109.675 members 3.553 online
Log in Become a member
Qruiser
London 6/30
Eagle London
Gaymap
Edinburgh 6/30
G H Q
Gaymap
Manchester 6/30
Taurus Bar & Rest…
Gaymap
Manchester 6/30
Axm bar
Gaymap

blog.qruiser.com
I blog on Scandinavia's largest gay and queer-community site, Qruiser. Be a member too!
Kaappihomon elämää
I'm worth more dead than
alive. Don't cry for me
after I'm gone;
cry for me now.
Guy, 30, Rauma
 
Categories
Latest entry
Calendar
«
Mon Tues Wed Thurs Fri Sat Sun
1 2 3 4 5
6 7 8 9 10 11 12
13 14 15 16 17 18 19
20 21 22 23 24 25 26
27 28 29 30 31
Widgets
Statistics
Blog id: 2162

Pieniä, pyöreitä, valkoisia.

KiroilevaSika
Apua. Tuli ihan hirveä ikävä Muumeja. Mie en tiiä voiko näin sanoa, mutta nyt mä tahtoisin kasata sylini täyteen kaikenlaisia herkkuja ja töhnää ja vaikka mitä ja vaan katsella niitä valkoisia palloja. Oi ei, niihin liittyy omalla tavalla niin hyviä muistoja. Ja pelottavia. Mutta silti, suuren määrän sain juuri vilunväreitä ajatellessani lapsuutta ja sitä hetkeä, kun istuimme silmät säihkyen televion äärellä. En tiedä kaipaanko sitä aikaa vai itse sarjaa, mutta jotakin pirun nostalgista tässä ajatuksessa on. En tiedä oliko Muumien elämässä jotakin, jota tunsin omaavani, mutta silti jäin taas kaipaamaan niitä. Ehkä se on vain kaipaus, joka ei tule olemaan niin tärkeä toteuttaa - enemmän vaalia ja tuntea siellä pään ja sydämen sisällä. Ehkä tässäkin ajatus on tärkeämpi kuin itse teko. Jossakin asioissa se vaan niin on..
papapapapa ... mamamamam..  Ninni saa hymynsä takaisin.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Häveliäisyyttä.

KiroilevaSika  (updated by KiroilevaSika)
Kun ihminen haluaa todella jotakin, se löytää keinonsa sen saattamiseksi itselleen. Tapoja kaihtamatta. Mutta silloin, kun jotakin oikeasti haluaa, saattaa löytää itsensä paikasta, jossa vaihtoehtona on se toinen. Se, joka toimii pahimpaan hätään. Tunnen juuri nyt sitä tunnetta, kun olisi voinut jättää tekemättä. Kun olisi pitänyt sanoa itselleen, ettei se ole minkään arvoista. Jotenkin tuntuu, että ihmismieli ei osaa sanoa itselleen ei, kun se jotakin on päättänyt.
Tahtominen. Ja minä haluan. Ne on asioita, joiden kanssa minä en osaa elää. Kuulun kastiin nyt-heti-kaikki-tänne. Tai ei, kaikkea en tarvitse, mutta tunnustaudun ihmiseksi, jolla on aivan liian lyhyt pinna. Joka on malttamaton ja kun se jotakin haluaa, se ei jaksa odottaa. Ja tämä käsitys kaikesta ei toimi. Se ajaa vain ihmisen epämukavuusalueen ulkopuolelle, ja juuri sinne väärälle laidalle. On eri asia tahtoa saavuttaa jotain ja tehdä työtä sen puolesta kuin se, että ei osaa kertoa itselleen kuinka kaikelle on oma aikansa. Tahtoisin oppia kärsivällisyyttä ja omistaa ymmärrystä. Siitä, että juuri nyt en välttämättä sitä tarvitse tai ansaitse, jota minulla ei ole.
Mutta ehkä tämä syndrooma onkin peräisin lapsuuden pieniltä leikkikentiltä. Niiltä ajoilta, kun et mitään saanut. Usein kerrotaan, että lapsuudessa ihminen oppii tavoilleen. Jos et ole silloin saanut juuri mitään, opit vanhemmiten nauttimaan saamistasi asioista ja sitä, ettet kuluta tai omista mitään ylimääräistä. Tai toisin päin. Jos olet ollut perheen ainoa lapsi, jolle annettiin kaikki, mitä se halusi, tekee se aikuisenakin niin. Mutta väitän vastaan. Näin "pula-ajan" lapsena koen juuri nyt, että se mistä jäin silloin paitsi, on se nyt täytettävä minun elämäni. Ja tästä juontuu se pieni ja malttamaton poika sisälläni.
Kuten sanoin, ihmisen tulisi oppia kärsivälliseksi ja omalla tavalla ymmärtää, kuinka jokaiselle teolle ja asialle on oma tilansa. Kuinka asiat tulevat sinun elämääsi, kun niin on käytävä. Turha on juosta kohti jotakin, jota et tarvitse tai jonka luulet tukahduttavan sen tunteen, joka sisälläsi itkee. Niin. Minä totean sen häpeillen juuri nyt ääneen. Asia, jota olen ollut vailla ajaa minut päättömästi seikkailuihin, joissa ei ole onnellista loppua. Tahtoisin torua itseäni, mutten oikein tiedä, toimisinko oikein. Elämä kuitenkin on vain pienten sattumusten kenttä, jossa surut, murheet ja häpeä ovat arkipäivää. Ei meidän niistä kuulukaan murehtia liiaksi. Ne kun tulevat, menevät ja unohtuvat. Mutta niin, tahtoisin silti oppia, että väliaikainen ratkaisu toimii yhtä hyvin kuin pikaliima pyöränsarvissa.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Synnyinkö vanhana?

