95.706 members 3.493 online
Log in Become a member
Qruiser
Manchester 9/27
Coyotes Bar
Gaymap
Manchester 9/27
Taurus Bar & Rest…
Gaymap
Manchester 9/27
Axm bar
Gaymap
London 9/27
Eagle London
Gaymap

blog.qruiser.com
I blog on Scandinavia's largest gay and queer-community site, Qruiser. Be a member too!
Kaappihomon elämää
Vailla iloa,
vailla toivoa.
Vailla uskoa,
vailla tunnetta.

On yksinäisen joskus
vaikeaa.
Menneisyyttään
unohtaa.
Guy, 31, Satakunta/Satakunda
 
Categories
Latest entry
Calendar
«
Mon Tues Wed Thurs Fri Sat Sun
1 2 3 4
5 6 7 8 9 10 11
12 13 14 15 16 17 18
19 20 21 22 23 24 25
26 27 28 29 30
Widgets
Statistics
Blog id: 2162

Syksy.

KiroilevaSika
Värein kirjailee luonto omiaan. Ei kysy lupaa, se tulee, ja vien mut mukanaan. Sen kylmyys on, käsin pistävää. Kuin etsisi hän, kadonnutta ystävää. Joka lehti, joka orsi, jotka kellastuu. Jotka putoaa, maahan kukka unohtuu. Ja huuru, joka nousee järven aalloilta. Muistuttaa meitä, on talvi jälleen tulossa. On syksy aikaa, kun me pelätään. Ettei valo riitä, että alkaa väsyttää. Toiselle se on, aika kiireiden. Kun jotkut meistä, nauttii täysin iloiten.
Mutta tänä syksynä, se satoi eteiseen. Se kasteli, kengät potki levälleen. Se tarttui hihaan, veti, kohti ulko-ovea. Ja näytti sormellaan, pihamaalla odottavaa surua. Olit luona, aina, kun sinua minä tarvitsin. Vailla sanoja, tiesit sinua minä rakastin. Olit maa, alla vapisevien jalkojen. Ja taivas sininen, yllä nousevin käsien. Olit ystävä, joka aina kuunteli. Aina iltaisin, sinua minä halasin. Ja vaikka vuodet, pitkät ja kovin haikeat. Kulki hiljaa, välillä niin vaikeat. Ja nyt, kun katson tyhjää lattiaa. Paikkaa missä silloin, jäit minua niin oottamaan. On toisille, sitä vaikea sanoin kertoa. Kuinka tärkeä, olit ystävä minun kodissa. Kuinka monta iltaa, kuinka aamuisin. Vieressäni makasit, murheitani kuuntelit. Et koskaan sanonut, että väärin teen. Ja vaikka joskus, huusin miksi pois et mee. Mut nyt kun katson, kohti taivasta. Lausun sinulle, vain toivovia lauseita.
"Tiedäthän, sinua niin rakastin. Kaiken tein, koska sinusta vain välitin. Ja vielä tänään, ja tiedän, kuin myös huomenna. Kaipaan päätäsi, kun pidit sitä minun rinnalla. Kaipaan kuinka, ovellani odotit. Kuinka huomaamatta, salaa muka varastit. En koskaan unohda, niitä hetkiä. Kun katsoit minuun ja tunsin suurta iloa. Jos tämän tunteen saisin, pois sen antaisin. Ja vierelleni sinut, minä vielä ottaisin."
Olit jollekin vain, pala elämää. Ohikiitävää ja niin hurjan häilyvää. Mutta minulle, olit tätä kaikkea. Jota kaipaan yhä, vaikka olet kaukana. Se tunne, kun tiedät, ettei kulta eikä platina. Ei raha, ei auta edes anella. En takaisin saa, sinua, jota rakastin. Ja jonka vasten tahtoain, luotani minä menetin.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Se on vaiettu tosiasia.

