91.244 medlemmar 4.065 inloggade
Logga in Bli medlem
Qruiser
Carl Börnstedt
Orkar inte vara …
Blogg
storahivballen
MYRORNAS KRIG
Blogg
Malmö 1/3
Bee kök & bar
Gaymap
Stockholm 1/3
Secret Garden
Gaymap

blog.qruiser.com
Jag bloggar på Skandinaviens största gay- och queercommunity Qruiser. Bli medlem du också!
Kaappihomon elämää
On yksinäisen joskus
vaikeaa,
menneisyyttään
unohtaa.
Kille, 32, Raumo
 
Kategorier
Senaste inläggen
Kalender
«
Ti 1 To Fr
1 2 3 4 5
6 7 8 9 10 11 12
13 14 15 16 17 18 19
20 21 22 23 24 25 26
27 28 29 30 31
Widgets
Statistik
Blog id: 2162

Joskus kuuluukin olla tyytymätön..

KiroilevaSika
Tyytymättömyys ja riittämättömyys ovat asioita, joita jokainen miestä kokee joskus. Oli se sitten itsensä tai elämään suuntautuva vähyyden tunne, me jokainen joudumme joskus pohtimaan miksi olemme täällä. Minne me olemme menossa ja olemmeko tarpeeksi? Ei ole väärin epäillä joskus itseään, koska silloin me kasvamme jälleen hiukan vahvemmiksi. Ihminen kun ei kasva, jos se päättää jäädä paikoilleen. Toisaalta tyytyminen johonkin kuullostaa toisinaan mahdollisuudelta. Kun ihminen tyytyy se saavuttaa elämässään kohdan, jossa on ihan hyvä olla. Mietin, riittääkö ihan ok minulle vai onko väärin tavoitella suurempaa? Olen huomannut olevani hirveän tyytymätön siihen mitä tällä hetkellä edustan. Ja siihen, missä juuri nyt olen. Se tulee esille ajatuksina. Niinä, jotka haaveilevat jostakin muusta. Ajatuksista, jotka puhuvat ja kertovat minulle, kuinka minun tulisi muuttua. Ja ne pahimmat, ne jotka kertovat, etten riitä tälläisenä. Muutos on toisinaan hyvä, kunhan se tehdään hyvässä yhteisymmärryksessä itsensä kanssa.
Mutta mietin. Mikä saa minut haaveilemaan elämästä toisaalla. Elämästä, joka on erilainen kuin mitä juuri nyt omistan. Miksi kaipaan muutosta? Toisinaan tahdon paeta maailmaa. Kaikkea sitä pahuutta ja pinnallisuutta, jota se edustaa. Tahtoisin paeta ihmisiä, jotka näkevät vain negatiivisia asioita. Niin itsessään kuin kaikessa mitä on hänen ympärillään. Haluan paeta myös ihmisiä, joilla elämä on vain täynnä pinnallisia ogelmia, joilla juurikaan ei ole merkitystä. Kylmää talvea, pimeitä aamuja, liukasta keliä. Sannoittamattomia pyöräteitä, vilkuttomia autoja, hymyttömiä kassoja. Kaikkea tätä ja vielä enemmän. Toisiaan mietin, että jokaisella on myös oikeus valittaa. Juuri siitä, minkä kokee omassa elämässä vaikeaksi. Tai joka tekee omasta elämästä vaikeampaa. Mutta havahdun. Pohdin, onko maailmasta todella tullut niin helppoa, että hyvinvointyhteiskunnan suurimpiin murheisiin kuuluu keväinen koirankakka pyörätien pientareella? Toisinaan toivon, että voisin olla juuri tuollainen ihminen. Se kertoo vain siitä, että hänen elämässä kaikki on loppujen lopuksi ihan hyvin.
Toisaalta. Tyytymätön saa ja pitääkin joskus olla. Toisinaan se on virkistävä matka omaan itseensä ja siihen, mitä ihminen voisi elämässään vielä muuttaa, jotta olisi vieläkin onnellisempi. Minäkin olen tyytymätön, mutta tunnustan. En ole koskaan kokenut tarvitsevani siitä sen enempää kertoa. Koska tiedän, vain minä voin rakentaa elämäni uudelleen ja vain minä voin muuttaa ne asiat, jotka tahtoisin muuttaa. Kukaan muu ei koskaan tule niitä täysin ymmärtämään. Ollaan siis epäileväisiä. Pelätään ja ollaan tyytymätömiä. Mutta muistetaan, me olemme se muutos, joka tekee asioista parempia. Se olet sinä, eikä kukaan muu.
Kommentarer (0)  
Digga (0 medl.)  
 Anmäl  

Unelmia.