KiroilevaSika  (updated by KiroilevaSika)
Niin. Ikä. Mitä se oikeasti on? Määritteleekö ikä meidät vai annameko me sille määritelmän? Onko ikä asia, jonka mukaan me elämme - tai ehkä meidät lokeroidaan sen mukaan? En tiedä, mutta minulle ikä on aina ollut outo käsite, sellainen asia, jonka mukaan en ole ketään osannut lokeroida.
Ikä on aina ollut asia, joka näkyy meissä ihmisissä pinnallisina muutoksina. Monille se on myös opaskirja käytösmalleihin ja siihen, mitä meiltä odotetaan. Nuorena hyväksymme asioita, joita emme enää vanhemmilta suvaitse. Tai toisin päin. Ikään liittyy asioita, jotka lokeroi ihmisen malliin, johon se ei välttämättä kuulu. Toiset kun elävät sen mukaan mitä ovat oppineet, toiset miten tuntevat haluavansa elää.
Ikä ei ole käsite ihmisestä, se on aika, joka meille on annettu. Minä itse en osaa lokeroida itseäni mihinkään lokeroon. En ole oikeastaan koskaan elänyt niiden velvotteiden mukaan, jota kasvaessa hartijoillemme langetetaan. Minulle ikä on numeroita, se ei määrittele minua tai sitä missä minun pitäisi olla. Enkä niin koskaan halua. Toiset ihmiset syntyvät vanhaan ja valmiiseen kehoon, toiset eivät. Mutta jokaisella on oikeus elää juuri sen mukaan, jonka oikeaksi kokee. Oli se sitten kaavamainen malli tai ei.
Toisaalta kun pohtii, maailmassa on normeja ja käsityksiä, jotka velvoittavat meitä elämään jonkin tietyn asian mukaan. Jos ajattelemme ikää sanotaan kunnioita vanhempiasi. Se ei ole yhtään hullumpi neuvo enkä tarkoita, etteikö käytös voisi joka tapauksessa olla omalla tavalla kehittynyt. Ja etteikö ihminen voisi silti noudattaa tietynlaisia velvotteita ja noudattaa hyviä tapoja. Vaikka en koe olevani vanha, en usko, että olen lapsikaan. Toisaalta joskus olen molempia, vaikka en näe itsessäni suoraan kumpaakaan. Olen leikkini leikkinyt, mutta silti toivon, että hullun hauska ajatusmaailmani ei koskaan katoa. Ihmiset eivät aina ymmärrä, kun jokin ei ole niin, kuin se yleisesti on käsitetty. Miten aikuinen mies voi vielä tuossa iässä tehdä niin. Tai näin. Mutta kuka oikeasti voi kertoa, miten meidän kuuluu oikein elää?
Kaikki tämä korostuu mitä vanhemmaksi tulemme. Yhä useammin kysytään perheestä ja asunnon ostosta. Ja siitä, miten vakituinen työ sinulla on. Kuinka paljon tienaat ja miten kaikki koirasta perunamaahan olisi pitänyt jo valmiina olla. Tuntuu, että ikä on monelle tietynlainen naru, jonka päällä me tasapainottelemme. Minä tahdoin ja niin olenkin hypännyt alas tältä langanpätkältä joka syntymästä kuolemaan on alleni vedetty. En koe omistavani aikuisen taitoja, joka usein on ollut se rikkaus, josta nautin. Näen edelleen hyppynaruja, joiden päällä tahtoisin hyppiä. Samoin elämä. En osaa enkä halua nähdä sitä tasapaksuna harmaana aikana, jona minun pitäisi saavuttaa jotakin. Minulle elämä on leikkikenttä, jossa yhdessä nurkassa rakennan hiekkalinnoja, kun toisessa kulmassa istun vakavana. Toivon ja osaankin tietynlaista vakavamielisyyttä, mutten halua täyttää sillä koko elämääni.
Ikä. Olen aina pohtinut, mitä tai mikä sinä olet. Ehkä nyt ymmärrän, että kuljet aina kanssani. En voi juosta sinua pakoon. Koskaan. Seuraat minua aina sinne, minne minä menen. Mutta olen sen hyväksynyt. Olet minulle käsite, jonka kanssa minun ei tarvitse elää, mutta joka aina kertoo minulle, missä minä menen.
Comments (0)  
 Report  