KiroilevaSika
Helvetti. Se sana kuvaa sitä tunnetta, jota pääni sekä sydän käy läpi päivittäin. Tasapainottelua uskon, pelon ja epätoivon välissä. On hetkiä, nopeita kuin auringonnousut, jona vielä jaksan uskoa huomiseen. Jaksan uskoa, että huominen on parempi, että kaikki järjestyy. On hetkiä kun tahtoisin hymyillä. Mutta silti, euforian, hyvän olon jälkeen tulee väistämättä pelko. Se halaa lujaa. Se ei päästä irti. Pelkään ajatuksiani. Niitä, joissa ei ole toivoa. Pelkään hetkiä, kun tahtoisin luovuttaa. Pelkään paljon - varsinkin sitä, etten enää jaksa. Sitä, että rehellisesti olen palanut loppuun eikä kukaan tahdo sitä ymmärtää. Epätoivo. Se kai kuvaa parhaiten niitä tunteita, joita käsittelen päivittäin. Jokainen hetki tuntuu epätoivoisen raskaalta kävellä. Päivät painuvat usvaan eikä mielen piirtämissä kuvissa ole selkeitä ääriviivoja. Loputon vastaiskujen polku kuljettaa jotenkin aina asteen hiukan synkempään huomiseen. Olen ollut pohjalla, mutta tipun edelleen syvemmälle. Tahtoisin uskoa, että epätoivo, tämä kaikki murhe, on kuin pallo. Sellainen pyöreä. Kunnes tipun ja tipun lopulta jalkojeni alla hajoava maa katoaa ja olen taas pinnalla. Tahtoisin niin kovin uskoa, että kaikki tämä olisi vain pahaa unta. Josta herään joku aamu. Sen ei tarvitse tapahtua tänään eikä huomenna. Mutta tahtoisin tietää, että tällä kaikella on kaunis loppu.
On vaikea puhua surullisista hetkistä. Niistä, kun ihminen oikeasti tuntee voimattomuutta ja epävarmuutta omasta olemassa olostaan. Ja siitä, ettei enää löydä syytä jatkaa tätä vaiettua ja kovin pelottavaa matkaa. En silti tahdo, että joku pitää tätä kaikkea melankolisen teinimäiseksi itsesääliksi. Sellaiseksi, jolla ei ole todella suurempaa merkitystä. Enkä tahdo huomioita, en kaipaa ihmistä sanomaan, kuinka kaikki muuttuu vielä hyväksi. Mutta tahtoisin joskus, että joku kertoisi minulle, minkä takia minun tulisi vielä katsoa huominen. Nyt, kun se tuntuu niin kovin vaikealta ymmärtää. Ymmärtää, että loputtomien ongelmien ja murheiden keskellä muka olisi valoa.
On totta, että ihminen tarvitsee itselleen syyn herätä. Jonkin joka pitää meidät liikkeellä. Jokin unelma, haave tai päämäärä. Sellainen, joka muistuttaa tekemisen tarkoituksesta. Mutta entä, kun sinulla ei ole enää määränpäätä. Sinulla ei haaveita tai unelmia - ainakaan sellaisia, joita pidät realistisina tavoittaa. Entä, kun jokainen päivä on vain kovin raskas ja surullinen matka, jota et tahdo kulkea. Rehellisesti vailla turhaa draamaa. Onko elämä yhteinen? Jatkammeko siitä huolimatta matkaa, koska joku tarvitsee meitä? Muuttuuko merkitys, elämmekö vaikein aikoina toisille unohtaen omat halumme? Jos olisin täysin yksin, ilman ystäviä tai perhettäni, en ole enää varma olisinko enää täällä. En olisi varma jaksaisinko enää yrittää.
Tiedän silti, että viimeiseen asti tahdon katsoa. Mutta joskus, todella vaikeina aikoina on mukava tuntea, että minäkin pääsen täältä pois, jos tilanne alkaa oikein pahasti ahdistaa. Hetkenä, kun aikuisten oikeasti en enää jaksa ja kaikki muuttuu merkityksettömäksi.
Jos jotakin nyt tahtoisin, toivoisin saavani takaisin ne ajat jona murheet olivat vain pieniä ja kovin pinnallisia. Vailla karkkirahaa, aikaiset nukkumaanmenoajat. Koti-illat, "kerran viikossa nettiin koska kallista", puhelittomuus, lankapuhelut. Tukkapöllyt. Hajonnut pyöränkumi. Maksaisin mitä vain, jos saisin ne ajat takaisin. Niin, me kaikki kasvamme joskus aikuisiksi, valitettavasti. Ja vaikka kuinka koitan säilyttää lapsellisuuteni, kasvavat myös murheet ja ongelmat. Niistä tulee aikuisten oikean suuria ja pelottavia. Sellaisia, joita en koskaan uskonut kohtaavani. Jos jotakin nyt tahdon, tahdon palata takaisin hetkiin, jona murhe oli vain pieni ja pinnallinen sana leikkimielisen lapsen vetisissä silmissä.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Mirror I