KiroilevaSika
Joskus kohtaat jotakin, joka tuntuu enemmän kuin sinulta. Kodilta, jonne et ole koskaan päässyt asumaan. On hetkiä, kun koet kateellisuutta. Suurta ja voimakasta. Mutta et siksi, että toisella olisi jotakin jota sinulla ei ole. Tunnet, koska näet jotakin, jota toivoisit, että sinullakin olisi.
Hurjan upea, voimakas. Lämmin, kylmä ja oikea. Joku toinen elää juuri sitä suurinta unelmaa, joka minulla on. Se laittaa pohtimaan asioita ja sitä, miksi olen täällä. Mikä saa minut tyytymään ja pysymään paikallaan. Vaikka sanotaan, että mikään ei ole mahdotonta tiedän, että tietyt unelmat vaativat muutakin toteutuakseen kuin uelmoivan mielen ja sykkivän sydämen. Ja valitettavasti se jokin on sitä, mitä minulla ei ole. Mutta hurjaa, kuinka vahvana voikaan tunteet nousta pintaan katsoessani elämäni lyhimpiä minuutteja.
Kommentarer (0)  
Digga (0 medl.)  
 Anmäl  

Ei hernettä nenään.

KiroilevaSika
Arka aihe. Todellakin arka ja tunteita herättävä. Mutta ihminen, joka miettii ja pohtii, tahtoo sen sanoiksi pukea. En pahalla, pelkästää hyvällä ja kukapa ei joskus olisi löytänyt itsensä saman aihepiirin parista.
Kun ihminen katsoo peiliin. Se katsoo omaa kuvaansa ja sitä mitä se edustaa. Varsinkin me sinkut tiedämme mitä tuo tarkoittaa. Vaikka omistaisit kuinka vahvan itsetunnon, sinkkuus laittaa pohtimaan asiaa, joka ei ole terve mielenterveydelle. Se on juuri se omakuva. Se, mikä meidät määrittelee - ulkoisesti. Vaikka monet edelleen vannovat sinun riittävän juuri sellaisena kuin olet, piilee siinä pieni valhe. Ne sanat eivät ole oikeasti rehellisiä. En tahtoisi tuomita, mutta kuka kehtaa sanoa, että ulkonäöllä ei ole merkitystä. Varsinkn nuorilla ja meillä keskinuorilla on edelleen edessämme ja takanamme jono, joka tahtoo saada palan siitä, mihin sinä olet silmäsi iskenyt. Onhan parisuhteen etsiminen omanlainen metsästys, toisinaan jopa verinen taistelu paremmuudesta. Joten se, joka edelleen uskaltaa sanoa, ettei ulkonäöllä ole merkitystä, valehtelee. Se on juuri se ensivaikutelma, jonka annat astuessasi huoneeseen.
Mutta tiedän, monelle se ulkonäkö on vain kiihoke. Se on asia, joka saattaa herättää mielenkiinnon. Se ihastuttaa. Mutta toisille rakastumiseen vaaditaan paljon enemmän. Tässä kohtaa me epäuskoiset ja vaatimattomat olemme vahvoilla. Me jotka koemme valtiksi persoonallisuuden. Sen, jota silmät eivät näe, mutta korvat kuulevat. Tiedän, on kovin rohkeaa sanoa elämän olevan pinnallista, mutta niin se vain menee. Tunnustan itsekin. On toisen oltava katseen kestävä. Juuri sillä tavalla kuin itse tahdon. Mutta tässä tuleekin se asian vaikea puoli ymmärtää. Me uskomme, että jokainen ihminen etsii sitä samaa. Sitä, joka hymyilee kansikuvassa, jonka instagram tilillä on miljoona seuraajaa. Me uskomme siihen, että kaikki on oltava täydellistä. Sitä, jota me television ruudullakin näemme. Siitä haavekuvasta tulee todellista, kun sitä meille tarpeeksi tarjotaan. Joten, vaikka puhun pinnallisuuden ihannoinnista muista, että sinäkin olet jollekin pinnallisesti täydellinen. Kaikkine virheinesi ja vikoinesi.
Mutta mikä sai minut pohtimaan omaa asemaani sinkkumarkkinoilla? Tunnustan, en koskaan ole omistanut kovinkaan vahvaa itsetuntoa. Se ei ole minulle toisaalta este, se on hidaste jota monet ei ymmärrä. Kun sanot, rakastat minua, minä kyllä uskon. Mutta siihen pisteeseen minä vaadin ihan liikaa itseltäni. Mutta.. Se mikä saa minut usein epäilemään itseäni on huono tapa tutkia seuranhakuilmoituksia. Olen pyörinyt ehkä hiukan väärällä hakufoorumilla (parisuhteen perustamista ajatellen) mutta vastaani on tullut niin monta ilmoitusta, johon koskaan en voisi vastata. Täysin luotaantyöntäviä varsinkin kuvian kanssa. Tässä kohtaa iskee pinnallinen paha tapani. Koska silti, olen oikeutettu siihen. Minulla on oikeus rakastua juuri sellaiseen ihmiseen, jonka koen minulle oikeaksi. Silti, luen kirjoituksia, jotka kaikessa vähäsanaisuudessaan käskevät ilmoitukseen vastaavan täyttävän tietyt ja erittäin tarkat kriteerit. Koitan tutkia kuvaa lähemmin ja mietin, miten juuri tuollainen voikaan vaatia minun olevan jotakin, vaikka itse on kovin kaukana kaikesta siitä. Pohdin myös, entä jos minä vastaan hänelle. Entä jos hän toteaa, ettei olekaan kiinnostunut. Päässäni pyörii ajatus, että minähän olen loistava vaihtoehto varsinkin, kun hakija ei juurikaan ole kansikuvatyyppiä. Ja kun suljen ilmoituksen jää mieleeni ajatus: "Entä, jos joku tuollainen vaatii toiselta näinkin paljon, onko minulla mitään mahdollisuutta koskaan saada haluamaani?". Tässä kohtaa joku kokee varmasti tämän loukkaavana kirjoituksena. Mutta tahdonkin korostaa teille, että ymmärrän samalla, kuinka jokainen meistä on erilainen. Toiselle niin luotaantyöntävä voi toiselle olla juuri se oikea. Tämä ajatus. Tämä asia on tärkeä ymmärtää ihan oikeasti, koska niin se vain yksinkertaisesti menee. Toisen ruma on toisen löytö ja toisin päin.
Mutta alan ymmärtää heitä, jotka rypevät päivittäin itsetunto-ongelmien kanssa. Nämä tilanteet ovat juuri niitä, jotka ajavat meitä epäilemään omaa hyvyyttämme. Omia mahdollisuuksia perustaa jotakin, jota on aina halunnut. Tunnustan, minulla on vielä pitkä matka käveltävä, jotta pääsisin siihen pisteeseen, jossa minun on hyvä olla. Jossa minä uskon itseeni. Joten jotakin jos tahdon oppia on se, että minä; Juuri minä saatan olla jollekin täydellinen, joka on minullekin niin täydellinen.
Kommentarer (0)  
Digga (0 medl.)  
 Anmäl  

Brändää itsesi.

