108.499 members 3.350 online
Log in Become a member
Qruiser
Manchester 8/31
Axm bar
Gaymap
Manchester 8/31
Tribeca
Gaymap
Manchester 8/31
Taurus Bar & Rest…
Gaymap
Manchester 8/31
Cruz 101
Gaymap

blog.qruiser.com
I blog on Scandinavia's largest gay and queer-community site, Qruiser. Be a member too!
Kaappihomon elämää
Muista, että elämä
ei odota.
Jos et pysy kyydissä,
menetät enemmän,
kuin saavutat.

Ota siis kiinni,
ja nauti kyydistä.
Guy, 30, Rauma
 
Categories
Latest entry
Calendar
«
Mon Tues Wed Thurs Fri Sat Sun
1 2 3 4 5 6
7 8 9 10 11 12 13
14 15 16 17 18 19 20
21 22 23 24 25 26 27
28 29 30
Widgets
Statistics
Blog id: 2162

Anna anteeksi.

KiroilevaSika  (updated by KiroilevaSika)
Miten voisin tavoittaa ne tähdet, jonne upotin kaiken toivoni? Mistä löydän sen polun, jonne itkin silloin kaikki murheeni? Anna anteeksi, että en ollut täydellinen. Koska sinä olit minulle, enemmän kuin osasin odottaa. Jota osasin edes toivoa. Ja viimeiseen sanaan upotan kaiken vihani ja rakkauteni, jota sinua kohtaan tunsin. Jota tunnen, kaipaan niin sitä hetkeä, kun vielä seisot vierelläni nähdäksesi tulevaisuuden.
---
En osaa pukea sanoiksi niitä tunteita, joita minä jäin kaipaamaan. Istuin. Pimeässä se kaikki avautui eteeni. Niin kuin kirkas taivaan portti, tunsin olevani kotona. Siellä, jonne minut jätit. Kun sanoit hyvästi. Kun sanoit rakastit. Anna siis anteeksi, etten osannut olla sitä, mitä etsit. Mitä kaipasit; jona minut sinä iltana näit. Olin heijastus joen pinnalla, kuva valkealla taivaalla. Olin sinulle sanoja laulussa, kirjaimia tiilitalojen seinillä. Olin hetki, tunne ja elämä, jota me kuljimme. Mutta anna anteeksi. Vaikka tunnen edelleen kätesi ihollani. Vaikka tunnen huulesi huulillani en voi pitää kiinni. Olet jotakin, jota en voi omistaa. En voi saada, mutta juoksin aina luoksesi. Juoksin, pelkäsin ja itkin, koska nyt, kun istun tässä kirjoittamassa tiesin, ettet jää. Ettet jaksa, ettet ymmärrä. Ja elämä vei sinut pois. Luotani.
Anna siis anteeksi ja vie minut pois. Vie minut ja anna pala elämääsi. Näytä polkusi, anna kätesi ja kuljen aina vierelläsi. Älä luovuta, minun rakkaus tulee aina olemaan sinun. Älä vihaa, vaikka en aina ymmärrä. Vaikka piilotin ne sanat mullan alle, jotka tahdoit kuulla. En osannut lausua niitä. Anna anteeksi, koska kadun. Kadun, että en koskaan  osannut sanoa niitä sinulle. Ja vielä tänään näinä hiljaisia iltoina itken. Tunnen, kuinka makaat vierelläni. Kuinka kylkesi painaa minun kylkeäni. Nauru, se kaikuu, sanat kirjoittavat runoja seinilleni. Anna anteeksi, tahdon vain kertoa, että olit minulle kaikki. Juuri sitä, mitä sydämeni etsi. Oli aina etsinyt ja tulee aina etsimään. Pyydän, anna anteeksi, miksi et enää kävele vierelläni?
Ja nyt, kun istun yksin tajuan, mitä menetin. Mitä kaikkea minulla oli, mutta tahdoin enemmän. En ymmärtänyt, anna se anteeksi. Vaikka tiedän, että jatkat juoksemista toivon näinä hiljaisia hetkinä, että palaat takaisin. Että makaat vierelläni. Että annat syntini anteeksi. Että olet syy minulle, tarkoitus tahdon olla sinulle. Anna anteeksi, että rakkaudestani tuli itsestään selvyys. Anna, anna anteeksi; Pyydän.
---
Kuinka kahdesta maailmasta tuli yksi kokonaisuus. Kuinka pelko kaatui ympäriltämme. Kuinka tahdoimme taistella toistemme puolesta. Olimme valmiit kohtaamaan sen vihan, joka seisoi kaduilla. Jotka löivät, huusivat ja tappoivat. Mutta en pelännyt, olin kanssasi. Olin löytänyt sen tarkoituksen, joka minussa heräsi maailman edessä. Se puhui silloin, kun olit hiljaa ja katsoit minua. En tarvinnut mitään, en kaivannut ketään muuta, kuin sinua. Olit tarkoitus, päämäärä. Olit asia, jota olin etsinyt. Kaivannut ja unohtanut. Joten halaa vielä. Halaa lujaa niin, että tunnen sinut vielä, kun olet poissa. Niin, sanoin vielä, kun olet siinä, tahdon pyytää anteeksi. Pyytää ja sanoa, olet kaikkeni!
Comments (0)  
 Report  

Mitä sinä haluat?

