99.172 members 2.064 online
Log in Become a member
Qruiser
Sexyrian
Which LeSpecs…
Blogg
Sexyrian
Askersund, Today…
Blogg
Manchester 5/25
Cruz 101
Gaymap
London 5/25
Eagle London
Gaymap

blog.qruiser.com
I blog on Scandinavia's largest gay and queer-community site, Qruiser. Be a member too!
Kaappihomon elämää
Ei ole sanaa,
joka kertoisi enemmän,
kuin sinun silmäsi.

Ei ole tunnetta,
joka puhuu minulle
enemmän, kuin
sinun huulesi.
Guy, 31, Rauma
 
Categories
Latest entry
Calendar
«
Mon Tues Wed Thurs Fri Sat Sun
1
2 3 4 5 6 7 8
9 10 11 12 13 14 15
16 17 18 19 20 21 22
23 24 25 26 27 28 29
30 31
Widgets
Statistics
Blog id: 2162

Oliski televisio meiä peiliheijastus.

KiroilevaSika
Nii, ko miettei ja ajtuksi olla täs jaettu toiste iloks ja jonku suruks ni kai sitä pitä avat miele rauhattomi sopukoi. Sillai se merelläkki menee. Toisina se o rauhalline ja kaunis. Kuljetta sut pitkäl, vaik maailma ääri jos rahke riittävä. Toisina se myrskyä. Se tappa ja tuho. Eikä vie rantaviiva pidemmäks. Ja levoton. Kovi omapäine. Itsenäinen ja nii kaunis. Mieli, sää oles ko meri. Täysi omapäine ja aika ailahtelevaine.
Pahint mitä mää ole huomannu o tietynlaine peilaamine televisioruudu ääres. Sää istus ja katos ja pohdi et miksen mää ol just tollane. Tollane ko toi meikattu ja stailisti muokkaama julkisuude ihmine. Varmast o helppo. Toiki uros iha varma valikoi mone joukost kene kans o ja ihmettele ja sit ko sukse menevä risti ni seuraava sulho odottaki ove takan jala jo hiuka raollas. Kui helppo niide suhderakentamine oikke onkaa. Ei tart ku sorme nosta ni elämä hymyile. Ja mää kato. Silmä ristis ja joskus jopa kyynel poskel toivoe et kui että ko heräis ja tollane olisi ni mikä mullakka olis hätän. Hiuka poske kyljel kasvattais sänkke, silmä olisiva sinise. Ja vaik ei tuuliskaa ni hiukse hulmuais sellasil oikke kauniil aalloil. Nii kauniil et linnukki lentä päi puit ko eivä ette kato. Oi että. Kyl sitä ain iltasi toivo ja aamul sua odotta peilis vaa se sama kurttune naama, jota o koht kolkytkaks vuot tuijottanu ymmärtämät.
Mut sit. Ny tule sit se järki. Se o sellane majakavalo kaltane välähdys ko se pääse kylä. Kaua ei se viivy ja noppiast ilmotta tulostas. Mut mää ymmärrä. Se ei ain ol sitä, milt vaikutta. Ihmise tual televisios taita ol ko vanha talo kauni ja keltase pello rantaviival. Ne seisova nii komioin, ylppiä o kato raja jost viime yön vesi tippu rytmikkä rehellisest. Ja kaik kauniit kasvi kukoista, kouvussaki taita pari nuppu ol, en kyl tiedä miks ihmees. Ja sää astus piha hurmios. Syrän o rakkaut täyn ennen ko oles ove ehtin avama. Kahvaki o iho lämpiä ko aurinko heijasta nii kaunist valo siihe. Mut ei, sä astus sisäl ja ensimmäiseks tunnes kui se lattia painautu kevyest su jalkoje al. Sillai ei nii hyväl taval. Ilma o tunkkast. Piene seiti helmeile katorajas. Vaik ne on kaunioi mettäs kesäsatte jälkke mut sisustukse ne ei sit istukka. Tomu, pöly ja kaik lika o tarttun tiukast kii. Verho o repalein. Vaik ne ol nii hiano ulkko, ni sisäl kaik tää paljastus. Ja mää ymmärsi. Mää sai nii iso elämykse ettei mittä raja. Ja se ol hyvä tunne.
Kyl mää silti olenki iha tyytyväine tähä hiuka tukkosse ulkonäkkö, ko ainakki sisätila ova sit ulkokuort kauniimma. Kyl mää ole sitä mielt, tai ainakki yhdy, et se joka uskalta tähä torppa sisäl astu ni ei se ainakka pety. Mut ku oikke mietti. Noit ylppiöi ja täydellissi. Jos ne ova nii virheettömi ja täydellissi ulko ni millast se sisätila mahta oikke ollakka. Sitä ei kukka ulkopuoline enä koristakka ko se o ihmise todellinen minä ja elämä. Se o se, mikä taita ol silti se tärkein. Ehkä mää otanki vaan tän, joka joku en san luoja mut, mul o suonu. Ja lopetan sen ihmeellise ihmettelemise jos kai ei ol kans mittä järkke. Ja nii sanon teillekki. Muistakka et niit ulkokuori voi kuka sielulline maalat. Voi vaihta lahoi laudoi mut sisätiloihi ei sit kuka tahansa pääsekkä. Jokku voi hiuka tapetti tai lattia vaihta mut ain sin al jää se vanha. Ja ei tart ku hiuka seinä reuna haljet ni vanha ilmottaki jo olemassa olostas. Nii ai. Sellast se elämä o. Kauhiast pitä ihmetel ja sit kuitenki mietti uudelle ja ymmärttä.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Ain välil o ihmise hyvä fundeerata :)