KiroilevaSika  (uppdaterad av KiroilevaSika)
Elämme aikaa, jona tavallisuutta karsastaa moni ihminen. Ei ole meillä enää arkea, on tapahtumia. Ei ole tylsiä iltoja, on valokuvattomia tunteja. Ei ole tavallisia aamuja, on vain suunnitelurikkaita hetkiä, jona joudumme vain kieltäytymään elämän eteen tuomista mahdollisuuksista. Muistan itsekin vielä ajan, jona eteen tulevalta saattoi kysyä kuulumisia. Mitä olet tehnyt, miten voit. Ja kuinka hyvältä tuntuikaan istua pöydän ääreen vaihtamaan arkisia kuulumisia. Kertomaan saattoi moni elämyksistään, kun taas toiset jakoivat huoliaan. Nykyän kuljemme tunnistettavin kasvoin vastaan toisia kaduilla. Pohdimme hiljaa tervehdinkö, koska todellisuudessa emme juuri ole koskaan puhuneet. Omistamme yhteisiä kavereita, tapasimme jossakin pikkujouluissa. Olemme ystäviä, mutta kasvotusten epäilemme pysähtyä.
Maailma muuttuu. En ole koskaan ollut kehitystä vastaan. Emme koskaan voi jäädä paikoillemme odottamaan, koska ihminen tekee maailmasta paremman paikan. Ihmiset tekevät huomisesta toivottavasti turvallisemman. Kehitys ei ole vihollinen, mutta se on pelottava asia käsittää.
Tekniikka on varmasti yksi niistä monista, joka on juossut monen ohitse. On kovin surullista nähdä, miten hyvinvointiin ja sosiaalista hyvinvointia korostava yhteiskunta ajaa päätöksillään työntekijät takaisin kotisohvilleen tuntemaan yksinäisyyttä. Kiitämme kaupassa, kuinka soljuvasti edessä oleva jono purkautuu puhumattoman itsepalvelukassan ansiosta. Tankatessa autoamme maksamme ostoksemme jo ennen, kuin astumme konkreettisesti ulos autosta. Jotta emme vahingossakaan törmää ihmiseen, joka saattaa seisoa viereisellä mittarilla. Polttoaine maksaa aivan liikaa, se on ainoa ajatus, kunnes jälleen istumme takaisin puolinahkapenkille. Ei sosiaalista kanssakäymistä. Ei ihmisiä. Vain kylmä hehkulamppu valaisee auton konepeltiä ja puolijäässä olevaa mustaa asflattitietä. Moni ei enää edes tiedä aikaa, jona ystävällinen yrittäjä tankkasi autosi puolestasi. Aikaa, jona kyseinen herra kertoi kylän tärkeimmät juorut siinä viidessä minuutissa, jona seisoitte kaksin. Mietit edelleen hänen hauskoja sanojaan purkaessasi ostoksia. Mutta ei, nykyään saatamme kohdata päiviä, jona emme näe ihmisiä oikeastaan missään. Emme välttämättä päiviin puhu äänellä, jota toinen kuuntelisi. Ei, me olemme menettämässä sosiaalisuuden. Ja ihmettelemme, miksi moni on nykyään niin yksinäinen.
Olen huomannut. Olemme pieniä ja tehokkaita yrityksiä itse kukin. Brändäämme itsemme, myymme elämämme kovimman hinnan maksavalle. Yrityksille, mainoksille. Koko kulutusyhteiskunnalle ja sen raha-aihneiden rikkaiden palkkalistoille. Jopa ystävien silmissä tekeminen ja ansiot määrittelevät meidät ihmisinä. Surullista. Me olemme unohtaneet, että kyse ei ole sinusta. It´s not about you! Koska nykyään kyse on vain sinusta. Miettikää, jos jokainen meistä unohtaisi itsekkyyden. Jos jokainen miettisi hetken aikaa vain sitä, millainen vaikutus teoillani on muihin ihmisiin ja maailmaan. Jos jokainen meistäkin tekisi niitä epäitsekkäitä tekoja, vaikka vain yhden päivässä, maailma olisi hurjasti kauniimpi. Niin minä uskon. En voi sanoa, että sanani ovat totuus. Ne ovat vain lauseita, joihin minä vakaasti uskon.
Toivon, että osaisimme silti pysähtyä. Hengittää raikasta ilmaa. Katsoa ympärillemme. Rakastua hetkiin ja todella nähdä, minne me olemme menossa. Tahtoisin vielä takaisin ajan, jona sinä vielä soitit. Ja pyysit kahville.
Kommentarer (0)  
Digga (2 medl.)  
 Anmäl  

Iholla.