KiroilevaSika
Niin, minä haluan. Olen onnellinen, että osaan vielä odottaa ja toivoa elämältä. Paljon ja kaikenlaista. Seikkailuja, ihmisiä. Elämää itsessään. On ihana tuntea haluavansa vielä jotakin. Ja kun en enää mitään odota tai etsi, tahdon kadota. Tavoitteiden puuttuminen, millä saralla tahansa, ei ole enää elämisen arvoista. Silloin en enää pyri pääsemään tai kokemaan mitään.
Mutta mietin, koska olen tietoinen omista asioistani, mitä sinä haluat? Vaikka tunnen helppoutta saavuttaa tietynlaisia asioita, joskus tukahdun tunteeseen ja ajatukseen, minne muut ihmiset ovat menossa. Mitä he etsivät ja voinko itse koskaan olla heidän tavoitteensa ja päämäärä? Se ahdistaa. Olen ihminen, joka analysoi paljon. Kaikkea ja useasti. Joskus se on minut pelastanut kivuliailta tienpätkiltä. Kuten ymmärrän, että ruusupensaaseen ei kannata nukahtaa. Tiedän myös, että nokkonen polttaa enkä sitä kerää paljain käsin. Mutta ihmiset. Niiden ymmärtäminen on usein kovin vaikeaa. Mitä he etsivät, mitä he tahtovat ja mikä heidät ajaa luokseni ja taas pois. Sen kun opin, siis ymmärtämään, olen varmasti taas hitusen verran viisaampi ja askeleeni tuntuvat taas kevyemmiltä.
Kohtaan usein tapauksiin, jotka alituiseen ja loputtomasti etsivät jotakin. Haluaisin sanoa, että täällä meitä on. He sanovat, että kun vain olet ihminen. Kunhan olet vain valmis tutustumaan ja tarttumaan hetkeen. Huudan jälleen hep ja odotan. Mutta se ei riitä. Vaikka kuinka koitan katsoa riittäväni heidän pieniin ajatuksiin tuntuu, että he eivät loppujen lopuksi ole enää varmoja haluavatko he sitä, jota antavat meidän ymmärtää. Vaikka olen suurien ja pitkien listojen peloton vastustaja joskus tajuaa, että ne osittain helpottavat meitä ymmärtämään. Etten minä sittenkään täytä jokaista kohtaa. Ja silloin minun on helppo ymmärtää, että hänellä olikin jokin syy, jonka minä näen edessäni. Syy jatkaa matkaa ja odottaa, että joku muu ihminen täyttää myös kohdan, jossa minä epäonnistuin.
Mutta silti mietin, mitä sinä haluat. Haluatko ihmisen, joka rakastaa sinua. Haluatko miehen, joka täydentää sinut? Tahdotko täyttää listojen kohtia, joihin joku ehkä sopiikin? Vai tahdotko tehdä asioista vain vaikeita, jopa pelokkaasti rakentaa vaatimuksia, joita kukaan ei voi täyttää? Jotta voit syyttää muita siitä, että he eivät olleet tarpeeksi hyviä sinulle?
Ehkä ihminen tekee asioista niin vaikea itselleen, että he voivat yksinäisinä iltoina vakuutella peilikuvalleen etsivänsä, mutta koskaan löytämättä? Kuka tietää. Saattaa myös olla, että meille jokaiselle ei enää riitä niitä, jotka tekevät viidenkymmenen listan kohdasta täydellisen. Kaikkine sivuhuomautuksineen ja alaviitteineen. Ehkä siis on väärin syyttää muita, koska kukaan ei voi väittää, etteikö meitä vapaita vielä täällä olisi. Jotka hiljaa odottavat vain sinun sanojasi ja antamaasi mahdollisuutta.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Mitä minä haluan?