KiroilevaSika
Joskus o ihmise hyvä kirjotta (tai puhu) mitä mieles o. Eikä sen ain tart ol niin kovin mieleenpainuva tai edes järkeenkäypä. Meil o kuitenki vastuut ja vaikeude, o murhe ja muut surut. Siks joskus tuntuu, et nyt o hyvä ol vaa. Tyhjenttä miäle. Ja rakasta sitä hiljasuut jota ympäril o. Joskus se tarkotta sitä, et pitää etti se kaikist korkkioin kivi, jonk pääl sammal kasva ku hame. Ja puut taipu yläpuolel kaareks. Siin ko istuu ja kuuntele sitä äänellist hiljasuut, jota joku luannoks kutsu, ni mieli voi kovastikki kirkastu murheitte alta. Toise lähtevä juoksema. Ne laittava ne napi korvil ja musiiki huutama. Jos oikke tyhjä olis pää ni se saattas kuulu naapurin kaivol. Sin mis eukko nosta pesuvet mukuloil. Mut jokane tyylilläs. Se o oikkesta iha sama oleks alasti viljapellos tai toppatakkihi sonnustautun rantakeleil - kuha se mitä sää ssiin hetkes teet tekee sut onnelliseks.
No mää lähdin tänää, vaik kauhia ympäristötiatone koitanki ol, ni ajamaha kaupunki hiljasil kaduil. Keskustaha, huamautuksen ko tääl ei ol kyl risti sielu. Mul o oma rauha, oma musiikki. Ja aski vihriä (ku se muistutta luannost) tupakki, jota on tapan poltel hermoje lääkkeks. Siin sit sitä ihmine katteli. Vaikkei kettä tullu vastaha, ni silmä liikkusiva majaka lail ympäri. Mut enite mua häiritti ne kaik kerrostalo asunno, joist hohkas sellane kauni lämpiä valo. Se ol hiuka ujo, hämärä suorastas, mut verhoje läpi saatto nähd liikkei, ja jos en kauhiast valehtel ni kuul askeli. Ja siin ku auto kuljet mu sen tuntte ohi ni jotenki syräme valtas sellane kauhia kaipu. Mieles alko pyöri asia, jokka ain pakka men suora syräme tunnepuolehe. Sin, joka ain välil pakahtu (niinko lauluis ne laulava). Siin mä sit ajatteli niit kaikki ihmissi, joil o joku. Siel ne ova. Ehkä haalava, jokku pussava ja toise ova sit jo intiimist vierekkäi. Nii et iho kosketta toist ja molemma hymyile silmä kii. Mää niin kaippa just tota, pohdein siin ku valokeila heijast suojatien pinnast suora silmihi.
Ihmine on hullu. Tai emmää suorastas yleist mut tarkota et mää ole nii hullu. Ku mietti. Siel se ajele ja unelmoi, koitta kurkki toiste verhoje välist ja katto mitä niil o. Mut ite ei tee asial yhtä mittä. Syyttä maailma ja sen kurjuut. Hmh, koit ny hyvä mies jottai tehd tol su ajatusmaailmal. Tai ainakki lopet se syyttely ja kat siihe peilihi! Sillai olisin sanonu, jos olisi vieres istunu..
Comments (2)  
 Report  

Itsensä hyväksyminen.