KiroilevaSika
Sitä joskus kaipaa vain niin hirveän paljon asiaa, joka toisesta kuullostaa pinnalliselta. Toisesta se on kovin likaista, kolmas saattaa olla samaa mieltä muutamaa mutta -sanaa lukuunottomatta. Se on rakastelu. Seksi. Panot. Sanalla on monta muotoa, mutta jokainen tarkoittaa sitä samaa. Vaikka seksiin kaipaan tunnetta. Sitä, että voisin rakastaa toista. Vaikka emme tuntisikaan toisiamme tahtoisin silti tuntea, että voisit olla se oikea. Seksi ihmisen kanssa, joka ei millään tasolla kiinnosta, ei yksinkertaisesti ole nautinnollista. Itse asiassa se tunne kertoo usein minulle "ei kiitos". En vain jostain syystä pysty nauttimaan kosketuksesta, jos en ajatuksieni tasollakaan voi toisesta välittää.
Mutta kun aikaa kuluu. Sitä alkaa tasapainottelemaan ajatuksen kanssa, jossa miettii syitä, seurauksia ja nautintoa. Ja sitä mitä oikeasti haluaa. Olen miettinyt yhä useammin seksiä. Erilaisissa paikoissa erilaisten ihmisten kanssa. Oikeastaan seksi on ollut ainoa kiihoke näissä uuden karheissa ajatuksissa. Ennen kohteella oli kasvot, sillä oli nimi, ehkä luonne, mutta koskaan en pohtinut näitä eroottisia kuvia ilman jonkinlaista yhteyttä. Nykyään, liekö se ikä vai pelkkä tarve, seksi on itsessään ottanut vallan. Missä vain, kuka tahansa. Kun vain joku rakastelisi niin, etten ennen ole niin saanut. Panisi maailmani ympäri ja takaisin paikoilleen.
Se kai on vain kuivan kauden janoisia ajatuksia. Vaikka historiaa tuntien, vettä etsii janoinen joskus myös vääristä paikoista. Sadetta, sitä siis odotellessa..
Kommentarer (0)  
Digga (1 medl.)  
 Anmäl  

Unelmoida.