KiroilevaSika
Tuntuu, että on väärin enää haluta mitään. Pyytää, tahtoa, haaveilla. Ihmisen pitäisi sulautua massaan, olla harmaa; yhteiskunnan toimiva jäsen ilman omia mielipiteitä. Ja kun niin tapahtuu, sinua syytetään tasapaksuudesta. Mutta entä, kun ihminen tuo halunsa esille, onko vastaanotto sen helpompaa? Usein syytteenä on ylimielisyys, tuomio kartettava ihmistyyppi.
Kysyt minulta, mitä minä haluan ja alan kirjoittaa. Kirjoitan pitkään ja hartaasti vain, koska haluan paljon. Elämä on runsas-satoinen paikka, jossa nopeat keräävät enemmän. Onko siis väärin haluta enemmän, kuin on mahdollista kantaa? Lähdin ajattelemaan käsitystä siitä, miksi meillä on omat mielipiteemme, jos emme saa niitä tuoda julki. Älä ole suorasukainen, älä sano äänen aina mitä ajattelet. Ole kuitenkin rehellinen ja kun sanot, älä satuta ketään. Miten ihminen voi näiden sanojen kanssa oppia elämään ja onko se edes mahdollista? Vai onko se moraali, joka kertoo sinulle, milloin kannattaa olla vain hiljaa?
Parisuhdemarkkinoilla toimii vieläkin raadollisemmin tämä ajattelutapa. Ihminen voi haluta mitä ikinä tahtookin, mutta hänelle ei saa sanoa, mitä itse haluaa. Ja toisin päin. Hän saa toivoa, joskus jopa vaatia, mutta minun tulisi mukautua niihin lauseisiin, jotka minulle sanellaan. Kuin allekirjoittaisi sopimuksen, jossa toista osapuolta ei kuulla. Niin, ne lauseet ja ajatusten vaihdot yleensä kiteytyy sanoihin toivon sinun olevan tai odotan sinulta. Omistat ehkä ja luonteeltasikin voisit.. En kuitenkaan halua ja kunhan et vain.. Tahtoisin ymmärtää onko näiden lauseiden takana vain tapa varmistua siitä, että kohdatessaan ihminen on varmasti pilkulleen sitä, jota etsin sanallisesti enkä tahdo tutkia, voiko jokin muu minulle sopia? En tiedä, mutta liian usein tajuaa, kuinka listat, vaatimukset ja kriteerit ovat meidän kaikkien tuho ja tuomio. Niitä kun kaikkia ei voi sama ihminen täyttää.
Mutta sitten kun osuu ja uppoaa. Kun tuntuu, että toinen tuntuu olevan juuri sitä, mitä pienenä kirjoitit päiväkirjaasi. Aloit jo sovittaa sinun sukunimeäsi minun etunimeni eteen, kunnes minä kerroin, mitä minä haluan. En tahtonut loukata, olin vain rehellinen. Sellainen, jona minut halusit. Onko rehellisyys vain sanamuoto, jolla tarkoitetaan rehellisyyttä kaikkia muita asioita kohtaan, kuin ihmistä itseään?
Kun joku kysyy, mitä minä haluan, en uskalla enää kertoa. Entä jos sanonkin väärin tai en puhu asioita, joita hän haluaa kuulla? Olenko silloin lähtökohtaisesti tuhoontuomittu, menetetty tapaus vailla ymmärrystä? Jos kysyt minulta, mitä minä haluan, on tarinani aivan toinen kuin se, mitä sinä mahdollisesti edustat. Ainakin useimmiten. Mutta se ei tarkoita sitä, ettetkö sinäkin voisi olla jotakin, mihin minä rakastun. Epävarmuus itsestään tai pelko omasta riittämättömyydestä saattaa koputtaa näiden sanojen lukijaa. Ihminen, jos et halua kuulla jotakin, älä koskaan kysy. Anna pienten asioiden kulkea silmiesi ohi huomaatamma ja jatka elämääsi.
---
Mitä minä haluan. Usein kysyn sitä itseltäni. Tahdon rakkautta, iloa ja surua. Riitoja ja sovintoja. Tahdon tummia hiuksia, lihaksikasta, kuvan kaunista. Tahdon, että omistat tatuointeja, mutta ne ei välttämättä ole niinkään pakollisia. Tahdon, että olet pitempi, miehekäs, karvainen. Tummasilmäinen. Ja paljon muuta. Herkkä luonteeltasi, uskollinen, rakastava, vaatimaton, urakeskeinen.. Voisin kirjoittaa loputtomasti haikailemistani asioista, joita sinulta toivon. Mutta minä tiedän. Minä ymmärrän eron siinä, mitä minä haluan ja mitä minä oikeasti tarvitsen.
Tarvitsen vain rakkautta. Hiukan ymmärrystä. Luottamusta ja yhteistä arkea. Harmaata, joskus kovin herkkää ja ehkä pelottavaakin. Tahdon, että välität minusta ja opit rakastamaan minua tälläisenä. Et vaadi, joskus kehotat minua muuttamaan tapojani, mutta omasta halustani. Toivon, että olet ihminen, jolle haluan kertoa surua, iloa ja aina niistä ensimmäisenä. Ja sinä haluat herätä vierestäni, nukahtaa kanssani. Kuten huomaat, minä tarvitsen täysin erilaisia asioita, joita minä haluan. Jos siis kysyt uudelleen mitä  minä haluan, saatat ymmärtää asian täysin väärin. En vastaa niin, kuin haluat kuulla. Vastaan niin, kuin asiat ovat. Ymmärrä siis. Me haluamme paljon, mutta loppujen lopuksi tarvitsemme vähän ollaksemme onnellisia. Tutki siis joskus itseäsi ja mieti, mitä sitä oikeasti haluat?
Comments (0)  
 Report  

Mitä minä olen?