KiroilevaSika
Mitä näet, kun suljet silmäsi? Kun pimeys pyörii sinun ympärilläsi. Vain häilyvien värien, alle uppoutuu. Kuka kuiskaa, kuka sinuun rakastuu? Näet kiireen, tunnet huolet huomisen. Koet vaikeaksi jatkaa matkaa läpi risteyksien, ohi kapeiden ja pienten polkujen. Koet murheet lailla syystuulien. Kylmien, niin hiljaa yhdessä huokaillen. Ja minä, otan kiinni, kun putoat. Kun tunnet pohjan, jota jalat eivät silti kosketa. Otan kiinni, kun kaadut, kun väsyttää. Kun tahdot kadota, et itseäsi voi värein värittää. On peili sielusi, kuin kuolema, se aina seuranaan. Istuu iltaisin, tähdenlennoin sinua koskettaa. Tunnet katseen sinun hiuksissa. Kosketuksena, sanoina jokaisessa lauseessa.
Kun katson peiliin, kun sen pintaa kosketan. En anteeksi anna sitä, joita teoillani satutan. Mutta tahdoin vain, olla itseni. Tahdoin kokea, kuinka joku minuakin rakasti. Tahdoin rehellisen, tahdoin hyvän elämän. Jota arvostan, kun taakse päin viimein kumarran. En ole se, joksi toivot minun kasvavan. Jona pitäisit, kun käännän pään peiliin katsovan. Vaikka ymmärtänyt ei maailma minua. Voisin sanoa, en tuntenut minäkään enää sinua.
On peiliin paljon kadonnut. Monta murhetta, surua on sinne kerrottu. On pinta valhetta, ei kerro se koko totuutta. Vaan näyttää sen, jota mieli tahtoo sinulle sanoa. Ja mitä pidempään, mitä syvemmälle sinun silmiisi. Kun uppoudut, kun uskot kaikki valheesi. On myöhäistä, on liian myöhäistä. Uskoa, että olet vain osa tätä haurasta kauneutta. Joten minä suljen silmäni ja kysyn, mitä tahdon olla todella? Ja vastauksen saan, kun osaan taas ajatuksiini uskoa.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Onnellisuutta

KiroilevaSika
Etsitään. Sitä kiireessä etsitään. Anneta ei mahdollisuutta. Otetaan mitä kädet ojentaa. Varta vasten sitä kerätään. Salaa öisin se sängyn alle lukitaan. Ja pelätään. Ettei ehditä. kaikkea käyttämään, mitä ostetaan luottokortilla. Vaikka kaatuvat seinät. Joskus se saa meidät pelkäämään. Että täydemmät kengät, joihin jalkamme puetaan. On tuomio, joka iltaisin meille luetaan. Niissä tielle astutaan ja jatketaan sitä samaa tietä tuonelaan. Mutta tyydytä ei kauneuteen, joka meitä koristaa. Kaikkea, silmistä sinisiin. Aina vaatteista hiussuortuviin. Loputon on matka, tahdomme kuluttaa; aikamme sitä rakentaen pelkäämme kuolemaa. Ja unohdamme, miksi täällä olemme. Kai vitsaus kulttuurin. Tai syy palkkakuittien. Mutta mitä enemmän me ostetaan. Sitä onnellisemmaksi me muututaan. On kauneus siinä, jota kädessä voimme pidellä. Ei tunteita, ei menetystä osaa kukaan itkeä. Sanon, luovu anna vain anteeksi. Se, että elämä tuli niin pinnalliseksi.
Ja kun katson niitä, jotka paljain jalon kulkevat. Tuntevat, miten maa lämmittää kuluneita jalanpohjia. Kuinka aurinko lämmittää lapsen paljasta ihoa. Jota peitetty ei kauniilla vaatteilla. Ja alla puiden oksien, edessä merien ja syvien järvien. Kiviä heittäen ja musiikkia laulaen. Kuuta palvoen ja sateen alla tanssien. On rikkaus meissä, jotka elävät. Jotka rakkautta hetkessä näkevät. Eivät kerää, antavat ja nauravat. Kuin pilvet, elämää he hiljaa kulkevat. Jotka ymmärtävät, kauneutta on olemassa. Niissä hetkissä, kun tuntee olevansa elossa. Kun makaa, kuulee junan raiteilla. Pitää asetta, suojellen omaa perhettä. Ja upottaa hiekkaan pienet jalkansa. Kun tuntee hetken, siinä kaikessa. On kauneus vahvana niissä miehissä. Niissä naisissa ja lapsissa. Jotka hetkeen osaavat tarttua. Juosta lujaa, metsän huminaa kuunnella. Jotka näkee, eivät unohda. Jotka rakastaa, vailla materiaalista rikkautta.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Elämänpituinen matka.