KiroilevaSika
Joskus sitä uppoutuu unelmiinsa. Niihin, jotka tuskin koskaan toteutuvat, mutta myös ovat niitä, joita mieli rakastaa eniten. Toiset sanovat piparkakkutaloiksi ajatuksia, joita löytyy vain tarinoista. Ne ovat suuria, elämääkin korkeampia ja sitäkin kultaisempia. On joskus pelottavan outoa rakastua asioihin, joiden tietää olevan mahdottomuutta. Sellaista, jota ei ole olemassa. Sekä juuri niitä asioita, joille sinäkään et voi mitään. Joskus ajatukset hairahtuvat pohtimaan omaa olemassa oloa tässä yhteiskunnassa. Omaa paikkaansa ja sitä, mitä kaipaa saavansa tältä epäluotettavalta parisuhteelta. Yhteiskunta kun tuntuu ajautuvan aina lähemmäs loppuaan kuin siihen, että kestävä kehitys jatkuisi myös lapsenlapsien lapsille. Pelkään. Pelkään usein sitä, että jossakin vaiheessa en enää löydä uskoa jatkaa matkaa, jolla ei enää ole hyvä kävellä. Kuin ajaisi autolla määränpäähän, jonne koskaan ei tahdo päätyä.
Vaikka suuremmat murheet, jotka ovat maailman kokoisia, eivät suoraan olekaan meidän suurimpia ongelmia, on joskus pelottava avata silmät. Katsoa, mikä meitä edessämme odottaa. Kuinka surullista elämä saattaa olla vain muutaman metrin, yhden lennon tai automatkan takana. Kuinka paljon pahaa, kuinka paljon surua maailmassa on, josta me emme edes tiedä. Ehkä meidän ei koskaan kuuluisi murehtia niitä, mutta miten voimme ummistaa silmämme kaikelle sille, joka tahtoo tunkeutua elämäämme väkisin?
Annan silti anteeksi itselleni sen, etten jokainen hetki voi murehtia muita. On joskus katsottava omaa elämää ja sitä, miten me teemme siitä kauniin. Kuinka voimme rakentaa ympärillemme sellaisen kodin, jossa on hyvä olla. Näin vuoden alkuun koen senkin vielä niin kauhean vaikeaksi, jopa ylitse pääsemättömäksi. Jo ensimmäisenä päivänä vaihtuvana vuonna uppouduin suurien tunteiden vietäväksi ja tajusin, etten välttämättä selviä. Vaikka kuullostan vain kauhean dramaattiselta tarkoitan arkisia haasteita. Niitä, joita jotkut kutsuvat velvollisuuksiksi. Toiset pakollisiksi menettelytavoiksi, joita elämä tuo väkisin eteemme. En koskaan ymmärtänyt elämistä päivä kerrallaan, kunnes löysin itseni ahdistavasta tilanteesta. Siitä, kuina päivien päästä eteeni tipahtaa pieni kasa ikäviä asioita. Joten tänään, huomenna ja vielä seuraavanakin päivänä koitan vain rakastaa hetkeä ja unohtaa tuleva. En kai voi muuttaa sitä, että aika kulkee väkisin eteen päin.
Niin monelle tahtoisin joskus sanoa, etteivät turhaan murise pienistä asioista. Niistä, joilla todella ei ole suurta merkitystä. Olen sen oppinut. Joskus kun oikein painaa ajatuksen jollekin elämää koettelevalle tilanteelle pohdin onko se todella ylitsepääsemätön este vai vain pieni kuoppa muuten kovin suoralla tiellä. Olen oppinut, ettei pienet asiat ole pelottavia. Ne ovat vain hetken kestäviä rakkaudettomia päiviä.