KiroilevaSika  (updated by KiroilevaSika)
Seison hiljaa siellä, jossa nimeäni ei mainita. Jossa kehoni lämpö pakenee kohti hallayön piirtämää kangasta. Taivaan yksinäiset pilvet kerääntyvät ylleni peitoksi. Niiden vaaleansiniset kädet tarttuvat puiden latvoihin. Hengitykseni ääni kaikuu kallioiden seinillä. On metsä täysin hiljainen, vailla minun ajatuksia saattaisin kuulla neulasien tippuvan  sammaleisen maton kevyille aaloille. Valon ja sumun tanssi muistuttaa yökerhon lattiaa, jossa askeleet sekoittuvat loputtomaan musiikkiin. Ja niin, jokainen linnun parkaisu tuntuu kuuluvan olkapäältäni. En näe ketään, mutta tunnen katseiden kulkevan selkärankaani pitkin aina pääalelle. En tuomitsevasti, mutta niin ne pelokkaat silmät kartoittavat minun tarkoitustani. Jalkojeni alla, pehmeiden kumpujen ja katkeilevien oksien alle jää kuollut kerros kirjoittamatonta elämää. Kulkiessani etelään jätän merkityksettömän jäljen itsestäni, joka pyyhkiytyy pois vain muutaman ajatuksen jälkeen. Äänet, joita jätän taakseni, riippuvat kuusien oksilla nuottiavainten jälkeen. Joulukuusen lailla koristeelliset niiaavat edessäni, ravistelevat ja unohtavat. Minne ikinä käännän pääni tunnen puhtautta. Hiljaisuus on kaunista, ilma raikasta ja koen, kuinka teoillani ei ole mitään muistoa. Joskus minun on päästävä sinne, jossa minullakaan ei ole mitään tulevaisuutta. Kaikki, niin ne vihreät versot polkujen juurilla, siiven iskut ja autiot pesät jatkavat elämistään minusta huolimatta.
Usein istun kodiksi kutsutulla paikalla äänien juostessa ympärilläni. Kaukaa moottori yskii, leijailee tuuletusaukosta pakokaasuja. Puhe ja meteli, joka kulmahuosteistosta kantautuu, eivät jätä minua rauhaan. Ikuinen kiusa, saatan hiljaa murista. Mutta nyt, kun lasken jalkani pienien kivien lähiöön, saatan kuulla ajatukseni pelottoman puheen keskenään. Kuulen, kuinka sydämeni sykkii ja kuinka rintakehäni laskeutuu. Ja nousee. Ennen en tiennyt, miltä elämä kuullostaa, mutta nyt, kun tunnen taas eläväni, ymmärrän. Elämä on hiljaisuutta. Se on asioita, jotka katoavat levottomien lentokoneiden ja surullisten juna-asemien alle. Elämä on hetkiä, joita kukaan ei voi todistaa, jotka unohtuvat, kun olet poissa. Elämä on asioita, jotka sinä näet, eivät niitä, joita sinä olet todistamassa.
Niin kauan olin elänyt muille. Olin ojentanut käteni turvapaikaksi. Olin toisille satama, jollekin lentokenttä, josta oli helppo lähteä. En tuntenut eläväni itselleni, annoin aina kaiken maailmalle, joka harvoin antoi mitään takaksin. Joskus saatoin laskea siipeni ihmisen vierelle, mutta kuten huomasin, he eivät arvostaneet ihmisyyttäni. Mutta nyt, kun olen yksin; Kun tunnen kehoni ja mieleni tajuan, miksi olenkaan ollut niin hukassa. En osannut koskaan etsiä itseäni oikeasta paikasta, se unohtamisen ja luovuttamisen jälkeen satoi tuulessa päälleni virraten pieninä jokina ihollani. Sinä ilta-auringon aikana saatoin rakastua taas siihen, jonka olin kiireessä unohtanut. Vaikka pinoamani kirjapino huojui edelleen lattialla, koristeelliset kahvikupit mustuivat ylijääneestä mustan teen pisaroista, lojuvat vaatteet lattialla täysin järjestelemättömästi, en kaivannut mitään. Olin valmis antamaan pois kaiken kokemani vain hetkestä itseni kanssa. Tunsin iloa. Niin harvoin ihminen herää hetkeen, joka ei ole unta. Niin harvoin muistamme, että kaiken tämän rikkauden ja rihkaman alle hautautuu ajaton ja niin näkymätön elämä, josta me emme aina tiedä. Me voimme jättää uteliaille silmille jäljen, jota pitkin he voivat aina kulkea luoksemme. Mutta osaammeko itse kulkea sitä pitkin enää kotiin takaisin? Kysyin, ja niin uskalsin kävellä vielä muutaman askeleen verran, kunnes valo katosi ympäriltäni.
Sinä iltana tahdoin olla kaikkea. Tahdoin olla se, josta kukaan ei puhu, jota kukaan ei tunne ja jonka elämä jäi maailman varjoon. Ja vaikka se tuntui ajatuksena kovin murheelliselta tiesin, että minun oli vain elettävä itselleni. Koristelin kotimatkalla polkuni ajatuksilla ja naurulla. Asettelin matkalle toivoa ja unelmia. Olin kovin tyytyväinen. Tiesin, että minä olen se ihminen, joka vielä kävelee tuota polkua takaisin kotiin ja näkee, mitä kaikkea minä olin, mitä minä juuri nyt olen ja mitä tulen olemaan. Sanokaa vain itserakkaaksi, mutta sinä levollisena hetkenä tunsin kovin suurta ylpeyttä. Olin taas kokonainen. Ilman minkäänlaista ylimääräistä.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

yhteisiä.

KiroilevaSika  (updated by KiroilevaSika)
Älä ojenna minulle arkea, anna elämyksiä. Älä kuitenkaan juokse, jää joskus paikallesi. Älä päästä irti kädestäni. Mutta joskus anna minun mennä. Vain, että voisin palata. Anna minulle aikaa, kärsivällisyytesi on minulle tärkeää. Mutta uskalla joskus hoputtaa, ei junatkaan odota laiturilla. Täytä lupauksesi, älä koskaan petä sitä, minkä minulle lupasit. Mutta ymmärrä myös, älä lupaa sitä, jota et voi pitää. Jos minut hajotat, et koskaan voi minua enää korjata. Mutta joskus toivon sinun kertovan, että olet vain ihminen. En siis oleta, että koskaan en voisi sinulle suuttua, tai sinä minulle. Kunhan vain ymmärrät merkityksen anteeksiannolle. Älä tee väärin, älä koskaan elä minun takiani, koska minäkään en voi luvata eläväni sinulle. Tahdon, että otat minut mukaan sinun matkallesi ja minä näytän, millainen minun tieni on. Silloin olen oma itseni, sinä olet sinä, mutta polkumme risteytyy. Tärkeintä, ole itsellesi rehellinen. Tee niin kuin haluat, silti minut huomioonottaen. En toivo koskaan omistavani sinua. En halua, että sinä omistat minua. Mutta sen lupaan, jos paikkasi ansaitset, olet ainoa, joka omistaa palan minua. Lupaan olla sinun, kunnes toisin sanot. Ja toivon, että sinäkin osaat antaa osan sinusta. Vain, jotta voin sitä yksin muistella. Silloin, kun et ole luonani. Älä itke perääni, koska silloin tiedän, ettemme enää kohtaa. Naura minulle, koska minä tahdon nauraa myös sinulle. Ilo olkoon yhteinen, murheet jaettava. Ole tarpeeksi vahva, jotta voit tukea minua. Minäkin lupaan ojentaa turvan, olkapäälleni saat nojata, kun sitä tarvitset. En oleta, että olet kuin kallio. Koska tiedän, että jokaisella on heikkoutensa. Minäkään en ole sinun kalliosi, mutta lupaan tarjota paikan, jossa on helppo olla. Odota paljon, mutta älä pety, jos en niitä voi täyttää. Minäkin odotan sinulta, mutta en vaadi mitään. Ole kaikkea mitä haluat olla. Koska silloin olet onnellinen ja minäkin tiedän, että tahdon jakaa sen ilon kanssasi. Mutta muista. Loppujen lopuksi ole minulle ihminen. Ole heikko ja haavoittuvainen. Silti vahva ja rohkea. Älä koskaan yritä liikaa, anna pelollekin joskus tilaa. Halua minua. Ja kun minä haluan myös sinua tiedämme, että elämä on tarkoitettu meidän elettäviksi. Silloin tämä kaikki katoaa ja voimme vain olla.
Rakkaus. Kahden ihmisen välinen maailma. Sen kauneudesta on vaikea kirjoittaa. Se kun pitää elää. Sen hauraudesta on pelottava kirjoittaa, koska joskus - joku niin valkean kaunis hajoaa ja sinä satutat itsesi. Mutta muista, ihminen, joka ei koskaan ole satuttanut itseään ei varsinaisesti ole vielä elänyt. Ihmisen on rikottava itsensä ainakin kerran tietääkseen kuinka vahva hän tosiaan on. Ja kun muurit murtuvat me tajuamme, miltä rakkaus todellisuudessa näyttää.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Kuka uskoo omiin valheisiin?

