elämä kuin vinyyylilevyn urainen pinta. Musta, kovin kova ja eloton. Ja surut tomua sen pinnalla. Niinä hetkinä, kun sen neula laskeutuu tanssimaan iholle, se kertoo sanoin elämästämme. Se ääni on niin hiomaton. Ja niin syvä. Sen sielukkuus huumaa, se tuntuu valloittavan jokaisen hetken, jokaisen tilan, jossa olemme. Ja saatan tuntea jokaisen virheen, jokaisen naarmun ja jokaisen surullisen haavan, joka tarttuu kiinni timantin terävään sävelmään. Joskus, niinä harvoina hetkinä, et voi vaihtaa. Ja se sävel, jota kuuntelet, toistuu loputtoman avaruudenomaisesti. Se jää soimaan kunnes puhallat. Kunnes istut sen viereen ja puhallat lujaa koko kehollasi. Ja niin se kaikki  vain vaihtuu huomaamattoman herkästi, sävelmien rivi taipuu taas jaksottaiseen rytmiin.
Vain joskus. Harvoina, kuin valottomina öinä, uneliaina aamuina tai voimattomina päivinä tajuat, ettet saa sitä sävelmää vaihtumaan. Niin se pyörii paikallaan, se soittaa toistuvasti hetkeä, joka ei tahdo kadota. Ja se ilma, joka keuhkoistasi pakenee, ei paranna vuotavia ruhjeitasi. Ei haavat, ei murheet katoa. Vain sinä voit nostaa kaiken, nostaa neulan, elämän ja pysäyttää elämisen. Hiljaisuutta ei sovi kaihtaa. Se on joskus ainoa keino tarttua ja toteuttaa itseään. Joskus elämä on vain nostettava pois paikoiltaan voidakseen siirtyä eteen päin. On unohdettava, jätettävä kohtia kokematta ja kuuntelematta. En voi sanoa sitä pelkuruudeksi, se on vain pieni virhe väärässä paikassa, väärällä uralla. Jättäen kaiken pyörimään paikoilleen. Toistamaan itseään ja murheitaan, jotka toivot vain unohtavan. Katoavan.
Anna siis itsellesi joskus aikaa. Anna tilaa ja hengitä vapaasti. Uppoudu unelmiin, älä kaihda elottomuutta. Tunne eläväsi hetkissä, jotka joskus olivat vielä sinusta niin kaukana. Naura, vaikka oletkin yksin, itke silloin kun kukaan ei näe. Huuda hiljaa, älä kerro, kuinka sattuu. Mutta muista, kaikki tämä olkoon sinun matkasi. Sinun tarkoituksesi. On meillä jokaisella päämäärä, koti, jonne olemme matkalla. Se on sinusta kiinni, kuinka kauan uskallat tavoitella jotakin, johon uskot. Jota rakastat. Ei ole heikkoutta joskus luovuttaa. Pelätä. Kunhan vielä hetkienkin jälkeen osaat nousta, kävellä ja silti rakastaa. Se, joka sinut pudottaa, myös sinut vielä nostaa. On esteet vain hetkiä elämässä, jotka kertovat unelmien tavoittelun olevan hieman raskaampaa - mutta ehkä sitäkin tärkeämpää ymmärtääksesi taas kevään lämmön, heräämisen haikeuden ja elämisen arvokkuuden.
Comments (0)  
 Report  

Toivo ja rakastu.

KiroilevaSika  (updated by KiroilevaSika)
Tien vierellä kasvaa pieniä liljoja. Olen usein kesäisin katsellut niitä, ihaillut niiden vaatimatonta tanssia suvituulessa. Ne eivät kerjää, ne eivät kaipaa katseita. Ne vain ovat, kauniita, aina niin herkkiä ja valloittavia. On hankala joskus sanoa samoin siitä maailmasta, joka paistaa juuri sateen jälkeen jääneestä vesilammikosta soratien perällä. Jotenkin sen ruskea vesi värittää auringonvalon kovin vaikeaksi ymmärtää. Tuntuu, että puut kuolevat, että pilvien sisään uppoutuu niin tummia ajatuksia. Ja vaikka kuinka koitan seisoa paikallani, ei tuuli tai ääni riko sen nukkuvaa pintaa, ei kuva koskaan kirkastu. Miksi kuva, jonka näkevät ihmiset postikorteissa, voi näyttää toisen silmissä niin elottomalta? Niin kuin moni unelmani, hiljaa maa kuivatti kuvan, sen viimeiset pisarat haihtuivat ilmaan ja tunsin katoavani sen mukana. Niin hiljaisena. Niin varovasti, kuin hangen pinnalle jääneet jäljet, elämä saattoi valua sormieni läpi. Läpi nukkuvaa, mutta niin kylmää maata. Tietä, jota pitkin minä kuljen.