Ihan lyhyesti.

KiroilevaSika  (updated by KiroilevaSika)
Satuin taustalta kuulemaan aina niin ihanan suomalaisen tosi-tv -sarjan mölinää ja tajusin kuuntelevani Tuuri -tohinoita. Ei muuten, mutta jäin kovasti pohtimaan sitä miestä, jonka eukko jaksoi kiihkeästi toistaa "Ihana Vesa" lausettaan ihan liian monta kertaa.
Tässä tilanteessa minä olisin työntänyt sen naisen niihin kärryihin, johon oli salaa eksynyt niin sininen kauluspaita (joka korostaa Ihanan Vesan silmiä) ja varmasti sitä Ihana Vesan tuoksua, ja toivonut että pyörät pyörivät vielä Venäjän rajalla. Tai oliko niin että sitä tuoksua suihkutettiin vain omiin pieniin rintoihin. Joka tapauksessa, mikä saa ihmisen hyväksymään tai roikkumaan tällaisen ihmisen vieressä, joka toistamiseen hehkuttaa täysin vierasta miestä. Respectit äijälle, joka varmasti sisällä huutaa apua, mutta kasvoillaan jaksoi hymyillä.
Toivottavasti itse en ikinä löydä itseäni kyseisestä tilanteesta. Missään muodossa!
"Ihana v***** Vesa!"
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Ei minua voi ostaa. Vai voiko?