KiroilevaSika
Ikuista pettymystä. Keskustelua ja itkua. Murehditaan, valitetaan ja luovutetaan. Asia, joka ei koskaan lopu, on puhe parisuhteen etsimisestä. Tai oikeastaan sen vaikeudesta. Tahtoisin ymmärtää, mikä tekee siitä niin kovin hankalaa. Ollaan yksin tai yhdessä, sehän on harvinaisen yksinkertaista. Mutta sitten, kun kohtaa sinkkujen mielipiteitä ymmärtää välittömästi, että ei - se ei olekaan niin helppoa ja ymmärrettävää kuin luulisi. Miksi parisuhteen rakentaminen (tai sen löytäminen) on monelle niin kovin pelottava aihe? Johtuuko se pelosta, että jää yksin tai siitä ettei löydä ketään? Onko tosiaan helpompi valittaa, kuin tehdä asialle jotakin. Maailmasta ei koskaan tule puhe loppumaan. Se on kylmän kankea totuus, että tekemällä syntyy muutoksia, puheella kirjoitetaan runoja, joita lapsenlapset lukevat ihmetellen.
Tiedän, aihe on monelle arka ja kovin läheinen. Siitä saarnataan kuin vanhan luokan pastori pimenevässä syysmyrskyssä. Siitä löydetään aina syitä, miksi se on vaikeaa. Parisuhde - milloin sinusta tuli ihmiskunnan suurin suru ja murhe? Monelle suhteessa eläminen on kuin ainoa oikea päämäärä, jota voimme tavoitella elämässä. Ja minä ymmärrän sen. Onhan kaksin aina kivempaa, kuin yksin suu pielet alhaalla. Mutta, kunnes ylitämme jonkinlaisen ikäkynnyksen, syyt muodostavat nyt suurimman ongelman tässä kaikessa. Nuorena tunnustimme olevamme villiejä, vapaita ja aivan täydellisiä. Mikään ei estänyt meitä tavoittelemasta unelmiamme. Ikää tuli, rypyt alkoivat koristaa kasvojamme. Aloimme voimaan pahoin, huomasimme virheitä, jotka ovat kaukana todellisuudesta. Ja vaikka epävarmuus kasvoi, emme silti lopettaneet uskomasta. Emme, kunnes löysimme sen vaikeimman - tekosyyt. Saapuessa tiettyyn ikään halusimme uskotella itsellemme vielä onnistuvan. Että edessämme on jotakin paljon parempaa. Siksi olemme tässä niin yksin. Jaksoimme uskoa, ymmärtää muita ja kuunnella satuja. Jaksoimme, kunnes aloitimme löytää tekosyitä, monien sanojen verran ymmärsimme että voimme syyttää tästä muitakin. Se on kai se viimeinen pysäkki, jolle jäämme seisomaan. Josta kukaan ei enää meitä löydä.
Olen itsekin kovin skeptinen tietynlaisiin ihmisiin. Vaikka koitan itse toteuttaa hyvää ja rehtiä parisuhehakua ymmärrän myös, että jokaisella meistä on oikeus etsiä juuri siitä, mitä me koemme tarvitsevamme. Olen syyttänyt usein niitä kauneusihanteita, joita silmiemme eteen viljellään kuin nokospeltojen lailla pistäviä ohdakkeita. Hikisten ja niin kovin lihaksikkaiden miesten ympärillä tunnen vajoavani yhä alemmas pimeään kuoppaan, josta en uskalla nousta ylös. Niin, minäkin olen usein keksinyt tekosyitä. Ja haluan joskus jopa uskoa niihin. Mutta tajuan, ihminen on kuitenkin itse ajatteleva, emme me voi heitä käskeä toimimaan toisin. Heillä on täysi oikeus tehdä, mitä he haluavat elämällään saavuttaa, omistaa tai rakentaa. Ja mikä tärkein, vaikka ne olisivat kuinka hulluja, heillä (meillä) on täysi oikeus vaatia toiselta asioita, joita tahdomme.
Eniten minua ärsyttää pienellä tavalla ihmiset, jotka kritisoivat toisten ihmisten tapaa etsiä kumppania. En ole koskaan käsittänyt, mitä se meille muille kuuluu. Ymmärrän, jos et kuulu siihen muottiin johon haluat, se saattaa ärsyttää lauantai-iltaisin. Mutta emme tajua, että eihän se meiltä ole pois. Vaikka kriteerit olisivat kuinka korkeat, kuka on oikeutettu sanomaan mitä minä kumppaniltani tahdon. Sehän on juuri sitä, mitä minä olen oikeutettu tavoittelemaan. Oli ne sitten pilvirajaa hipovia, kuka kehtaa sanoa sitä vääräksi tavaksi? Kuka kehtaa arvosatella, mitä minä toiselta vaadin.
Toinen erittäin suuresti ärsyttävä tapa on ihmetellä asetettuja vaatimuksia, ominaisuuksia tai muotoja. Ehkä jopa värejäkin. Haluan tavata sen ihmisen, joka täysin rehellisesti voi väittää rakastuvansa ja etsivänsä vain ja ainoastaan ajatuksiltaan yhteensopivaa kumppania. Ettei muka välitä yhtään, miltä toinen näyttää. Vaikka minä haluan henkilökohtaisesta ihmisen, jonka kanssa nauraa, puhua ja tapella, haluan häntä myös joskus katsella. Olen kyllä niitäkin nähnyt. Katsellut, kuinka korostetaan ajatuksen tasolla toimivaa ihmistä, mutta profiilissa vihjaistaan silti niistä asioista, joita ei vain tahdo toisesta löytää. Eikö tällöin tapahdu juuri sitä, mitä vastaan juuri joku kirjoitti suomi24 keskustelufoorumilla? Miksi ihminen ei ole rehellinen - jos ei muille niin ainakin itselleen.
Tahtoisin myös korostaa sitä faktaa, ettei kukaan tule sinua hakemaan kotikylän hiekkatieltä tai avonaiselta ovelta. Ei. Elämässä asiat saavutetaan tekemällä, ei itkemällä vuolaissa valituskirjoituksissa. Rehellisesti totean, että tunnistan itseni muutamasta seikasta, mutta olen siitä erittäin tietoinen. En syytä muita, syytän vain itseäni siitä, että olen vielä yksin. Se on vain ja ainoastaan minun henkilökohtainen vikani. Ei muiden. Tiedän, maailmasta on tullut pinnallisempi paikka, joka vaikeuttaa tilanteisiin heittäytymistä. Mutta jos ihminen ei voi mukautua, on syytä miettiä hiljaa itsekseen mitä hän voisi tehdä, jotta asiat ovat toisin. Se yleinen tekosyy "en minä kelpaa kenellekään" on vain yksinkertaisesti tyhmin tapa kertoa, etten jaksa enää yrittää tai että pääsen vain helpommalla syyttä siitä yksinäisyydestä maailmaa tai muuta mahtavaa voimaa.
Muistakaa. Se olet sinä, joka tavoittelee jotakin. Se olet sinä, joka sen jonkin teoillasi saavuttaa. Kirjoittaminen siitä, että ei onnistu, ei auta. Se ajaa meitä vain enemmän pinnan alle ja jossakin vaiheessa alamme uskoa niihin kirjoituksiin joita kirjoitamme. Ja kun uskomme niihin, emme näe enää valoa puiden välistä. Niin helpo on syyttää jotakin. Elämä antaa meille sen, jonka se tahtoo meille tapahtuvan. Yksi elämä. Älä tuhlaa sitä miettien, elä se tehden. Vain niin voit saada sen, jota oikeasti haluat. Ja jos et saa, olet ainakin yrittänyt.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Minä ja kuu.