Mutta koskaan en silti lopeta unelmoimista paremmasta huomisesta. Enkä siitä, jossa tahtoisin olla. Vaikka se ei koskaan tulisikaan todelliseksi, on se silti rakastettava ja hiljainen hetki minun pienessä arjessani.
Kommentarer (0)  
Digga (0 medl.)  
 Anmäl  

Polulle leivänmuruja.

KiroilevaSika  (uppdaterad av KiroilevaSika)
Katse kohti huomista. Kohti kevättä ja uutta suuntaa, joka ehkä kevyesti kuljettaa tasaisella tahdilla. Eilinen jääköön taakse, sitä on liikaa murehdittu. Huominen on aina kauniimpi, jos jaksaa siihen uskoa. Vaikka sydämeen sattuu se kaikki positiivinen, jolla koitetaan rikottua sielua yhteen rakentaan, on toinen mahdollisuus jotenkin lupaavan kaunista kuulla. Se riippuu vain sinusta, mihin uskot ja minkälaisilla askelelilla astuu katsomaan auringon lämpöistä nousua puurajan takaa. Levoton on mieli silti, vaikka joku koittaa nostaa pystyyn. Toinen sanoilla tahtoo siivota likaista pyykkiä, jollaisen olet eteiseen pinonut. Onko mahdotonta uskoa, onko väärin pelätä, kun kantaa eilisen taakkaa vielä selässään?
Se on mielen päälle vallan hullua murehtia asioita, joille ihminen ei voi mitään. Aamu sarastaa aina, vaikka olisit hereillä vain iltaisin. Asiat, jotka jäävät kokematta, eivät silti ole satua. Ne ovat tarinoita, joiden taakse piiloutuu totuutta. Ehkä se on vain häilyvää pelkuruutta, ettei uskalla kokeilla, kuinka pitkälle jalat kantavat. Ehkä se on vain itsesuojeluvaistoa, ettei riko jo valmiiksi väsyneitä jäseniä. Kuka tietää. Elämä tuntuu joskus olevan taruakin pelottavampi satu menetetyistä tilaisuuksista ja kadotetuista mahdollisuuksista. Enkä väitä vastaan. On aina helpompi katua jotakin, kuin pitää sitä hetkeä kädelläsi tunnustellen sen pehmeyttä ja kauneutta. On helpompi sääliä surullista säätä, jonka jääkylmä tihku koettelee ihosi pintaa. Ihmisen on vain helpompi antaa periksi laululle, joka kertoo pelottavan todentuntuisesti elämäsi tragedioista.
Jos jotakin olisi päätettävä olisi se keino aloittaa elää elämää ilman sitä ajatusta, että on vain villalankakeränkokoinen pallo pelkoa. Olisi syytä purkaa vyyhtiä, jonka mieli on tiukasti kasaan pyörittänyt. Olisi jo aika päästää irti ja taputtaa itseään olkapäälle. Sanoa, että niin vain se muuttuu hyväksi, jos oikein uskoo Ehkä jokainen hullu päähänpisto ei koskaan tule toteutumaan, mutta kuka tietää. Kokeilemalla kepillä elämän valkoista vaatetta saatat löytää värikkäitä raitoja, jotka värittävät tätä lyhyttä matkaa maan päällä. Ehkä tosiaan olisi aika aloittaa elämään eikä vain suunnitella sen aloittamista paperilla. Rohkeutta kai se vaatii. Varsinkin kun kokee olevansa vasta niin alkutekijöissä. Kuin ottaisi ensimmäistä itsenäistä askelta.
Kommentarer (0)  
Digga (0 medl.)  
 Anmäl  