KiroilevaSika  (updated by KiroilevaSika)
Nauroin. Eihän minua voi ostaa. Millään. Et voi luvata mitään, jolla pitäisit minut vierelläsi. Jokainen sana ja teko vaikuttavat minun päätökseeni! En ole ostos, olen loppuelämän sijoitus.
Mutta nauroin uudestaan. Loppujen lopuksi jos lupaisit minulle maalaismaisemaa, vanhaa yhteistä taloa suurella pihalla, jossa voisin upottaa sormeni multaan. Jossa pärjäisimme omillamme, kasvattaisimme ja hellisimme. Niin itseämme kuin kaikkea ympärillä. Illan tullen sytyttäisimme kynttilät ja takat, puilla lämmittäisimme taloamme pakkaspäivinä. Arvostaisit pieniä asioita, haluaisit tuntea historian havinan niin mattojen, vanhan nurkassa seisovan pulpetin kuin kahvipannun ympärillä. Leipoisimme leipämme vanhassa puuhellassa. Pesisit selkäni hämärässä saunassa. Ja kuuntelisimme luontoa, katselisimme tähtiä. Nukahtaisimme vierekkäin. Heräisimme sylikkäin. Voisin väittää, että puolihauskasti pukisin jo saappaani ja juoksisin luoksesi, jos kaiken tämän minulle lupaisit. Tiedän, puolihuumorillahan minä! Mutta silti, rakastan koko ajatusta! Varsinkin jos ovella halaisi se yksi ja ainoa. :) (Huomautettakoot, että ensin ihminen, sitten se muu. En minä mitään vaadi, saahan ihminen silti haluta :)
Olen ihan unohtanut. En tiedä, kuinka moni lukee blogiani, kuinka moni ajattelee mitä kirjoitan tai seuraa mahdollisia linkkejäni, joita saatan joskus lisäillä!
Mutta jos näin teet suosittelen katsomaan yleltä seuraavaa sarjaa! Linkki löytyy hetken päästä tuolta alhaalta..
Siinä on elämä ja tyyli, jota minä rakastan ja arvostan ja josta toivon, sydämeni pohjasta, itsenikin vielä tässä elämässä löytävän! Heli Laaksonen on muutenkin älyttömän sympaattinen ja ihana ihminen. Senkin takia ihastuin sarjaan!
Kyl mää sano et jos joku mult kysyis mikä teke sinut onnelliseks ni se o vaatimattomuus ja sellanen tiätyntyyppine elämä helppous ja hualettomuus. Vaik välil jottai nii kovast halua, mut millä ei tavotteesse pääs. Se o ehkä asia jonk määki ittessäni muuttasi. Mut ihmissi me vaan olla. Ei meilt kai odotetakka mittä yliluannollissi asioi. Seki o hyvä ain muista!

Kannatta katto! ^^
Comments (0)  
 Report  

Toimi - älä puhu.

KiroilevaSika  (updated by KiroilevaSika)
En tiedä johtuuko se unettomasta yöstä ja siitä, että tietää tekevänsä seuraavan päivän ja yön taas töitä, mutta aloin tuntea pientä ärsyyntymistä selaillessani läpi facebookin aikajanaa.
Lähtökohtaisesti varmasti ja tarkoitukseltaan hyvä kirjoitus, jossa puhutaan Suomen suunnasta sosiaalisessa kanssakäymisessä. Puhuttiin, kuinka nuoret eivät arvosta vanhempia tai edes omista käytöstapoja. Kuinka lapset saavat enemmän, kuin itse on koko elämänsä aikana omistanut. Kirjoituksessa korostettiin minä -muotoa ja sitä, että kaikki minulle nyt heti. Ihan asiallinen mielipide, ei sillä. Mutta mietin itse, mikä saa ihmisen jakamaan kirjoituksia ja mielipiteitä sosiaalisessa mediassa. Varsinkin kun aihe tuntuu olevan kirjoittajalle tärkeä tai muuten henkilökohtaisella tasolla merkittävä. Ajattelin ensin, onko tämä sitä huomionhakuisuutta. Onko ihmisellä tarkoitus odottaa niitä kehuja, joita ei ehkä muualta saa. Toivoo löytävänsä kirjoituksen iltapäivälehden alimman otsikon vierestä pienten kehujen kera? En tiedä. Ja vaikka niin ei olisi väkisinkin ajattelee, mikä saa ihmisen toiminnan sijaan kirjoittamaan? Epäileekö ihminen, ettei kykene tekemään muutosta? Tai ehkä taustalla on jokin muu syy. Kuka tietää..
Muistan, kun uutisissa puhuttiin Greenpeace aktivisti Sini Saarelasta. Ensimmäisenä ajatuksena mieleeni nousi ylpeys juuri hänen kaltaisistaan ihmisistä. Se, minkä takia hän taisteli, olkoon jokaisen omien silmien ja ajatusten tuomittavana. Mutta se, että ihminen toimii puheen sijaa, oli minulle asia, jota arvostan. Ja ajattelin hiljaa, kuinka hieno ihminen olikaan - hän taisteli ilman minkäänlaista huomionhakuisuutta omien aatteidensa puolesta. Huomautettakoot, että tarkoitus oli varsin hyvä eikä hän toiminnallaan saattanut ihmishenkiä vaaraan. Mutta joka tapauksessa, tämä tyttö nosti jalkansa ja päätti toimia. Ja sitä minä arvostan. Seuratessani tilanteen kehittymistä alkoi kuitenkin kirjoitusten ulkoasu muuttua negatiiviseksi. Lopullinen niitti tuli, kun Suomi maksoi hänet vapaaksi ja palautettavaksi kotimaahan. Alettiin puhua verovarojen väärinkäytöstä, siitä, että ihminen ei ymmärrä mitä tekee tai ihan pelkästään tyhmyydestä. Äimistyin. Tunsin suurta tietämättömyyttä siitä, mikä oli näiden ihmisten mielestä oikea tapa kertoa ja ajaa omia aatteita eteen päin. Mietin asiaa, enkä osannut vastata. Mutta en välittänyt, loppujen lopuksi tiesin itse, että heidän kaltaisiaan ihmisiä vielä jossakin on. Jotka lähtevät ja tekevät, eivätkä vain puhu.
Vaikka saatan jollakin tasolla ymmärtää heitä, jotka kirjoittavat tekemisen sijaan, en aina jaksa uskoa maailman muuttuvan juuri niiden kirjoitusten perusteella. Niitä jaetaan vain, koska se on kai jollakin tasolla hyvän ja ymmärtäväisen ihmisen merkki. Ehkä niitä jaetaan, jotta voimme tuntea olevamme asiassa mukana tai ainakin olemme samaa mieltä. Mutta miettikää. Jos ne jokaiset kirjoitukset ja jaot, tykkäykset ja kommentit, muutettaisiin konkreettisiksi teoiksi. Vaikka sanotaan, ettei yksi ihminen ei voi muuttaa maailmaa uskon, että tekemisen ja puhumisen ero on merkittävä. Joten toivon, että jokainen ihminen, joka kokee vääryyttä tai halua parantaa maailmaa sanon "tehkää ja toimikaa. Olkaa se ensimmäinen askel, kyllä me muut seuraamme".
Niinä hetkinä, kun luen tarinoita huonosta ja hiljaa rappeutuvasta maailmasta pohdin, voimmeko syyttää siitä ketään muuta kuin itseämme? Olemmeko omalla tavalla vastuussa elämästä, johon emme puutu? Ehkä joillekin sopii paremmin puhuminen, sen ymmärrän. Mutta ihminen, joka ei ole valmis tekemään asian puolesta mitään muuta kuin valittamaan, suosittelen pohtimaan omien tekojen merkitystä lapsiemme ja heidän lapsien maailmaan. Tekemättä jättäminenkin on omalla tavalla rikos meitä kaikkia kohtaan.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Todellisuus.