KiroilevaSika
Kun katson sinua. Kun kuulen sinut, kun tunnen sinut ihollani. Kun olet kaukana. Poissa olet ja niin hiljaa mietin sinua. En tiedä mikä saa minut itkemään. Kaipaus tai pelko. Viha vai suru. Mutta jokainen kerta kun palaat luokseni tahdon työntää sinut pois. Olet osa minua, minä sinua, mutta aina, kun kohtaamme toivon, ettet olisi olemassa. Olet jotakin, jota tarvitsen elääkseni. Jotakin, joka pitää minut hengissä. Mutta olet jotakin, joka tappaa minut. Joka vie minulta hengen. Olet maailma, vesi ja ilma. Olet ravinto, joka kasvattaa minut. Ajatus iltaisin. Olet kahvi sängyssä, auringonvalo lattialla. Varjo, joka ei nuku edes öisin. Olet se, joka katsoo peilistä. Joka seuraa kaikkialla. Olet se, jota vastaan taistelen. Jolle annan periksi. Olet se, jota vihaan. Ja jota joskus rakastin.
Kun katson toisia. Ohi kulkevia ihmisiä. Katson heitä, jotka ovat todellisia, jotka ovat vain piirustuksia. Niitä, jotka hiipivät silmieni eteen. Jotka ovat vain sanoja korvanlehdilläni. Ja mitä kauemmin kuuntelen. Mitä enemmän näen tajuan, kuinka kaipaan jotakin jota en voi olla. Ihminen, miksi me joskus tahdomme olla jotakin aivan muuta, minä me todella olemme. Kaikki, mitä omistan tuntuu nyt vieraalta. Se tuntuu väärältä. Se tuntuu surulliselta. Se tuntuu poskilla. Pyyhkien tomun väsyneiltä silmiltä. Se tippuu maahan, mutta koskaan se ei kasvata minua. Se ei vahvista minua. Se ei edes lohduta, vaikka väritön on vesi, jossa mieleni puhdistuu.
Rakastan sinussa kaikkea. Rakastan ääntäsi. Ulkomuotoasi. Jokaista liikettäsi. Rakastan sinussa sitä, jota edustat ja toivon olevani osa sitä. Osa sinua. Omistavani kaiken, jota olet. On pelottava tuntea vihaa kaikkea sitä vastaan, jota edustan. On surullista kaivata kaikkea sitä, mitä sinä edustat.
Ole onnellinen sellaisena kuin olet. Kuka uskoo, ken näihin sanoihin voi tukea levottoman mielensä on meitä muita onnellisempi. Mutta näinä päivinä. Toivon todella, että huomenna en enää muista, kuka olit. En kaipaa sinua enkä toivo olevani ihminen, jota sinä edustat. Mutta tänään. Tänään katson ja kaipaan pohjattomasti. Ja annan hetken sinulle.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Saavuttamaton.

KiroilevaSika
Jokainen tietää sen tunteen, kun painuu huipulta alas pohjalle. Sen, kuinka onnellisesta miehestä voi tulla surullisin päällä maan. Kuinka toivo katoaa, kuinka haaveista tulee murheellisten toiveiden kuolleita varjoja. Joskus herään vailla unelmia. Joskus taas rakastun kaikkeen. On toiveikkaita päiviä. Niitä, kun kaikki on mahdollista. Ja sitten on niitä, jona mikään ei tunnu miltään. Ihmisen haavoittuvuus ja mielen ailahtelevaisuus on usein koitunut minun tunteideni makuupaikaksi. Sellaiseksi, jossa mieli pyörii hikisten lakanoiden välissä, tunteet hyppivät kitisevien jousien päällä valittaen ja nauraen. Toivoisin sitä kylmyyttä joskus. Sitä, kun seisot pakkasella etuoven suussa. Sitä, kun jalanpohjat palelevat ja ihosi on kananlihalla. Toivoisin joskus sulkeutuneisuutta ja urheutta juosta piiloon. Maailma, miksi olet joskus niin pelottava, joskus kovin kevyen helppo, mutta koskaan en saa sitä, mitä todella tahdon?
Monien ajatuksieni ympäröimänä tajuan usein, kuinka epätoivoinen voi tulevaisuus joskus olla. Kuinka rakastamani asiat lipuvat ohi sormieni, vaikka kämmenen pohjalla olisi tilaa siitä rutistaa. Tunnen usein toivon, sen joka pitää minut kiinni huomisessa. Mutta tunnen usein myös pelkoa, joka pitää kiinni eilisestä. Se muistuttaa virheistä. Asioista, jotka tekevät minusta itseni kaltaisen. Ihmisen, jona en usein halua olla. Olen lukenut paljon surullisten ihmisen kirjoituksia. Niitä, jotka valittavat maailman mustaa huntua. Valotonta aikaa ja sateentäyttämiä päiviä. Lukenut olen, mutta koskaan en ole ymmärtänyt niiden syvintä tarkoitusta. Usein ne puhuvat niin levottomista asioista. Korkeista huipuista vuorien, niin teräväkärkisistä vedenpinnan puolella kelluvista asioista. Pudonneista kukkavaaseista ja särkyneistä rannekelloista. En koskaan ole saanut kiinni siitä, mikä minun paikkani on tässä ahdistuneen ihmismielen hernekeitossa?
Tiedät, jokainen meistä tietää sen tunteen. Sen, jossa haluat jotakin. Asiaa, joka tekee sinut onnelliseksi. Se on kuin sateinen aamunkoitto, jona rakennat hiekkalinnaa taloyhtiön hiekkalaatikolla. Toivot vain, että pilvien välistä aurinko kuivattaa märäksi kastuneet vaatteesi. Ettet tule kipeäksi. Että vielä joskus ihminen istuu vierellesi rakentamaan sitä yhteistä valtakuntaa, jossa olet itsesi ikuisuuden haaveillut elävän. Mutta sade ei lopu. Pilvipeite paksunee, kuin talvipakkasen lumi. Tiedät sen tunteen - vaikka toivot sitä sydämesi pohjasta, ei asiaa voi kukaan sinulle muuttaa. Et edes sinä, vaikka koko sielusi voimalla sitä tahtoisit ja toivot. Se tunne. Se rikkoo minut usein. Varsinkin päivinä, kun uskallan taas varovasti haaveilla.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