Vaikka joskus olen nähnyt kaunetta jokaisessa pienessäkin ajatuksessa, joka eteeni on ripoteltu, se häilyvä kuva tuntuu etääntyvän. Rappautuvissa tiiliseinissä, öljyn mustissa jäljissä veden kuolleella pinnalla. Myrskytuulessa käyskentelevässä, ruosteen ruskeassa tölkissä, kuivuneessa sudissa. Pohjaan palanut puuro ja kuolleen koivun oksat. Ne kaikki muistuttivat minua hengityksen piirtämässä, niin sumuisesta kuvasta ikkunassa. Oli vuoria, huippuja, niin kaukaisia meriä ja ääniä. Kuin maailma simpukan kuoressa. Mutta joskus, oli se sitten märät sukat tai väärin päin puettu paita, katosi silmieni edestä se värittävä voima, toivo, joksi uskoa moni kutsui. Oli kuollut enää kuollutta, pohjaan palanut niin mustaa. Ei tölkin pinnalle jäänyt siemen, jonka pelokas voikukka puhalsi virtauksien pyörittäessä sen huppua, jaksanut kasvaa. Menetin kädestäni sen voiman, joka kasteli pihaani, antoi yrteille voimaa kasvaa, ruusuille toivoa talvehtia. En ennen ollut nähnyt kuvia mustavalkoisena, kun elin jo maailmassa ilman väriä. Se pelotti aivan hurjasti. Tunsin uneliaisuutta, mikään ei enää pitänyt minua hereillä. Edes aamut eivät tahtoneet toivottaa hyvää, koska yö peitti peitolla. Se piti kiinni. Yö. Niin peloton. Jotenkin vaarallisen kaunis. Muistutti jostakin, ehkä saatoin uppoutua unohdukseen. Tai vain omien tummien ajatusten ikuinen levottomuus tuntui kotoisalta. Kuin villasukat. Tai pipo pakkasella.
Mutta niin. Pienen puisen kaappini alimman vetolaatikon sisään uppoutuu niin paljon muistoja. Haikeutta se on pullollaan, joskus sen nuppi poksahtaa pois paikoiltaan ja tuntuu, kuin unelmat ja toiveet, jotka sekoittuvat vääjäämättömästi toisiinsa, sinkoilisivat ympäri asuntoani mistuttaen menneestä. En ole koskaan tuntenut kovaa mielihyvää elää taakse jääneessä. Se on, niin kuin sanoin, laatikollinen haikeutta. On menetyksiä, menetettyä, kokemattomuutta, kokematta jäänyttä. On paljon pahaa, joskin jotakin hyvää. Mutta tuntuu, että vuosienkin jälkeen vain ripaus iloa on selvitynyt. Ehkä suru on voimakas, ilo vaatii niin paljon huolenpitoa. Mutta silti. Aina, kun kurkistan sen kaapin kätköihin. Aina, kun tartun hiljaa kiinni kaiken sen alle jääneisiin pastellisen sävyisistä väreistä ja maalaan kuvaa omaksi ilokseni, palaan takaisin hetkiin, jotka sai minut nauramaan. Sai minut hymyilemään ja sai tuntemaan. On kovin kaunista tuntea onnea, vaikka se olisikin menetettyä. Maailma on niin pelottoman voimakas. Se on vuori, syvä kuin hauta. Se on uhmakas, jota on vaikea vastustaa. Surullinen se on usein, koska ihminen sitä satuttaa. Mutta silti, vaikka se on vain perhosen elämän pituinen - se on niin kaunis. Se on herkkä, huumaava. Se on jotakin, josta en voi päästää irti, joka puhuu minulle. Se viettelee, se osaa rakastella. Ja mikä tärkeintä, se on täynnä toivoa. Olen hiljaa kiittänyt levotonta mieltäni siitä, että se muistuttaa tästä kaikesta ajallisen rajallisesta. Se kertoo, kuinka kaikki on vain katoava ja olemme kovin etuoikeutettua vielä löytää unelmiamme täältä vaikeakulkuisten polkujen rinteiltä. Niin, aina, kun vaivun toivottomaan virtaan muistan, kuinka rakkautta on kaikessa. Se vain vaatii joskus hurjasti työtä ja onnea, jotta sen voi itse omistaa.