Hyvää ja parempaa Joulua.

KiroilevaSika
On jotenkin haikea herätä siihen, kuinka toiset muistavat. Se kun tuntuu aina niin oudolta. Olen toisaalta hurjan onnellinen. Jotenkin nyt ymmärrän, että joillekin olen ollut apu, vaikka sitä ei aina itse ymmärrä. On silti helvetin haikeaa. Ymmärtää, ettei itse voi rakastaa kuin sanoilla ja teoilla. Kun elämäntilanne ei muuhun anna mahdollisuutta. Toivon, että sanat merkitsevät nyt enemmän kuin materia. Sen toivon, että jokainen ymmärtää, että heillä on paikka sydämessäni. En muistuta siitä esineellä ja siksi toivon, että ne näkevät sanojen tärkeyden ja merkityksen.
"
Ja kaikille meille, jotka kahlaavat läpi päivän nousten aina huomiseen. Toivotan juuri meille kaikille Hyvää ja Rauhallista Joulua. Rakastan teitä kaikkia, jotka ovat olleet, käyneet tai edelleen ovat mukanani. Niin fyysisesti, henkisesti kuin vain kirjoittamisen ilosta.
"
Kommentarer (0)  
Digga (0 medl.)  
 Anmäl  

Kauemmas kuin taivaanranta.

KiroilevaSika
Onko väärin miettiä, mikä minussa on vikana? Onko väärin herätä siihen, kuinka paljon tahtoisi muuttaa itseä? Miten surullista onkaan tahtoa, jotakin aivan toista. Kuin sitä, mitä on, koska kukaan ei elämääni muuta. Onko väärin tahtoa, juosta, karata? Kadota, eikä koskaan takaisin palata? Entä kun väsyttää, kun ajatukset eivät päästä irti. Kun tahtoo jotakin muuta, muttei koskaan saa sitä silti. Se on kuin elokuvaa, josta herää. On ja hengittää, muttei koskaan muista elää. Miten paljon olenkaan surrut, murehtinut sitä, millaisena itseni näen. Pelännyt sitä, että elämä juokse ohitseni, mutta minkä tähden? Miksi silti tahdon pois, kun kaikki on tässä. Miksi en osaa elää vain hetkessä. Olla tuulessa, ihmisten kanssa yhdessä. Onko väärin toivoa, ettei aurinko nouse? Ettei kesä koskaan lopu, ettei huominen koskaan tule. Onko väärin uskoa sanoja, joista toiset laulavat. Joita lapset paperille piirtävät? Milloin opin, että vastuussa tästä kaikesta. Olen minä, en saisi haaveilla elämästä toisenlaisesta. Mutta jokin silti kuiskaa, kuinka sydän muuta rakentaa. Kuinka pilvilinnojen alle unelmat hajoaa. Onko ihminen; toiset vahvempaa tekoa. Minä yksin, rikkinäinen, kuin lentäisi paperilentokonetta?
Onko väärin, olla heikkona? Hajota, unelmien alle kadota? Onko väärin elää hetkessä. Joka totta ei ole, vaikka kuinka voisit piirtää siitä viivoja. Miten kauan olet etsinyt. Juossut perässä, koittanut ja miettinyt. Miten paljon olenkaan sitä kaivannut. Tunnetta, joka jota olen yksin nauranut. Kuinka paljon, olen sitä hakenut. Lämpöä, joka minuun on silti uskonut. Kuin pyytäisin toista paperille sanoja. Kirjoittamaan, kertomaan kuinka elämä on kaunista. Annan siis anteeksi sen, etten ole koskaan sanonut. Etten koskaan ole täysin, maailmaa ymmärtänyt. Tahtoisin siis vain, että lämmittää. Ajatus huomisesta, joka minua yksin odottaa. Ehkä se on ihminen. Ehkä se on ystävyys. Ehkä se on elämä, ehkä loputon yksinäisyys...
Kommentarer (0)  
Digga (0 medl.)  
 Anmäl  