You´re the one who makes me strong.

KiroilevaSika  (updated by KiroilevaSika)
Pahoittelen, mutta kovin suurena yllätyksenä ei tullut Suomen viisumenestys. Enempää kantaa ottamatta meidän edustajaan olen onnellinen, jotta voin fiilistellä Ranskan edustajaa rehellisesti tuntematta pettävänsä omaa kansaani. Ehkä me ikäjakauman keskikohtaa kuluttavatkin saamme siis joskus tuntea itsemme pieniksi tytöiksi. Niiksi, jotka istuvat ja haaveilevat. Kirjoittavat nimiään väärillä sukunimillä. Ihastuvat mahdottomaan. Rakastuvat saavuttamattomaan. Vaikka pinnallinen minä kyhertelen silmilläni, sanatkin muistuttavat jostakin, josta haaveilen. Ihana tunne.
(ei perkele. Emmie sit kyllä taivu mihinkään viisuhuumaan. Se pois minusta :P)
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Ei ole sanoja. Ei ajatuksia.

KiroilevaSika  (updated by KiroilevaSika)
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Käytettyjen kaasupullojen kierrätys.

KiroilevaSika
Toisen maailman suurin ja ehkä yleisin ongelma on loppuun palaminen. Itsensä laittaminen äärirajoille ja sen yli. Kun ei jaksa, mitä voimme tehdä? Miksi heräämme vasta, kun tajuamme, että voimat eivät vain yksinkertaisesti riitä. Emme jaksa enää yrittää ja usein kiinnostus edes tilanteen korjaamiselle katoaa. Ehkä vastaus löytyy kaiken yltäkylläisyyden, kuluttamisen ja pinnallisuuden takaa. Kuka tietää. Loppuun palaminen, ehkä se on vain moderni diagnoosi nykyajan ihmiselle, josta voimme olla ylpeitä.
Heräsin tähän aamun kankean jäykästi. Tuntui, että jokaista jäsentä kolotti, kuin kuoleman kankeus olisi koputellut rajan takaa. Silmät olivat väsyneet eikä ajatukset jaksaneet kulkea edes kielen päälle. Vaikka pitkästä aikaa auringonvalo käveli huoneen lattialla verhoja silittäen, tahdoin vain kadota takaisin tunkkaisen peiton alle, kuin kuu, ja nousta vasta iltamyöhään. Jokaisella meillä on kai jokin voima, joka saa meidät silti liikkeelle. Ja niin kävi minullekin. Istuessani sängyn laidalla, pyyhkien rähmää silmäkulmistani maailma herätti jo valmiiksi lyödyn ihmisen. Tajusin, kuinka paljon olin töistäni jäljessä. Tajusin, että olin taas myöhässä. Deadlinet olivat kuin post-it -lappuja ihollani. En nähnyt muuta, kuin keltaisia, vihreitä ja punaisia paperinpalasia seinilläni, lattialla sekä kahvinkeittimen kyljessä. Maailma muistutti, ettei nyt ole hyvä aika odottaa, oli mentävä.
Olen valehtelematta jokaisesta työstäni, projektistani ja sopimasta asiasta suoriutunut kiitettävästi. Toisaalta tiedän, että tämänkin hetken työt tulevat hoidettua, se ei ole se päälimmäinen paniikki, johon löytyisi kai helpotus valkoisesta lääkepurkista tai tuntemattomasta ihmisestä pehmeän sohvan toiselta laidalta. Jotenkin jaksaminen voidaan venyttää ja tiedän, että minullakin on kuminauhassani varaa pingottaa kieltä hiukan kireämmälle ilman pelkoa katkeamisesta. Mutta kaiken tämän ympärillä humisee huolen tuuli. Kamppailen suuren ajatuksen ja ongelman rajoilla, josta en koe enää selviytyväni. Se muistuttaa juuri sitä materialistista ongelmaa, johon moni pinnallinen persoona takertuu. Oikotie olisi käteni ulottuvilla, mutta jotenkin sisääni kertyvä viha estää astumasta helpolle ja itsestään selvälle polulle. Kutsun tätä itsetuhoiseksi kiusaamiseksi, jolle ei taida olla järkevää ja yksiselitteistä selitystä. Mutta pohdin. Niin usein kuin löydän itseni palvelemasta toisia, täysin vapaaehtoisesti ja vailla kiitosta, en saa itse apua, kun sitä eniten tarvitsen. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, onko toisen ihmisen elämä ja heidän tekojen vaikutus meihin muihin, jotenkin oman navan ulottumattomissa. Onko ihmisille se oma hyvinvointi aina etusijalla, vaikka toinen ääneti huutakin kipeästi apuasi. Koitan ymmärtää, kuljen ympäri, ojennan käteni sitä tarvitseville, mutta niinä päivinä, kun seison itse apua pyytäen en vain löydä sitä kättä, joka vapaaehtoisesti sitä tarjoaisi.
Ihminen, onko meihin kirjoitettu itsekeskeisyyttä ja itserakkautta juuri sen verran, että osaamme ottaa avun vastaan, mutta emme sitä toiselle tarjota? Miten voin pyytää apua, jos se on pyydettävä polvillaan kontaten? Nyt, kun etsin apua, kun sen olen sanonut silmät punaisina, ei sitä lupaava silti osaa toimia. Onko avun antamisessa edes minkäänlaista vastuuta? Jos lupaan sinut kaivosta nostaa, mutten pidä kiirettä - voimmeko vaatia vai tyytyä kohtaloomme ja olla siitäkin pienestä kiitollisia, jota toinen pyrkii toteuttamaan? Vaikka jäisimmekin pieneen mustaan koloon kuolemaan, voimmeko vihata toista siitä, ettei hän ollut kanssani loppuun asti? Ilmeisesti kiitollisuutta pitää esittää aina, vaikka lopputulos olisi lähtökohdan kaltainen.
Autoni takapenkillä seisoi kulunut ja kovin käytetty kaasupullo. Oli tarkoitus vaihtaa se uuteen, kunnes ymmärsin, että jokainen meistä on kuin käytetty kaasupullo. Me palvelemme toisia niin kauan, kunnes palamme loppuun. Ihminen ei tunne, se laittaa meidät muiden tyhjien joukkoon. Siellä seisomme, odotamme, kunnes taas kelpaamme jollekin. Tänään tunnen olevani yksi niistä pulloista teräshäkin sisällä. Loppuun palaneena ilman ihmisen uskoa tai apua.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Vispaten minut kasvatettiin.