Ja nyt kun mieli vaipuu hiljaisiin ajatuksiin tajuan, että minä en ole koskaan edes pelännyt yksinäisyyttä. En ole koskaan kahtanut rakkaudettomuutta. Jos minä en sinulta sitä saa tiedän, että maailma on täynnä asioita, jotka odottavat rakastumista. Muista, sen ei aina tarvitse olla elävä olento. Se voi olla yksi unelma, yksi haave tai kovasti haluamasi asia. Rakkauttahan voi olla tekemisen, kokemisen tai omistamisen kautta saavutettu onnellinen asema. En siis vielä luovuta. Ehkä minäkin opin vielä rakastamaan jotakin. Jotakin, josta vielä edelleen haaveilen hiljaa siitä kenellekkään kertomatta.
Comments (0)  
 Report  

Hyvää.. Entä jos ei olekaan hyvä?

KiroilevaSika  (updated by KiroilevaSika)
Toivotuksia. Läpi vuoden. Juhannuksesta jouluaaton kautta Uuteen Vuoteen. Syntymäpäiviä, nimipäiviä, ristiäisiä ja muita kissan kastajaisia. Kaikkea hyvää, mutta entä silloin, kun kaikki ei ole hyvin? Onko väärin sanoa, ettei toivokaan ensivuoden saapuvan tai ettei ole yhtään onnellinen tulevasta merkkipäivästä? Minkä takia ihminen ei saa olla vihainen tai surullinen, niin kuin ne kaikki onnelliset saavat vapaasti kuuluttaa onnellisuuttaan. Tänä vuonna en toivottanut hyvää joulua tai onnellista uutta vuotta. Tiedän, että tuleva vuosi tulee olemaan yhtä raskas kuin mennytkin. Miksi esittää siis muuta, kuin todellisuus on. On ihmisiä, jotka ymmärtävät ja on niitä, jotka eivät. In good and bad times, in ups and downs -  ystävätkin erottuvat.
Kai ihminen on luotu jakamaan positiivisuutta, pitämään negatiivisuuden hiljaa sisällään. Sanotaan, ole rehellinen, mutta silti vältellään niitä, jotka puhuvat suoraan. Kun toivottaa jotakin huonoa, jotakin ikävää ei kukaan uskalla tarttua siihen matoon, jonka vesille heittää. Ei kysyä tai kommentoida. Ehkä ne elävät todellakin elämän eri tilanteessa, jossa itse on tottunut elämään. Enkä tarkoita itsesääliä. En tarkoita negatiivisen ajattelutavan tartuttamista positiiviseen yhteisöön tai ilmapiiriin. Tarkoitan rehellisesti. Rehellisesti tuleva vuosi tulee olemaan raskas eikä siinä ole mitään hyvää. Toisaalta joulu oli raskas, eikä siinäkään ollut juurikaan mitään hyvää. Ja sen kun ääneen sanon, pidetään sitä huomionhakuisena valittamisena. Onko niin, että rehellisyyttä vain hyvissä hetkissä? Pahoina rutista pakaroita yhteen ja pidettele pierua?
Toisaalta ymmärrän. On meitä jos jonkinlaisia valittajia. Toiset rakentavat suruja ja murheita pienistä, merkityksettömistä asioista. Oikeasti vähäpätöisistä. Niistä, jotka ovat elämän normaalia, sitä arkea. Riitoja miehen kanssa, riitoja vaimon kanssa. Liian vähän lahjoja, liian paljon lahjoja. Liian kypsä tai liian raaka kinkku. Jopa hajonnut auto, vuotava tiskikone. Kaikki nämä vaihtaisin koska tahansa omiin murheisiini. Koska tahansa! Annan luvan kaikille tuntea tunteitaan täysin vapaasti, mutta varmasti osan niistä tuomitsen. Jotkut ovat juuri niitä, joilla välkkyy kultalusikka perseessä tai niitä, jotka ovat kadottaneet terveen maalaisjärjen tai eivät koskaan ole omistaneet. Ehkä meistä kasvatetaan siloposkisia, kovin herkkäluonteisia, saan-mitä-haluan -henkilöitä, jotka katkeavat liian helposti. En tiedä, maailma alkaa olla jo niin paha paikka, etten aina erota oikeaa väärästä. Joskus mietin, olenko minä rikki, jotenkin väärin ohjelmoitu, kykenemätön erottamaan oikeaa väärästä. Oenko minä sittenkin se, joka uppoaa merkityksettömään itsesääliin vai onko maailma vain kovin muuttunut?