KiroilevaSika  (updated by KiroilevaSika)
Kauniina soi ääni nukkuvien laivojen. Huojuu nurmikko, painaa päätä taivas pienten tähtien. Kaukaa kuiskaa kesän päivä viimeinen. Rakkaus pyytää, ole ystävä, ole minun aika keväinen. Niin paljain jaloin juoksin karkuun sitä tunnetta. Oli häilyvää, oli onni minun huumetta. Se virtaa suonissa, se sydäntäni pyörittää. Se koittaa satuttaa, se kuolemaa yksin aina yrittää. Mutta periksi en anna, kiinni koitin rutistaa. Mut kuilun pohjaan asti, minun jalat nyt koskettaa. Ei valoa, ei taivu oksat yhtään alemmas. Vain seinä mutainen, juuret piirtävät minun taivasta. Pimeydessä tuntuu, kuin kuu kuiskisi. Se taivaanrantaa tanssi, minun päälle vaelsi. Ja istuin alas, aloin häntä kuunnella. Tarinaa, hänestä ja hänen matkasta:
"Minä olin, niin kuin sinäkin. Yksinäinen, kuopassa lojuin minäkin. En tuntenut enää yhtään lämpöä. Jota viljapelloita öisin tahdoin etsiä. Ei aurinko, se oli minut hukannut. Ei tunteistaan koskaan minulle se kertonut. Niin ujosti se lipui päivät merellä. Ja minut nähdessään, pysyi kovin etäällä. Ja minä nyökkäsin, sanoin ymmärrän. Mutta et ole minä, sen nyt käsitän. Minä suren sitä, etten ole tarpeeksi. Hyvä ihmisille, joka minut teki heikoksi. Ja koitin sanoa, että minuakin pelottaa. Etten kiinni saa, hukkaan aikaa, se meidät erottaa. Ja koitin vielä, minä sanoa. Kunnes kuu nauroi, sanoi, olet kovin kaukana. Minä mietin mitä hän, sillä tarkoitti. Mutta ymmärtänyt en, mitä tällä hän vihjasi. Ja kuu näki, kuinka minä hämmennyin. Ja vierellein silloin laskeutui. Hän kädellään, sen olkapäälle asetti. Ja kovin tomerasti minulle, sen kaiken selitti. Älä koskaan poika, tutki virheitä. Älä mieti miksi, ihmisillä on eri ilmeitä. Olet tuollainen, jona sinut tänne muovattiin. Ja sydämeesi salaa, rakkaus, se tärkein valettiin. Ja kuu mumisi. Se ylös nopeasti pinkaisi. Se katsoi taakseen, kuu selkeästi iloitsi. Ja jokin muuttui. Minä aloin tuntea. Aloin ymmärtää, elämä on matka, jota pitää kulkea. Minä tartuin juuriin, minä ylös kiipesin. Polun näin, edessäni, siitä matkani mä sinä yönä aloitin."
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Häilyvää.