KiroilevaSika
Sateen maalaamassa ikkunassa. Lohduton on mieli, mutta kyyneleet eivät kehtaa vierailla tuntemattoman poskella. Suolainen on sormi, joka pyyhkii vanhoja uurteita punaisilta poskipäiltään. Armoton, maailma osaa kohdella kaltoin urheita, toiveikkaat tippuvat pieniin kaninkoloihin. Ja lohduttomat koivut kuiskaavat vielä kylmän tuulen ravistellessa niiden hartioitaan. Hän pyytää anteeksi. Hän luo katseen, se kulkee vikkellään ruskealla nurmikolla etsien tietä kotiin. Ja vaikka auringon haikea kajo eksyy vielä puiden oksilla, on pimeys laskeutunut jalkojeni juureen, sen sormet tarttuvat kiinni eivätkä päästä irti. On murheen laulu jo laulettu. Sitä hyräilee yksinäinen, muista ei vain sanoja, jotka toisivat toivon lohduttoman mieleen. Ei koskaan oli tutumpi, kuin turvallisesti lausuttu lause rakkaudesta. Vaikea on luovuttaa, se vie voimia enemmän kuin yrittäminen kunnes löytää itsensä kamppailemasta uskon ja uskottomuuden kanssa käsin. Vääntää maailma vitsejä aamun noustessa huomiseen. On kuu peittynyt, sen päälle vedetty valkea peitto lämmittää kylmää valoa, joka hehkuu taivaan ikuisella matkalla kulkien läpi nauravien tähtisilmien. Ja vaikka musta on matka, jolle eksyi hän, on toivon punaiset nuput joskus kukkineet. Hän tuntee kevään, hän löytää sen kirsikankukkien tanssiessa, lintujen kertoessa runojaan tummanvihreällä mättäällä. Niin saattaa hän eksyä tunteiden vesiin, on turhamaisuus osa hänen persoonaa, on marttyyrimäinen sielu pukeutunut parhaimpiinsa arkipäivinä. Ei anna anteeksi maailma, ei vaikka pyytää kädet edessään anellen. Hän etsii ruokaa, mielen ravinto kuihtui kesän kuumalla viljapellolla. Ei ruumiskaan jaksa kantaa sitä taakkaa, joka jo syntyessä laskettiin hänen olkapäilleen. On usein miettinyt. Hän kengänpohjat kulutti, kun kulki ympyrää hämärän huoneen lattialla, jossa mattojen alle pyyhittiin raadollisten ajatusten pienet tahrat. Ei niistä kukaan kysynyt, ne etsivät vain hymyä väkisin poskia rutistaen rypyille. Monta kertaa hän pohti sitä, minkä aamulla piirtää hän kasvoilleen peilin edessä. Onko totuutta yhdessäkään lauseessa, jota vieras ihminen edesään hänelle lausuu. Kuin tuntematon, jolla samanlaiset silmät, hän pohtii hiljaa. On matka pitkä, loputon on ylämäki kulkijan, joka edelleen sateessa matkaansa taittaa. Antaa ei voi hän periksi, koska sydän sykkii toiselle. Kuolema olisi loppu myös sille, joka viereen yöllä painautuu. Anna siis anteeksi, hän usein kuiskaa nukkuvan korvaan, koska päivisin esittää vielä roolejaan. Ihminen, ikuinen on elokuva, josta pois ei pääse kuin maksamalla palan sieluaan. Ja siksi, vain pitääkseen vielä itsensä kokonaisena, hän maalaa vesivärin unelmiaan valkoiselle paperille.
Oi voisimpa olla vain vaaleanpunainen vispipuuro. Kovin kuohkea, jonkun mieleen, josta hän unelmoi kuusimetsän hämärässä; Poimien punaposkisia puolukoita. Ja voi että, se on niin kovin pehmeää, niin silkinkiiltävä pinta. Väri jotenkin hauskan lapsekas, jotenkin anteeksiantava. Se rakkaudella aina keitettiin, se jo kauan sitten mummon tuolilla nautittiin. Voi voisinpa olla vispipuuro. Niin punainen ja kovin kotoisa.
Comments (1)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Oman tien löytäminen.