Huomasin jo kaiken tämän joulun valueessa lehtien ja mainosten kuvituksiin. Ehkä se johtui harmaudesta. Ehkä kiireestä ja rahattomuudesta. Huomasin, kuinka toisten ihmisten maailma pyöri vain pienten ja suurten tavaratalojen materialistisilla käytävillä. Huomasin, että joulu on antamisen aikaa.  Ja tarkoitan, jollet mitään anna, emme mekään sinua tule muistamaan. Rauhaa ja rakkautta. Rentoja päiviä. Kiireettömyyttä. Yhdessä oloa. Jakamisen iloa ja naurun taikaa. Todellisuus on kovin karu. Todellakin, sen huomasin. Ei ole yhtään niin kuin ennen, tai niin kuin ne kertoo joulun olevan Lumiokko -elokuvassa.. Jokainen sen viettäköön tavalla omalla. En kai siitäkään vooi ketään tuomita. Kunhan jokainen ymmärtää, että jokainen meistä saattaa olla tilanteessa, joka ei näy ulos päin. Kokea asioita, joita ei voi kertoa tai ei vain uskalla niitä ääneen sanoa. Muistakaa, että maailmaa on myös kuplan toisella puolella.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Still believing..

KiroilevaSika
This is why I am still believing in humans and things what really matters. Just end up always thinking why we all can´t see it, feel it. Understand it. This all is about sharing and giving - not having and taking. The real Christmas.

Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Jotkin asiat ovat kovin helppoja.

KiroilevaSika
Kovin rajallisena, kuin veteen vedettynä viivana, maailma kohtelee sinne elämään uskaltanutta. Ei ole suuntaa annettu, ei kerrottu, kuinka asua, minne kodin rakentaa. On kaikki itse niin löydettävä. Ensimmäisinä vuosina me tarkkailemme. Tunnemme lämmön, läheisten ja talon, jossa asumme. Kuulemme ääniä, joita emme ymmärrä, kosketukset ihollamme ovat vielä tuntemattoman, vaikka rakkautta ja iloa ne ovatkin täynnä. On katseita, ne vielä meitä suojelevat, sanat opettavat, mutta tottuneita emme ole niihin vastaamaan. Ymmärrämme vähän, tahdomme vähemmän, mutta jokainen on valmis meille aina antamaan - sitä mitä me eniten tarvitsemme. Ja rakkaus. Sen kovin pyyteetön ja vuolas virta pyyhkii läpi alkukantaisten askeliemme ja vatsalle kääntömme. Pyytämättä me tunnemme läheisyyden. He ovat siinä. He katsovat ja puhuvat meille. Rakastavat ja kantavat kipeinäkin. Ymmärtävät huutomme, parantavat haavamme. Ihminen, kunnes otamme ensimmäisiä askelia, kunnes sanomme ensimmäisiä sanojamme, olemme kaikkea ja tärkeintä. Kuin hauras jää ulos jääneen vesilasin pohjalla.
Elämä kuitenkin jättää meille suuria valintoja, joissa kukaan ei ole kanssamme. Päätöksiin valjastetut vastuut ja seurakset iskeytyvät paperipinojen ja käsiteltävien asioiden listoihin, joissa yksinäisyys kertoo olemassa olostaan. Niin monien polkujen ajan piditte käsistämme kiinni, mutta nyt, kun sitä eniten tarvitsee, olette irroittaneet otteenne. Katsotte kaukaisuudesta, näette vain pintaa varjostavan hymyn, ettekä enää tunne sitä, mitä joskus tunsitte. On haihtuneet kysymykset, kysytte sanoin tulevaisuudesta, johon minulla ei ole vastausta. Saatan sanomatta kertoa surustani, jota ette ymmärrä. Polkuni on silti kaukana siitä, mitä te olette kävelleet. Tiemme erkanevat yhä kauemmas toisistaan, kunnes emme enää kuule sanoja. Emme niitä, joita sanotaan, emme niitä, joita huudetaan. On välissämme pimeä metsä, puiden välistä näkyvät vajot muistuttavat ihmistä olematta silti elollista. Rakkauskin on vain kaiku. Se ei ole enää lämmin, ei enää lähellä ettekä tarjoa sitä enää pyytämättä. On vain yksinäisyys. On vain pelko ja unohdettuja tekoja.