KiroilevaSika
Itseään on aina vaikea ymmärtää. Ja varsinkin arvostaa omaa olemassa oloaan. Turhautuneena näkee vain ne virheet, joita tahtoisi korjata. Mutta ei näe kauneutta niiden takaa. Mieli on siitä vaikea kohdeyleisö. Se ei anna armoa, varsinkaan, kun seisot rehellisenä sen edessä. Tahtoisin joskus nähdä sen, jota toiset näkevät. Tai ainakin oppia ymmärtämään, ettei aina kaikki ole sitä, miltä kuvittelen sen näyttävän. Tänään tajusin, etten vielä sitä osaa. Ehkä en koskaan opi täysin, mutta toivoisin onnistuvani hyväksymään ne asiat, joille en voi mitään. Syytän siitä maailmaa. Niitä, jotka viljelevät ihanteita ymmärtämättä todellisuutta. Heitä, jotka satuttavat. Ja varsinkin heitä, jotka joskus ovat selkäni takana mielipiteitään esittäneet. Maailma on karu paikka. Ja usein niin petollinen.
Itsetunto tai sen puute on loppuun kulutettu asia. Siitä puhutaan ja kirjoitetaan paljon. Sen puutteesta kärsii enemmän kuin kourallinen ihmisiä. Mutta ne, jotka eivät koskaan ole itsestään puutteita löytäneet, eivät voi koskaan täysin ymmärtää. Tuntuu joskus niin haikealta katsoa ohikiitävää elämää, josta ei vain koskaan ole saanut täysillä kiinni. Seisoo ratapihan keskellä. Maalaa viivoja junien kylkiin, jättää siten jälkensä mutta menettää välittömästi. Elämä tuntuu usein juuri siltä, että ne hetket, joista olisi niin halunnut pitää kiinni, vaihtavat raiteitaan ja jatkavat matkaa.
Joskus mietin, mitä toivon eniten. Toivon, että kaikki olisi vain kovin helppoa. Sellaista, ettei tarvitsisi nähdä aina sitä vaivaa, joka asettuu poikkiteloin eteesi. Kulkea kevyin askelin, tanssia huolettomasti. Nostaa käsiään pelkäämättä, että joutuu irroittamaan. Eniten tahdon, että elämä olisi helppoa ja hauskaa. Tiedän, toisaalta jokaisella on siihen mahdollisuus. Olemmehan itse vastuussa elämän rakentamasta lopputuloksesta. Se ei tule koskaan muuttumaan, jos me itse emme sitä muuta. Joku sanoi "minulla on unelma". Minullakin on. Tahtoisin vain omistaa voimaa sen tavoittelemiseen. Olen niin voimaton kaiken edessä, jota minäkin pelkään edelleen kohdata. Miten voisin sen kohdata kenenkään toisen kanssa?
Ihminen on loppujen lopuksi kovin haavoittuva olento, vaikka saatammekin kantaa kovin paksua muuria ympärillämme. Itse olen aina kokenut olevani jotakin, jola ei ole suurta merkitystä ajan tai tapahtumien kulussa. Sellainen harsomainen, kovin häilyvä. Usva merenpinnalla. Sumu peltojen hiuksilla. Niin, tunnen olevani kovin häilyvä ja hauras, pelokas ja arka. Mutta minkä teet. Olen oppinut kulkemaan polkujani tällaisin askelin. Ehkä voisin vaihtaa suuntaani mutta pelkään, että eksyisin. Ehkä se tosiaan on totta. Kun ei yritä, ei voi menettää. Joskus pettymykset ja vastoinkäymiset on syytä jättää sivuun ja unohtaa maailma. Istua yksin, kuunnella omaa ääntään ja rakastaan vain itseään. Ehkä joskus on vain helpompi antaa kaiken olla.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Sinun maailmasi.