KiroilevaSika
Ihminen oppii niin paljon olemalla erilaisten ihmistyyppien seurassa. Ei ole väärin sanoa, että erilaisista kulttuureista, asemasta tai elämäntavoiltaan poikkeavilta ihmisiltä saattaa oppia paljon. Minä opin. Ensimmäistä kertaa ymmärsin, miten minä näen tämän kaiken. Tuntui kuin olisin ollut ulkopuolinen ja seurannut elämää jotenkin kaukaisuudesta. Käsien ulottumattomissa, mutta silti kuuloetäisyydellä.
Niin tapahtui (kovin raamatullisen tuntuinen sanaketju). Istuimme aitiossa odottamassa J.Sillanpään musiikkiesitystä. Lautaset kannettiin pois ja eteemme tuotiin tarpeeksi usein kurkunkostuttajaa. Tosin käteni tarttuivat vain vesikannun korvaan, en vain kokenut soveliaaksi juoda humalaan tilanteessa, jossa tunsin olevani hieman ulkopuolinen. Tiedättekö tunteen, kun olette paikassa, johon ette vain voi itseänne nähdä. Jonne ette täysin omatahtoisesti olisi koskaan itseänne laittanut. Kuin kultakala pyöreässä lasimaljassa katselin ja kuuntelin. Ympärilläni ihmiset olivat pukeutuneet valkoiseen ja mustaan. Ajoittain valojen osuessa kaulassa riippuviin koruihin tai ranteisiin sidottuihin merkkikelloihin liike ja ääni muuttui yhdeksi, kuin olisin tanssinut parkettilattian juhlallisella pinalla aivan väärässä seurassa. Ja puhe. Yhä yltyvät keskustelut politiikan ja työelämän välillä kiihtyi hurjiin atmosfääreihin. Se alkoi muistuttaa enemmän härkätaistelua, kuin tasavertaisten ihmisen hyvätapaista sanojen vaihtoa. Mutta silti, edelleen, ympärilläni pyörivä maailma puhalsi kylmää niskaani ja tahdoin paeta. Mutta kaikki tämä oli omalla tavalla siedettävän kiusallista. Se oli vain pieni haava, jonka paikkaamiseen ei tarvittu tikkejä, pienen laastarin alla kaikki ne sanat parantuivat. Toisaalta. Tunsin kovin suurta iloa siitä, että ymmärsin vihdoin. Tämä ei ollut paikkani. En osannut istua suorassa, en osannut tarttua keskustelun juureen. En osannut nostaa maljaa, en edes nauraa yläluokan hienovaraisille vihjauksille rahvaasta. Tai siitä, mitä he olivat jo ehtineet saavuttaa. Ainakin omien sanojen mukaan.
Illan edetessä ihmiset humaltuivat. Korkeasti koulutetuista syntyi alamaailman juoppoja, hyvässä virassa olevat riisuivat liivejään ja puvun takkejaan. Kenelläkään ei kiristänyt enää kravaatti kaulassa. Sivistynyt keskustelu oli nyt enemmän alaluokan juttua. Niin, se ylpeä ja ulkokuoreltaan ylihuoliteltu oli myös tavallinen ihminen. Kunhan  hän vain antoi itselleen siihen oikeuden. Enää ei tunnistanut, missä kulki raja ihmisarvon välillä. Mutta