KiroilevaSika
En tiedä, mikä saa ihmisen aina välillä pohtimaan omaa asemaa telluksen vihreillä rannoilla. Onkohan se pelko omasta kuolevaisuudesta tai siitä, ettei ehdi rajallisen ajan aikana kokemaan kaikkea, mitä tahtoisi. On kuitenkin selvää, että toisilla meillä on rajoittavia tekijöitä. Niitä, jotka pitävät kiinni kynsin ja hampain, jotta emme antaisi lupaa itsellemme olla onnellisia. Monta kertaa kohtaa mietelauseisiin "kuinka tavoitella unelmia" ja "elämme vain kerran". Ne ovat kornin kauniita, haikeita ja surullisen totta. Rehellisiä ja luotettavasta lähteestä linkitettyjä. Mutta sanoja on helppo kirjoittaa. On helpompi kertoa haaveistaan, kuin elää niitä. On helpompi tahtoa jotakin, kuin ne saavuttaa. Vaikka avoimena naurava maailma on valmis meitä varten - olemmeko valmiita elämää varten?
En tiedä onko oikein toivoa maailmanlaajuista katastrofia? Suurta ilmastonmuutosta tai traagista mannerten välistä luonnonmullistusta. Mutta joskus tämä hullu ajatus löytää tiensä ajatuksiini. En tietenkään toivo kuolemaa tai epätoivoa. En toivo edes surua tai pelkoa. Mutta pohtiessani unelmiani ymmärrän, että tässä hirveän eletronisen sosiaalisen median pyörteissä en voi toteuttaa tai elää elämää sellaisena, jona itse sen koen kauniina. En voi sanoa, että käykää, älkää viestitelkö. Soittakaa, älkää emailatko. Älkää tägätkö vaan tarttukaa kiinni. Joskus vain toivon, että anti-sosiaalis-mediasta (miten se nyt sanoisi) tulisi uusi mainstream. Sellainen, jota jokainen tahtoisi tavoitella. Jota arvostettaisiin suuresti. Se ajatus vain vahvistuu jokainen kerta, kun astuu ovesta ulos. Näen kasvoja kohti puhelimiaan, ihmisiä kiireineen. Näen täyteen ahdettuja kasseja, joiden sisältö on muuta kuin tarpeellista. Näin kilpailua omaisuudella, suurempaa pitää olla kuin naapurilla. Kasteen ja kylmän ilman nostama sumu unohtuu, vain saavutuksilla on enää merkitys. Tunnustetaan menestys, unohdetaan herkät ja kertaluontoiset hetket ympärillä. Pinnallisuutta. Siksi sitä kai jo uskaltaa kutsua.
Jos voisin vain sen pienen ja punaisen talon savupiipun uudelleen rakentaa. Jos sytyttää saisin talvipakkasella puuhellan, istuisin takkatulen ääressä myöhään. Voisinpa sen kasvattaa, jota tarvitsen ja antaa sinullekin palan puhtautta. Vaikka olemme luojan kiitos joskus niin samanlaisia, olen kiitollinen siitä, että vielä löydän lämpöä silmilläni. Nauran kosketuksesta ja iloitsen pienestä.
Comments (0)  
 Report  

ääää, joo! Jee. Wohoo!

KiroilevaSika
Ei tästä sen enempää. Ihan vaan, että perkeleen hienoa. Nyt on hyvää settiä tulossa <3
Ensiksikin: Äää, Absolutely Fabulous - the movie!!!
Ja eikä. Miksemmää tiennyt. Onko Lauri nyt sit oikeesti tässä tällee. Äh, miks mä en oo tää toinen taiteilija, siis se hänen elämänkumppani? Mitä hä miksi en!?
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Talvi.