Niin helppo on jäädä yksin. On helppo olla lähellä vailla sitä sidettä, joka rakentui meidän yhteisen elämän väliin. Se piti kiinni meistä, kauan se veti meitä puoleensa, kunnes aika ja voimattomuus katkaisi tunteet ja repi kahden ihmisen toisistaan kovin kauas. Niin kauas, että unohdimme sen, jota silloin vaalimme, kuin jotakin arvokasta. Vaikka en kaipaa hetkeä, jona kaikki se syntyi, kaipaan tunnetta, joka piti minut elossa. Joka antoi syyn hengittää, jatkaa ja uskoa. On helppo antaa elämän jatkua, mutta on niin vaikea tavoittaa aikaa, jonka vielä tahtoo takaisin. Aikaa, joka herättää sinussa jotakin haurasta.
En tiennyt enää, miten saisin tämän kaiken pyyhittyä. Kuinka valkean paperin taitetut kulmat voikaan muistuttaa virheistä, joita olin matkallani tehnyt. Aloin vihaamaan sanoja, jotka puhuivat kokemusten kasvattamasta ihmisestä. En koskaan halunnut olla sellainen, joksi kasvoin. Muistan vielä, ja edelleen, katsovani joitakin ihmisiä. Seurasin heidän elämää ulkopuolisena, tuntemattomana, mutta kovin kiinnostuneena. Saatoin vain haaveilla itseni hänen sukkiinsa. Saatoin toivoa maha kipeänä herääväni unesta, johon olin vaipunut. Tunsin usein surullisuutta asemastani, todellisuudesta ja siitä, etten voinut olla jotakin muuta. Olin jotenkin ehtinyt jo irroittaa otteeni, jotenkin kadonnut ja huomasin, kuinka tahtomattani, silti kovin tunnollisesti, valitsevani edelleen vääriä polkuja. Kuin tahtoisin eksyä elämästäni ja siitä todellisuuden tiedosta, etten koskaan osannut hyväksyä itseäni. On helppo kadota, on helppo unohtaa, mutta loppujen lopuksi on vieläkin helpompi luovuttaa. En tiennyt olinko oikeutettu siihen tunteeseen, mutta sinä kylmänä iltana astelin paljain jaloin katsomaan tähtitaivasta, joka oli kulkenut kanssani kaikki nämä onnettomat vuodet. Kävelin vain tunteakseni taas jotakin. Jotakin, joka kertoo minun olevan vielä elossa.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Olla jotakin muuta.

KiroilevaSika
Onko se kirjoitettu ihmisen luonteeseen tai geeneihin. Se, että ei oikein osaa olla tyytyväinen siihen, mitä on, vaan toivoo olevansa jotakin muuta. Olla jotakin, jota ihannoi tai jota arvostaa. Ehkä olla jotakin, jota rakastaa. Tyytyväinen itseensä, onko se koskaan täysin mahdollista?
Ne sanovat, kuinka ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella. Niin se joskus on. Olen huomannut, kuinka toivoo usein olevansa jotakin sitä, mitä juuri tällä hetkellä ei edusta. Olla jotakin muuta kuin sitä, mitä nyt on. On jotenkin vaikea välillä katsoa ja nähdä, vihaan suuresti niitä yltiöpositiivisia kirjoituksia, joissa korostetaan rakastamaan ihmistä sellaisena, kuin on. Että on juuri täysin upea sellaisena, kuin juuri nyt on. Tai niitä, joissa korostetaan omaa uniikkia olemustaan. Vihaan niitä ja mietin, onko niiden tarkoitus vain painaa alas ne epäilykset, että ei vain riitä. Kuin pyrkisi uskottelemaan itselleen olevansa tarpeeksi. Olen usein vain kovin epäilevä. Vihaan virheitäni, niitä, jotka muka tekevät minusta omanlaiseni. Korvaamaton. En vain jaksa juuri nyt ymmärtää.