sitten. Olin alkanut hyväksymään paikkani, tarkoitan, olin päässyt hyvään yhteisymmärrykseen sen hetkisestä sijoittamisestani, jonka koin alkuillasta olevan vielä niin vääränlainen. Istuin, kuuntelin ja katselin. Olkapäälleni taputettiin ja niin yllättäen kuulin kuiskausen, jotenkin hämmentävän, jopa pelokkaan. Sanat olivat hiljaiset. En tiennyt, tahtoiko hän jakaa syvimmän ja pimeimmän salaisuuden tai jopa tekemänsä rikoksen helpottaakseen omaa tuntoaan, mutta hiljaa kuuntelin. Ja niin, tajusin, mitä hän yritti sanoa. Sen kaiken keskellä. Tuhansien ihmisten ympäröimänä oli hänen silmiinsä tarttunut kahden miehen välinen suudelma. Harvoin, niin harvoin olin ollut sanaton, mutta sinä musiikintäyteisenä hetkenä olin täysin vailla sanoja. Koitin miettiä, ja miettiä, mutta mieleeni ei synytynyt yhtään lausetta, ei ääntä, jonka olisin voinut ääneen lausua. Jäin katsomaan. Ihmiset pöydässäni käänsivät päätään. Jokainen yhtä pelokkaasti, sivusilmällä vilkuen kuluttivat loppuillan odottaen, josko he saisivat uudelleen todistaa sitä riettautta, joka oli juuri tapahtunut. Tämä kauheus, pelko, viha ja hämmennys vei mukanaan ja uskon, että edelleen tästä lohduttomasta tilanteesta keskustellaan palavin silmin. Minä. Niin hämmentynyt ja sanaton. Yhä edelleen vailla sanoja.
Sinä levottomana ja vieraana hetkenä tajusin, että joskus ihmisen on vain hyvä elää omassa pienessä kuplassa. En tarkoita paikallaan, mutta ympäröidä itsensä turvallisilla asioilla. Vaikka pelko vahvistaa meitä ihmisinä, vastaiskut kasvattavat. Vaikka erilaisuus rakentaa meistä suvaitsevaisia tajusin, etten tarvitse elämääni asioita, jotka sotivat minua vastaan ihmisenä. Oikeastaan tämä kaikki oli minusta niin kaukana. Tämä paikka, se aika ja ne ihmiset. Oli jotenkin lohduttavaa ymmärtää, mitä minä en kaipaa elämääni. Olen joskus miettinyt, olisiko se minun paikkani. Elämä, niin mutkaton, niin fantastinen. Sellainen ylenpalttinen ja rehvakas. Kotiin päästyäni käperryin sängylleni. Puoliväkisin rutistin koirani kainaloon ja mietin, kuinka onnellinen olen juuri tässä. Omana itsenäni, turvallisten seinien sisällä. En pakene maailmaa, pakenen vain tilanteita, joissa en koe olevani kotona. En sano, älä elä, mutta kehoitan meitä ympäröimään asioilla, jotka tekevät meidät onnelliseksi. Tai oikeastaan, ei edes onnelliseksi vaan asioilla, jotka ovat turvallisia. Aina ei tarvitse kokea ja tuntea. Joskus vain voi olla. Olla tuntematta mitään.
Comments (2)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Se tunne.