KiroilevaSika  (updated by KiroilevaSika)
Hiihtää hiljaa hiisi helmikuisella hangella. Kuu keittää laihaa kahvia pilven reunalla pohtien rahahuoliaan. Taivas pukee ylleen mustaa, josta koin syömät reijät päästävät valoa pakoon aina metsän jalkojen juurille. On levoton kuu kylmää valoa loistava, päätään raaputtaa ja pudottaa hilsettä alas maailmaan. Peittyy naapurin maa harmaaseen peitoon, jossa jalan jälkiä seuraten päätyy kaivon reunalle. Poikien surullisen näköinen lumiukko vartioi pihatietä, jossa kukaan ei ole käynyt vuosiin. Vain noella piirretyt silmät ja vihreä porkkana nenänään, hymyilee kallistunut vartija polttojätteen värisillä hampaillaan. Valoton on yö, kun taivaan peittää heinäsirkkojen meri, jota toiset kutsuvat ennustukseksi. Talvi jättää eloon vain ne, jotka pysyvät liikkeellä. Kovin kauniina köynnöksinä nousevat liikennevaloissa odottavat autot, joiden pakokaasupilvet tarjoavat verhon tuonpuoleiseen. Rohkea sitä raottaa, mutta koskaan ei palaa. Piirtyy varjo viikatteen tiiliseinän rapistuneeseen pintaan, kun talonmies laskee hanskat naulakkoon. Kuolema, huutaa ohikulkija kovin tuntematon. Takahuoneen itku, se repii tapetin kulmaa hampaillaan. On huoneen ainoa valopilkku savukkeen nukahtava tulipää, jota pitelee lakatut kynnet ja ryppyiset sormet. Hiljaisuutta kaihtaa kotihiiri, joka hirsien päällä rakentaa pesää pullonkorkeista ja irronneista etiketeistä. Nukkuu muori pullantuoksuisessa kudotusssa villapaidassa, jossa selkäpuolen neuleet purkaantuvat.
Ja kuu pohtii edelleen. Se laskee pilven reunalle köyden, toiseen päähän hän asettaa tikapuut kohti taivasta. Ja keskellä itsekseen pohtii kumpi puoli painaa enemmän. Hiiden tie päättyy valkean järven heikolle jäälle, jossa suksien tasainen aura päättyy ylättäen. Puhaltaa tuuli. Se peittää muutamassa minussa haudan, josta kukaan ei koskaan puhu. Jonka ääreen ei lasketa seppelettä, ei kasva edes orvokki, joka vaatii vain vähän vettä. Loputtomasti kutoo yö uutta kangasta. Se ripustaa sen koukkuun, mutta tulikärpäsien pesä kasvaa juuri rievun yläreunassa. Ei ole puhdas, ei ole reijätön kodittoman paita, vaikka kesällä hän kiittää siitäkin vähästä. Talvisin takkia etsii, mutta ohi kulkijan katse pelottaa yksinäistä. Häpeä on sana, jota ei kukaan tunnista. Ylpeys piilee myös puiden juurissa. Ne kestävät pitkätkin talvet ilman ystävää. On surullinen suudelma, joka miettii toista toisinaan, ei tunne kipinöitä hetkessä, jossa tuttu kohtaa toisen ihon.
Ja pyyhkäisee kuu kasvojaan. On juustonmuotoinen pää raskas kantaa kuihtuneilla hartioilla. Murheiden peittämä peti, surun sulkema ikkuna päästää pakkasen sisään. Ei ole toivoa, painaa kuu köydän kaulalleen. Hän katsoo, hän näkee, kuulee laulut. Hän tuntee, iloakin hän kokee siinä pienessä hetkessä, jossa avaruuden hengetön huokaus pukee kauneintaan päälleen. Käskee käki toistamiseen, sulkee kuu silmänsä. Pudotus on loputon. Se kestää ikuisuuden, vaikka näe ei hän eilistä silmiensä edessä. Totuutta etsien kuu katoaa, kiristyy naru mutta antaa periksi. Pilvet surevat ja painuvat kohti pohjolaa. On hiljaisuus sanakirjan muodossa juuri siinä hetkessä, kun tyhjyyttä humisee taivas. Ja murto-osien osa vilahtaa silmiemme edessä. Valkea valo kajastaa tummien metsien läpi ja kiire löytää takaisin kotiin. Sanoo huomenta ja laskee täydet ostoskassit oven pieleen.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Rakkauskirjeitä.