KiroilevaSika
Asiat, joita haluat, mutta et koskaan usko saavuttavan, on pahempia kuin avohaava kämmenselällä. Ennemmin kävelisin nokkospeltojen läpi kuivalle kaivolla, kuin omistaisin asioita, joiden totteutuminen tuntuu mahdottomalta. Ne ovat sydäntäraastavia tunteita, jotka eivät kai koskaan hellitä. Niitä mieli hellii, pienen lapsen lailla sitä sulkee surunsa syliin ja painaa yksinäisen päänsä tyynylle. Suolaisia kyynelten puroja, jotka viivoittavat niin sileää poskea, on melankolisen kaunista. Tahtoisin joskus oppia turruttamaan tunteeni, jotka eivät enää vuosiin ole olleet levollisia. Ne puhaltavat pohjoistuulen kylmyyttä jokaiseen soluun; ja pysähtyvät sydämeni pieniin kammioihin. En osaa sanoa, mutta tunteettomana on joskus helpompaa. Niin kuin kukaton heinäpelto. Sateinen aamukin on kuivempi kuin loputon haluamisen jano. Ja mietin. Milloin voisin päästää kaikesta irti. Luovuttaa ja unohtaa. Milloin voisin kävellä vailla tukea, nähdä taivaan ilman pilviä. Ja milloin, tahtoisin vielä nähdä päivän, jolloin sydämeni olisi tyyni. Vaikka olenkin aina ollut iloinen oppiessani katsomaan maailmaa eri tavalla, joskus elämä olisi helpompaa vain kävellen pysähtymättä. Saatan viettää ajattomia hetkiä katsellessani pienten muurahaisten pieniä koloja kivien välissä. Saatan pohtia, miksi niin pienet ja näkymättömät saattavatkin olla juuri niitä vahvimpia. Ne rakentavat maailmansa piilossa ilman, että kukaan tietää niiden olemassa olostaan. Ja aina, kun joku siirtää sitä pientä kiveä, ne kasaantuvat mustaksi matoksi hiekan päälle pelastaen sen, mikä on tärkeää. Ja huomaan, mietin miten voisimme soveltaa tätä ajatusta omaan elämäämme. Opimmeko koskaan elämään niin, että ymmärrämme sen oikeasti tärkeän asian. Sen, joka liikkuu varjoissa, joka on aina ympärillämme. Opimme koskaan ymmärtämään maailman ja elämän todellista tarkoitusta? En tiedä, olenko minä ymmärtänyt sitä vielä, mutta usein toivon, että unohtaisimme suurien haaveiden ja unelmien tuoman paineet ja osaisimme keskittyä niihin pieniin ja tärkeisiin asioihin, jotka loppujen lopuksi merkitsevät. Vai olenko se vain minä, joka kaipaa hetkiä vailla suuria asioita?
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Saavuttamaton.