KiroilevaSika  (updated by KiroilevaSika)
Olavi Uusivirta laulaa On niin helppo olla onnellinen. Mutta todellisuudessa, kuinka helppoa on enää hymyillä, kuinka luontevasti osaa rakastaa itseään sateessa, jossa poskellesi piirtyy jo sinisiä viivoja? Onko sanoissa mitään järkeä, pohdin ja tyydyn halaamaan tyynyä. Onnellisuus. Se on käsite, jonka merkitys on jokaiselle erilainen. Toinen hymyilee myrskyssä, kun taas toinen nauraa auringolle. Antakaa minulle pala sitä ja kerron, milloin minä olen onnellinen. Ja lupaan kirjoittaa, miltä se tuntuu.
Ehkä se on kevein askelin, avoimin mielin tai levollisin sydämin. Ehkä se on yksinäisyys tai kapea kuun valokeila hiekkatien päässä. Ei kukaan osaa kertoa, sitä ei kukaan voi sanoiksi kirjoittaa. Se lähtee sinusta, sinä rakennat sen ympärillesi. Niin pienistä palasista, kuin se tuntuu hyvälle. Tai suurista kivistä. Se on muuri sinun ja maailman välissä. Se on välitön ja näkymätön. Piirretty tai maalattu. Kuka kertoo, mitä se oikeasti on? Ja vaikka siitä on helppo laulaa ja kirjoittaa, se on vaikea omistaa. Sitä on vaikea saavuttaa tai toiselle ojentaa. Se on häivähdys, tuoksun tai tunteen. Kuin kevät tuulessa. Tai rakkaus hiljaisena hetkenä yhdessä.
Ehkä me jokainen olemme loppujen lopuksi oman onnemme esteenä. Mielemme kieltää omistamasta tunnetta, jossa ei voi enää kylpeä surussa. Niin, mitä olisi maailma ilman huutoa, ilman vihaa tai sortoa. Kuin loputon rautatie, jota pitkin me kuljemme. Sen päättyminen on pelottavaa. Sen asemalle astuminen saattaa satuttaa, koska surussa tunteemme turtuvat, mutta rakkaudessa se satuttaa enemmän, kuin riipivä rikos vasten sinun sieluasi. Jos meillä ei ole mitään, voimme vain saavuttaa. Mutta kun omistamme korvaamatonta, pelkäämme eniten. Älä siis tiputa sitä, se hajoaa silmiesi alla. Ja sitä minä pelkään, edelleen.
Minä tiedän, minun on opittava tuntemaan kipu. Opittava rakastamaan sitä ja tuntemaan, kuinka minä voin sen parantaa. Tahdon itkeä ja tietää, että se ei ole loppu. Se on vain uuden alku. Mutta miten sen voi koskaan sisäistää? Onko elämä ainoa keino löytää itsensä, tuntea taas. Nostaa hiuksiaan sateessa silmiltään nähdäkseen. Pakkasessa paljastaa poskiaan tunteakseen. Mutta tiedän. Niin pelokas ja heikko, kuin lumihiutale keväällä. En tahdo muistaa sitä tunnetta, kun sen kadotan. Ja jätän kenkäni yksin eteiseen. En kävele, en katso taakseni. Jään vain paikalleni ja sidon jalkani yhteen. Ristin käteni ja muistan, miten äänesi silloin soi korvissani.
Mies. Se puhuu kauniisti. Se rakastaa koko kehollaan. Anna hänen viedä sinut mukanaan. Ota kiinni, älä irroita ja kun sattuu, hukuta tunteesi. Älä peitä pelkoa, kasva sen kanssa. Ole yksin, tunne toinen kokonaan ja muista, kipu kertoo kokemisesta. Suru menettämisestä. Vain tunteeton on tietämätön mistään, mitä maailma voi tarjota.
Tämä on sinun maailmasi. Kokonaan. Nyt ja huomenna. Kunnes kuolet. Ja et enää etsi.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Taistele.

KiroilevaSika
Loppukesän pelloilla matelee usva. Se laiskan pulskeasti nojaa vanhoihin olkiin, jotka katselevat tähtiä. Tähkäpäät ovat yksinäisiä toisten rinnalla. Ne hakevat lohtua tuulesta, auringon epäsuorasta valosta ja kuun kalpeasta hymystä. Vaikka niitä ympäröi toinen toistaan, kukaan ei koskaan ole puhunut, ei ole kosketusta eikä tunnetta. Ääneti, kuin kuusimetsä. Ja vailla lämpöä. Niin, jokainen meistä joskus tuntee sisällään kaipuuta. Kulkiessaan täpötäysiä katuja, ympäröityinä kassajonojen loputtomassa jonossa kuulemme ääniä, tunnemme ihmisten ohiliitävän tuoksun. Mutta kukaan heistä ei jää vierellemme. Me tunnemme yksinäisyyttä, vaikka emme ole yksin. On loputon tämä hetki, jonka kanssa me taistelemme. Sota on valmis voitettavaksi, tarvitsemme vain jonkun taistelemaan sitä kanssamme.
Maailma on täynnä sotia, joissa olemme mukana. Käymme henkilökohtaisia taisteluita itsemme kanssa, saatamme joskus löytää edestämme uusia kenttiä, joiden miinojen ohitse koitamme kävellä. Hiipivin askelin pyrimme välttämään asioita, jotka voivat tuhota meidät. Joskus se vaatii yhden osuman ja kaadumme. Vaikka sanotaan, ihminen on niin vahva kuin se voima, jolla jaksamme aina nousta, en tiedä, kuinka monta kertaa ihminen pystyy enää haavoittuvin jaloin kävellä. On pisteitä, johon minäkään en uskalla katsoa, tilanteita, johon en toivoisi itsekään eksyvän. Tiedän, niin paljo minä osaan unohtaa. Niin paljon osaan minäkin taakseni jättää, mutta entä, kun en enää unohda, jaksanko minä enää nousta?
Tiettyjen tilanteiden takia päädymme aina pohtimaan tulevaisuutta. Vaikka hetkessä eläminen on kliseisen kaunista, jokin voima tai asia laittaa meidät katsomaan horisontin taakse. Tunnustan, olen ikuinen haaveilija. Tulevaisuuden muotoilija ja tapahtumien järjestäjä. Vaikka kävelen jokaisen päivän kerrallaan, päädyn usein risteyksissä eri suuntiin mieleni ja kehoni kanssa. Me erkanemme kuin taivaan pilvet ristituulessa.
Vaikka sodat eivät koskaan tule loppumaan tahtoisin tietää voittavani sen tärkeimmän. Haluaisin nähdä jo huomisen ja viikonkin eteen päin. Tuntematon kun pelottaa, meitä jokaista. Mutta sitten. Mietin, jos näkisin vuosia, olisiko eläminen enää samanlaista. Olisiko tieto tappanut mielenkiinnon. Tietohan lisää tuskaa, mutta entä niille, jotka toivovat löytävän ulos sieltä pelottavan ahdistavasta paikasta. Entä me, jotka taistelemme henkilökohtaisten asioiden kanssa kipuun asti, olisiko se meille pelastus?
Tiedän, loppujen lopuksi elämä on elettävä. Se ei anna anteeksi, se ei ota ellei sille anna jotakin. Ehkä on aika antaa kaikkensa, jolloin mahdollisesti se elämä meitä suossa juokseviakin saattaa yllättää. Ehkä elämme vain jokapäiväistä syntymäpäivää. Onhan se jokainen aamu jonkin uuden alkua. Jos ei meidän, niin ainakin jonkun toisen.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report