KiroilevaSika
Kuinka voisinkaan kadottaa sen tunteen, joka kerää ajatuksiani yhteen. Kuinka voisinkaan hajoittaa sen muurin, joka pitää minut irrallaan maailmasta. Ja kuinka voisinkaan unohtaa sen heikkouden, joka rikkoo ajatukseni. Kuinka voisin taas olla ehjä ja valmis?
"Tahtoisin tuntea, kuinka rakastankaan sinua. Tahtoisin tietää, miten paljon sinä kaipaat minua. Tahtoisin kokea sen hetken, kun olet luonani. Ja tahtoisin niin kovasti, olla sinun suojasi. Haluan taas, tuntea sitä lämpöä. Jota levität, käsillä olet minun iholla. Haluan, että ollaan ihan kahdestaan. Vailla sanoja, me toisiamme halataan. Kaipaan niin, sitä pientä pelkoa. Joka kertoo siitä, että olen elossa. Kaipaan myös, niitä aamuja. Kun olet poissa, kun kaipaan sinun hiuksia. Mutta eniten, eniten kaipaan niitä tunteita. Jotka saa taas, elämän näyttämään hurjan kauniilta. Niitä tunteita, jotka pitää minut mukana. Lähtemään, etsimään yhteistä polkua. Voi kumpa saisin, taas sen hetken kokea. Miltä tuntuu, kun toista saa suudella. Rakkaus, sinä peloton ja kovin häilyvä. Liikut hiljaa, olet aina minun kädellä. Olet ajatus, olet tunne, joka pelottaa. Koska joskus mietin, sitä pääsenkö vielä kokemaan."
Jo yhteen lauluun pitäisi kiteyttää se kaikki tunne, jota kaipaan. Jota etsin. Jota tahdon. Jonka joskus menetin. Jota olen etsinyt, jota hakenut. Vaikka rakastan ja itken aina, kun kuulen tämän radiosta se kertoo, mitä minun on tavoiteltava. Ja mikä kauneinta tiedän lopulta, mitä oikeasti haluan. Toivoisin, että joskus saisin soittaa tämän sinulle. Että voisimme elää niitä sanoja, joista ne laulaa. Elää niitä tunteita, joista ne kertoo ja muistella niitä muistoja, jotka olemme jo yhdessä nähneet. Toivoisin, että yhtenä iltana minäkin voisin unohtaa pelkoni ja olisit se, jota olen aina salaa tarvinnut. Jota olen aina etsinyt. Toivoisin, että yhtenä iltana saisin kertoa, kuinka rakastan sinua. Ja näkisimme yhdessä, kuinka maailma olisi kohdallaan.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Miten sinä voit?