KiroilevaSika  (updated by KiroilevaSika)
Joskus se osuu aivan liian lähelle. Se on siinä. Tunnet olevasi niin ulkopuolinen, vaikka ensimmäistä kertaa avaat silmäsi niin avoimiksi ja näet rehellisesti kaiken. Ihminen, joka aina on ollut lähellä, kiinnittää nyt huomiosi. Muutut pelokkaaksi. Olet ujo, sanaton etkä tiedä, miten sinun kuuluisi olla. Pian huomaat, on helpompi siirtya askeleen verran kauemmas. Se tietynlainen ihastuminen vain silmien kautta on outoa. Olet tyytynyt ajatukseen kehittää ja rakastaa itseäsi. Olet ajatellut, kuinka itsesi ymmärtäminen ja hyväksyminen on sinulle nyt tärkein. Nopeasti se ajatus katoaa. Se sekoittuu tunteisiin, jotka antavat ajatuksillesi luvan lentää. Uppoudut tunteeseen, jota toiset jo elävät. Jokainen päivä he elävät sitä mitä etsit ja ymmärrät, kuinka sekin voisi olla sinun. Asia, jota olet etsinyt pitkään, mutta koskaan et ole uskaltanut siihen tarttua. Puhuisin menettämisen pelosta, koska joskus se on myös sitä. Sitä, ettet tahdo menettää tunnetta, joka tekee sinut onnelliseksi. Ihmistä, jota ehkä joskus rakastat. Se pelko on niin vanha, ettet koskaan uskaltanut haastaa itseäsi. Ja niin, miten usein mietit niitä kovin naiivin tuntuisia tusinalauseita. Rather live and lost than never lived. Mutta sanoista oikeaan elämään on pitkä matka. Se on suurten mäkien ja syvien kuilujen takana. Monen mutkan verran hukassa. Ja silloin, kun joskus hyväksyt sen pelon muistat, kuinka aika, se loputon, juoksee kovin lujaa ohitsesi. Alat ymmärtää, kuinka päivät, viikot, jopa vuodet juoksevat pelottomasti eteen päin. Vain murheiden määrä ja silmiesi alle ilmestyneet rypyt tahtovat siitä muistuttaa. Kun olet oppinut elämään pelkojesi kanssa, kuinka ihminen voi juosta ne kaikki vuodet kiinni, jotka on jo menettänyt - tai joita toivoisi vielä olevan edessä?
Se hymy. Se oli jotakin, joka pelasti harmaan päiväsi. Se ääni, ne kaikki sanat, jotka sanoit, muuttuivat elämäksi. Se tuntui, kuin olisin löytänyt kotiin. Se oli rehellisen aitoa ja niin lämmintä. Mutta niin, se oli myös kovin vieras. Se oli tuntematon. Oli hän vain osa mielikuvitustasi, jonne et uskonut hänen koskaan eksyvän. Sinä hetkenä, sinä kauniina keväisenä päivänä ymmärsit jonkun olevan etsimäsi paikka, mutta hän ei koskaan tiennyt sitä itse. Et koskaan uskaltanut sitä kertoa ja vielä tänään. Tässä harmaassa aamussa suljet silmäsi ja toivot löytäväsi kotiin. Sinne, jos hän sinua odottaa. Ihastumisen peloton voima ja sinun epäilevä mieli oli laantunut kauniin tyyneeksi järvenpinnaksi. Aalloton oli hetki, mutta utuinen vastaranta loittoni, kuin pikatiellä ohikiitävät takavalot.
---
Mun mielestä tässä on oikeesti jotenkin kaunis ajatus. Kun oikein alkaa miettiä ja kuuntelee sanoja. On paljon hyviä biisejä, jotka ei herätä ja sitten on niitä, jotka oikeesti herättää. Tää on nyt mun mielestä jotenkin niin kiva. Siten, että minullakin on unelma. Ja siten, että minäkin toivon..
Comments (1)  
 Report