Aika.

KiroilevaSika  (uppdaterad av KiroilevaSika)
Kaipuu koskettaa, kuin käsi, joka toisen kättä rutistaa. Se lämmittää. Pysyy kaipuu hetken, kunnes pelon herättää. Ja aavaan katoaa. Lipuu laiva. Se yksinäisyyteen katoaa. Sumu alleen peittää, se unohtaa. Kuinka kaunista on, kun aurinko maailmaa kutittaa. Mutta monin askelin on koittanut hän tulevaisuuteen kiiruhtaa. Katsomaan, mitä se pitää harteillaan. Ja jokainen matka, jota pitkin kävelin. Päättyi kuin tarina, silmin puhtain kyynelin. On laulut lautettu. Lahjat jaettu. On kiitokset sanottu. Ja surut kerrottu. Vaan helpota ei tunne polttava. Joka pitää kiinni, kuin kuu rakastaa auringon valoa. On meillä tie, on polku pitkin kulkeva. Se pujottelee, kuin käärme sureva. Joka hiljaa laskee, joka iltaa kumartaa. Joka silmänsä sulkee. Ja kivun unohtaa. Vaan painavat ovat kulkijan murheet muistojen. Jotka määrittää, tulevaisuuden ja huomisen. Ne ovat sanoja, jotka anteeksi eivät pyytele. Ne eivät halaa, ne eivät syitä kysele. Ne pakataan, reppuun laitetaan. Ja selässään, kantaa niitä uuteen maailmaan. Jossa jokainen, toistaan vieraampi. Kääntää pään, pois sinun luotasi. Ja voima, joka kantaa sinua. Joka edelleen, muistattaa minusta. Joka tahtoo sanoa, kuinka peloton. On aika, ainoa ja kuolematon. Joka kanssas kulkee, pitkiäkin matkoja. Joka kättäs rutistaa, kun aika on lähteä. On joskus vaikea, sitä ymmärtää. Mahdollisuuksia, ei loputtomasti voi meille ojentaa. Ja se sattuu, kun sen ymmärtää. Kuinka nopeasti, voit kaiken menettää. Kuinka helposti, sitä otteen irroittaa. Ja kuilun pohjaa, jalat koskettaa.
On maailma, paikka satujen. Peikkojen ja valkeiden keijujen. On tarinoiden, muistojen ja kauneuden. On paikka linnojen, yksisarvisten ja kukkasten. Niin ovat sadut toistaan kauniimpi. Lukijaansa vertaa vailla rohkeampi. Mutta herää, hän huutaa, sulkee kannet tarinan. Joka vienyt mukanaan, on surullisen lukijan. Ota kiinni, aikaan, joka juoksee ohitse. Se kertoo sinulle, mitä sinä tarvitset. On vielä mahdollisuus, se riippuu sinusta. Kuinka rohkeasti uskallat, ottaa kiinni minusta.
Kommentarer (0)  
Digga (0 medl.)  
 Anmäl