KiroilevaSika
[...] Haalea aamu herättelee. Sen kuiskaus kaikuu seinillä. Herää, se sanoo ja yrittää palauttaa mieleni todellisuuteen. Katselen hetken katossa varjojen tanssia. Niiden kevyet askeleet jättävät varpaiden jälkiä katon pintaan. Kuin helminauhana leijuisi usva käsivarsiani pitkin silmieni yli. Nostan käteni ja koitan pukeutua aamun pieniin ilmapalloihin. Eloton on hetki. Tunne leijuu heliumin lailla läpinäkyvänä. En koskaan ole kuullut niin hiljaista laulua, joka soi kauniina ullakon rappusilla. Vaikka kaikki on niin eteeristä tuntuu, että silmieni ikuinen uni ei koskaan ole kadonnut. Se vaivuttaa minut usein satuihin, joista pakeneminen on jokainen kerta aina hiukan työläämpää. Kuin olisin vanki omassa kehossani. Joskus tunnen, kuinka ajatuksieni portinvartija lukitsee tunteeni ihoni sisäpuolelle. Ajatukseni eivät liiku enää sydämen ja aivojen välissä, se hiipii tunteetta verisuonissa. Ja niin ovat metalliset rautakalterit minun ja maailman välissä. Aina, kun puristan niiden kylmää pintaa, sulkeudun sisääni rakennettuun tuulenpesään. Kuin mätänevä harakan raato maantien kuluneella selällä. Ja ne äänet. Tunsin, kuinka hiljainen sävel virtasi jokaisessa askeleessani. Olin runo, sanoilla oli aina loppusointu. Tunsin taas vapauden, jonka sisällä oli helppo liitää. Kuin vapauden kaipuuta, katseeni tarttui kiinni vihreiden puiden oksien ja leikattujen peltojen pinnoille. Katsoin auringon ensimmäisiä säteitä, jotka maalasivat koruttoman puumetsän kultaiseksi. [...]
Ensimmäinen hetki mustaa valkoisella. Loputtomalta tuntuu aika, kun silmieni sulkeuduttua ajatuksista tulee sanoja. Sanoista lauseita ja lauseiden loputtua surullinen tarina jää odottamaan lukijaansa.
Comments (0)  
 Report  

Paperinukke.