KiroilevaSika
Heittäydyin kai liian itsekkääksi. Tai ainakin tuntuu siltä. Niin monta kysymystä, joista yksikään ei tahdo tietää, miten minä voin. Mutta sitä se on. Kun olet tottunut antamaan, toinen saamaan, ei ole väliä kumpi katuu teiden erkanemista. Vain se on tärkeää, kumpi jää ilman.
Jossakin vaiheessa elämää ihminen löytää itsensä pohtimasta omaa elämää. Sitä missä hän on, minne menossa. Mitä hän haluaa, miten sen kaiken voi saavuttaa. Ja silloin, kun hän löytää sen palan itsestään - sen joka tahtoo jotakin ja ymmärtää - on tehtävä itsekkäitä päätöksiä. Niin se vain yksinkertaisesti on. Elämä on kertakäyttöinen eikä sitä voi uudelleen elää. Valitettavasti. Mutta huomasin surukseni. Päätökset, joita teet itseäsi varten. Jotka kuljettavat sinut onnellisempaan huomiseen ovat toisille liian tuntemattomia. Et saisi miettiä itseäsi, koska joku toinen on sinusta niin riippuvainen. Vaikka päätöksiä tehdään, se ei aina tarkoita, että se olisi toiselle jotenkin parempi valinta. Moni unohtaa kysyä, miten sinä jaksat, kun toinen valittaa surullista kohtaloaan.
Huomasin tämän kaiken, kun tajusin olevani kovin ahtaassa tilassa. Istuin illat tuolissani pohtien, miten helvetissä elämä voi olla joskus niin kamalan raskasta. Mitä kauemmin tyydyin tilanteeseen aloin hahmottaa, miten illat venyivät yöhön. Miten ne satunnaiset ajatukset olivat kovin nopeasti arkeani. Ja kun löysin sen hetken, jossa yksikään ajatus ei ollut enää positiivisen onnellinen hajosin. Ajattelin, etten jaksa elää tätä kaikkea enää päivääkään. Tein päätöksiä, joilla oli kuitenkin kovin katkera loppu. Romahdin alas ja katsoin hiljaa silmilläni ulkona levollisesti nukkuvaa maailmaa. Se oli kaunis, rauhallinen ja tietoinen olemassa olostaan. Mitä syvemmälle uppouduin sitä varmemmaksi tulin päätöksestäni. Vaikka olinkin paennut sitä, riitti kipinä räjäyttämään väsyneen mieleni. Ja niin siinä kävi. Kaiken antaneen mieltä kun lyö, se riittää. Se hajottaa ihmisen, mutta mikä kauneinta, se saattaa myös avata silmäsi. Ne tietyt sanat jotenkin raapivat silloin ihoani, jotka kuulin tuona kesäisenä iltapäivänä. Olin aina ollut siinä. Tehnyt mitä jaksoin, annoin yleensä aikaa enemmän kuin olisi pitänyt. Ja niin, missään vaiheessa taivaltani kukaan ei edelleenkään kysynyt, miten sinä jaksat? Kaipaan edelleen niitä sanoja. Tai sitä kysymystä. Sitä että joku oikeasti välittää. Mutta lähdin. En katsonut taakseni Ja tunsin vapauden.
Mutta se päätös, joka tehtiin hätäisesti, jäi kummittelemaan. Vaikka ihmisen on loppujen lopuksi tehtävä päätöksiä itseään ajatellen aloin tuntea syyllisyyttä. Pelkoa siitä, että olin tehnyt väärin. Vaikka vapauden tunne tuntui hyvälle, olin silti päivä päivältä surullisempi. Tunsin, kuinka ihmiset eivät ymmärtäneet. En oikein käsitä. He eivät koskaan kysyneet, miten sinä jaksat. He kai vain olettivat minun elävän kuten kaikki muut. Olinhan kantanut sitä hymyä mukanani, jonka taakse piiloutui väsymys ja pelko. Sain kai siitä syyttää itseäni. Istun edelleen hiljaa tuolillani pohtien kaikkea tätä. Sitä, miten sinun tulisi omistaa elämäsi jollekin toiselle vain, koska he tarvitsevat apua. Mutta kuka auttaa takaisin? Kuka auttaa sinua? Tahtoisin pyyhkiä pienen osan elämääni maton alle. Unohtaa sen kaiken ajan, jona luulin olevani ihmisenä hyvä. Monien sanojen, lukuisten puheluiden jälkeen tunnen, että ajatellessani itseäni muutuin kovin itsekkääksi ja pahaksi, vaikka päätökselläni ajauduinki itse kovin pieneen ja ahdistavaan tilaan. Tahdoin vain hetken taas elää ja hengähtää. Vaikka se päätös tuntuukin joistakin väärältä, en voi murehtia niitä, jotka eivät enää pääse helpolla. Jotka ovat tilanteessa, missä heidän on kannettava vastuu omasta elämästä.
Vaikka olenkin onnellisempi mietin vieläkin, milloin teot ovat itsekkäitä - milloin ne ovat vain oikeutettuja ja välttämättömiä itseään kohtaan? Mikä erottaa itsekkyyden ja mitä on itsensä ajatteleminen. Onko ne vain kauniita ajatuksia kirjoituksissa vai todellisia tekoja, joihin meillä on oikeus?
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

It´s raining..

KiroilevaSika
Voi kun joskus vain voisin tanssia sateessa. Tarttua elämää sen kaulasta ja kuristaa, kunnes kaikki paha kuolee. Joskus tahtoisin vain sulkea silmäni. Tuntea, kuinka maailma juoksee ympärillä, kuinka vesi hyväilee ihoani. Joskus tahtoisin vain olla, elää ja unohtaa kaiken muun. Miksi meillä on taakkamme, miksi murheemme? Miksi meillä on toisimme, mutta emme aina osaa sitä arvostaa? Miksi minä en osaa olla enää onnellinen? Tahtoisin joskus nostaa purjeeni. Tahtoisin seilata läpi myrskyn. Läpi vaarojen ja tummien vesien. Ja jossain, kaukana kaikesta, odottaa ranta kultainen. Johon vain jalkani upotan ja elän iloiten. Miksi meillä on taakkamme, miksi murheemme?
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report