Tahtoisin silti uskoa. Että asiat ovat juuri niin. Että niissä lauluissa, joissa lauletaan sinun olevasi jotakin korvaamatonta juuri tuollaisena, ovat totuuden siemeniä. Tahtoisin todella uskoa ja ymmärtää sitä sanomaa, jota ne koittavat meille pelokkaille kertoa. Tai niitä sanoja, että virheet tekevät sinusta ihmisen. Tai että ne, jotka eivät virheitäni voi hyväksyä, eivät ole minun arvoisia. Silti painan pääni usein tyynyn ja pohdin, miksi edelleen ajattelen vain sinua. Sinua, joka et ole vielä elämässäni. Että miksi kuljen edelleen yksin, miksi tahdon paljon saamatta mitään. Miksi en ymmärrä itseäni tai sitä, jota edustan. Miksi pelkään muita, miksi koitan vältellä niitä, joista välitän eniten. On vaikea kertoa olevansa tyytymätön, sekin on nykyään yksi kansan sairauksista ja asioista, joita ei vain toivota toisen omistavan. Ehk äse on siis tarttuva tauti, jota kartetaan keinoin millä hyvänsä. Mutta kysyn miten ihminen voi elää elämäänsä, kun tuntee olevansa väärässä kehossa. En tarkoita, että olisin täysin eri ihminen. Ei, tunnen silti kaipaavani sitä hienosäätöä, joka tekisi minusta rohkean.Joka tekisi elämästäni hieman siedettävämmän.
Usein pelot ja viat ovat meidän omissa päissämme. Sisällä, siellä josta toiset eivät niitä näe. Jotka eivät ymmärrä sitä tuskaa, jota se meissä herättää. Älkää ymmärtäkö väärin. En tarkoita vain kosmeettisia pelkojani, tarkoitan kysymyksiä herättäviä vikoja, jotka tahdon vain unohtaa. Jotka toivon katoavan. On helvetin raskasta herätä siihen tunteeseen, että olen voimaton niiden edessä. Olen voimaton niitä korjaamaan ja tiedän, että joudun elämään niiden kanssa.
Tahtoisin päästä ulos tästä kehästä. Ikuisesta, hurjasta pyörremyrskyn silmästä, jossa olen jo pitkään, aivan liian kauan, taistellut tuulta vastaan. Olisin onnellinen, jos murheeni olisivat pinnallisia ja niitä merkityksettömiä. On niin raskasta herätä ainaiseen kysymykseen Milloin tämä kaikki päättyy saamatta vastausta. Miettiä milloin pystyn taas hymyilemään ja olemaan sitä, mitä todella haluan olla.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

All life is precious.

KiroilevaSika
Niin helposti me unohdamme kiireessä sen kauneuden, joka hengittää kaikessa. Joka kasvaa ympärillämme, nukkuu vierellämme. Joka liikkuu hiljaa, nostaa käsiään tai heiluttaa oksiaan. Se kauneus on ylämme, alapuolella, jalkojemme juurella. Se ympäröi meidät, jokainen hetki. Ja vaikka me katoamme kuin tuuli tyyntyvä, jätämme jälkemme. On vaikea joskus ymmärtää sitä, miten korvaamaton ja kaunis meidän elämämme todellisuudessa on. Vaikka joskus sataakin, yritän ymmärtää sen merkityksen pienellä polullani. Jotta voisimme kasvaa, joudumme joskus vaeltamaan vastatuulessa. Kaunettakin erotamme, kun vain opimme katsomaan. Kun ymmärrämme asioiden todellisen tarkoituksen. Toisinaan tunnen pelkoa siitä, etten ole tässä kaiken keskellä merkityksellinen. On pelottava ajatella, että maailma ja sen sumuinen elämä pyörii ympyrää kaukana minusta. Kuin unohtaen palan taivasta taakseni. Mutta niinä harvoina hetkinä, kun avaan silmäni aivan suuriksi, kuin sitruunankokoisiksi näen. Näen todella sen, kuinka jokin asuu minussa. Vaikka en kovin näkyvä, olen silti täällä. Olen silmienne edessä, korvienne juurella saatan puhua. Olen osa tätä kaikkea, tätä kaunista elämää, jossa pienikin teko saattaa muuttaa maailman liikerataa. Ei ole väärin ajatella jättävänsä pysyvää jälkeä. Niin me teemme jokaisella askeleellamme. Kaikki elämä. Sinun, minun ja hänen on arvokasta. Jokaisen olisi se ymmärrettävä. Meidät on luotu tänne jostakin syystä, toiset uskovat kohtaloon, johdatukseen tai sattumaan. Se on aivan sama mikä saa sinut näkemään, kun vain ymmärrät todella katsoa. Niin kuin palapeli, meistä jokainen tekee suuremmasta kuvasta täydellisen, kokonaisen. Vailla sinua, tiedän, että jotakin puuttuisi. Jokin jäisi tekemättä, saavuttamatta tai kokematta; jokin väri, ääni tai asia ei koskaan syntyisi vailla sinua. Opi siis rakastamaan itseäsi ja varsinkin sitä, mitä on sinun ympärilläsi. Nyt.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report