KiroilevaSika
Maailman äärin minä sinun vuoksesi kulkisin. Keräisin, kukan kauneimman sinulle etsisin. Ja tunnen, kuinka olet minun mukana. Jokaisessa sateessa, puhut minulle iltatuulessa. Aina, kun minä silmäni ummistan. Me näemme, sinut edessäni tunnistan. Ojennat, kätesi, ja eteeni sinä istahdat. Ja sanomattakin, minun sieluuni jälkesi sinä kirjoitat. Emme koske, emme tunne toisen lämpöä. Mutta tiedän, ikuisesti olemme täällä yhdessä. En tiennyt kuinka, miten sanoiksi sen kaiken pukisin. Ja siksi päätin, tän kaiken sulle näyttäisin.
Joka aamu lupaan, sinun viereltäsi herätä. Et yksin jää, jos kiinni se on minusta. Ja lupaan suudella, sinun punaisia poskia. Aina, kun kaipaat minun janoisia huulia. Halaan, sen lupaan, kun olet alla päin. En rakasta, olet minulle tärkein ystäväin. En tahdo olla, se joku, jota rakastat. Vaan ihminen, jota kotiin aina odotat. En lupaa kuuta, en kultarahoja. En väitä, etteikö olisi päiviä pahoja. En vanno, että olen aina iloinen. En sano, ettenkö olisi joskus vihainen. Mutta sanoin lupaan, sinä tärkein kaikista. Olet elämäin, en halua sinusta koskaan luopua.
Mut haaveita, niitä pilviin maalasin. Joskus laskuun auringon, murheet huokasin. En tiennyt oletko, edes oikea. Mutta huomaan sen, en ole tarpeeksi rohkea. Niin tieni tämä, on matka ikuinen. Yksin kuljen sitä, sinua kaivaten. Olen leikannut, kasvojasi nähnyt lehdissä. Ja miettinyt, oletko yhään sama kuin minun haaveissa. Olen vaatteetkin, sinulle liimannut. Ja paperille, sinut olin kasannut. Olit oikea, sen hetken lyhyen. Ja kiitän siitä, oli tunne sen arvoinen. Joskus iltaisin, mietin, mitä menetin. Kun juoksin pois -- ja sinut unohdin.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Pieni lapsi ei paru syyttä.

KiroilevaSika  (updated by KiroilevaSika)
Valittaminen ja poraaminen on varmasti syntymässä kirjoitettu geeneihimme. Se on taito, jotka toiset osaavat, toiset ymmärtävät ja eräät hallitsevat. Olen huomannut, että maailmaan mahtuu itkujen aiheita, loputtomasti.
Olen pohtinut tätä kaikenlaisten asioiden loputonta kääntämistä. Selältään aina mahalleen ja takaisin. Tuntuu, että koskaan ei ole mikään hyvin. Keväässä harmittaa sateet, kesä on liian kylmä. Syksyllä kaikki kuolee, talvellakin on lunta riittämiin - tai liian vähän. Jo vuodenajoista ihminen löytää loputtoman määrän asioita, joita he haluaisivat muuttaa. Mutta miksi me emme näe niitä hyviä puolia? Onko meille vaikeaa nauttia hyvistä ajoista, koska tällöin emme voi esittää uhria tai olla toisten käsien suojassa. Ehkä maailma kaipaakin ihmisiä, joilla ei ole koskaan mikään hyvin. Liiallinen positiivisuuskin on toisaalta kovin pelottavaa.
Mutta pohdin silti, mikä saa ihmisen takertumaan niinkin usein asioihin, jotka eivät tunnu järkeviltä. Onko niiden jakaminen helpompaa, kuin iloinen onnistuminen? Ehkä negatiivisuus ajaa ihmiset yhteen, niiden puolesta valittaminen on kuitenkin helpompaa kuin nauraminen yhteen ääneen. Tiedän liian monta ihmistä, joilla ei koskaan ole mikään hyvin.
Saattaisin helposti ajaa itseni tuohon täysin samaan pisteeseen. Voisin valittaa ja murehtia, mitä kaikkea olenkaan joutunut kestämään. Mitä kaikkea vielä elämässäni olisikaan, joiden puolesta taisteleminen tuntuu täysin mahdottomalta. Mutta ei. En ole koskaan kokenut jakamisen tarvetta. Se saattaa juontaa historiansa lapsuudesta, jolloin minä en nähnyt omistavani jakamisen taitoa. Toisaalta edelleenkään, minusta tuntuu erittäin vaikealta jakaa niitä murheellisia asioita - ehkä pidän niitä heikkoutena. En osaa olla uhri, olen ennemmin se olkapää. Toisaalta tunnustan, joskus minullakin on hetkiä, kun toivoisin jonkun kuuntelevan. Kuuntelevan oikeasti ja ilman kiirettä.
Kun pieni lapsi parkuu, se itkee jotakin. Lapsi ei koskaan syyttä valita. Vaikka haluaisin uskoa, että aikuisetkin valittavat järkevien asioiden takia huomaan usein, kuinka turhanpäiväisiä asioita potkitaan nilkkoihin. On eri asia kertoa ongelmistaan ja murheistaan, kuin luulla omistavan niitä. Kyllä minä ymmärrän, että kaikilla meillä on murheita, toiset vain ei aina näe niiden suuruutta tai vähäpätöisyyttä.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report