110.103 members 4.122 online
Log in Become a member
Qruiser
Birmingham 4/25
The Village Inn
Gaymap
Manchester 4/25
Axm bar
Gaymap
Manchester 4/25
Coyotes Bar
Gaymap
Manchester 4/25
Cruz 101
Gaymap

blog.qruiser.com
I blog on Scandinavia's largest gay and queer-community site, Qruiser. Be a member too!
Kaappihomon elämää
I'm worth more dead than alive.
Don't cry for me after I'm gone;
cry for me now.
Guy, 30, Rauma
 
Categories
Latest entry
Calendar
«
Mon Tues Wed Thurs Fri Sat Sun
1 2 3 4 5
6 7 8 9 10 11 12
13 14 15 16 17 18 19
20 21 22 23 24 25 26
27 28 29 30
Widgets
Statistics
Blog id: 2162

Pysähdy ja näe.

KiroilevaSika
Puun oksat taipuvat, järven vesi helmeilee. Kumartaa heinät, tuuli kuiskii kalliolla. Tanssii lumpeenlehdet aallokossa. Hiljaisuus tarttuu kuusen partaan, joka kertoo sitä samaa tarinaa. Aina uudelleen, laulaa lintuparvi kaukaa, siiveniskujen äänet kaikuvat metsässä. Ja vaikka yö saapuu, hiljaisuus ei koskaan ole äänetöntä. Monen silmät sammuvat, pimeä peittelee maailman alleen. Laulaa avaruus unten maille viimeisenkin kävelijän. Mutta silloin, kun kaikki hiljenee, syttyy toisenlainen elämä henkiin. Nousee vedenhelmoista sumua, jonka ympärillä tuhannet siivekkäät nauravat. Pienten kivien koloista sädehtii silmien valo, jonka elämäntäyteinen syke yhtyy kaukana kaikuviin askeliin. Puiden kädet ravistelevat elottomat tomuverhot harteiltaan, ne heiluttavat vastarannalla hymyileville koivunlapsille. On hiljaisuuden kauneus vain piirros kirjojen viimeisillä sivuilla. Kaukana helpompi hengittää. Ei meluinen valo nouse taivaalle, ei kaiu maassa kiireisten askelten ikuinen ääni. Ilma on puhdasta, vedenpinta muistuttaa jäätä, joka peittele ei mitään. Kaikki on siinä. Alastomana ja kovin hauraana. Se, mikä sinua vain pidättelee, on ikuisten murheiden sanat. Jätä taaksesi elämä. Laske jalkasi viileään järveen, nosta housusi lahkeet ja tunne pienten kalojen silittävän ihoasi. Älä unohda, mutta anna anteeksi. Niin kuin metsä antaa anteeksi niille, jotka ravitsevat mieltään kaatamalla heidän lapsiaan. Sanotaan, että eloton ei tunne, ei näe, mutta kipu saattaa jäädä elämään kaikessa. Vaikka ei ole sanoja, tai ääntä, saattaa haava vuotaa verta vielä vuosikymmenen. Ei kerro kyynel tunteista, se on vain mielen tuottamaa elokuvaa. Ei nauru ole onnellisuuden mittari. Ja kun varpaasi alkavat palella, kun ne valittavat kivusta nouse rannalle. Aseta kätesi kallion pinnalle. Silitä sitä kuin kärsivän ihoa. Tunne jokainen haava, jonka vuodet ovat siihen painaneet. Tunne maan vahvuus, se ei ole läpipääsemätön. Voi kovinkin kivi murtua, vaikka et sitä uskoisikaan. Ja kun lasket pääsi kaisla-aitan sisälle, olet löytänyt kotiin. Tuuli ravistaa, aaltojen kädet tarttuvat varsiin kiinni. Ne sanoivat, että elämä on ääniä ja liikkeitä. Elämä on tunteita ja ajatuksia. Tajuat, että saatat löytää kaiken sieltä, jossa sitä ei uskottu olevan. Saatat huomata maailman elävän ympärilläsi. Se tarttuu jalkoihisi ja käsiisi. Se ravistelee sinua. Puhuu ja kertoo. Me juoksemme. Juoksemme teitä pitkin tuntematta päämäärää. Loputon kiire ja murhe ovat reppusi painoina, suru on voi leipäsi päällä. Niin monesti pyysin anteeksi, niin usein heräsin siihen, kuinka toivoin jotakin. En koskaan osannut katsoa ja luovuttaa. Luovuttaminen ei aina tarkoita kuolemista. Se saattaa tarkoittaa myös hyväksymistä siitä, että aina ei tarvitse juosta. Joskus on ihan hyvä vain pysähtyä ja nähdä.
Comments (0)  
 Report  

Kylmä.

KiroilevaSika  (updated by KiroilevaSika)
Niin valkeassa valossa, kuu jättää jalan jälkiä. Se hiipii pitkin, kulkee äärettömiä matkoja. Jokainen ilta nousee, se aamulla nukahtaa. Sen pintaa halaa, tähtivalossa se katoaa. On ikuisesti, nähty sen liikkuvan. Jo entisajan ihmiset, sen alla nähtiin laulavan. Ja niin kuin yö pimeä, se piirtää varjoja. Ja enkeleiden parvi alla sen, kerää, kutoo kultaisia lankoja. On sille sanottu, runoja on monta kerrottu. On lauluissakin sen valoa, niin kovin ihaltu. Ja vaikka nöyrästi, moni sitä ihailee. Se aina aamuisin, pois silmistäsi pakenee. Mutta usko pois, jos kerran kanssa sen veden äärellä. Hiljaa olisit ja sen tarinoita saisit kuunnella. Niin moni meistä, myös kuu kalpea. On yksinäinen, on usein olo hänelläkin apea. Ei hymyile hän, vaikka taivaalla niin säteilee. Ei naura ääneti, vaikka pilvienkin läpi kävelee. Ei tähtivyössä pukeudu, vaikka loiste sitä hyväilee. Hän yksinäinen on, hän hiljaa surussakin myhäilee.
Niin kerran hiljaa, katsoin sen kulkua. Katsoin hiljaa ja kuuntelin sen murheita. Se puhui vähän, mutta pelkkää surua. En tiennyt että, voi yksi omistaa niin paljon murheita. Se lauloi kauniisti, sen ääni minua kovin muistutti. Kun kerran kesällä, revontulet minulle sitä selitti. Ne kertoi kuinka, kuu aina päivällä. Itki hiljaa, kun kukaan ei ollut lähellä. Ja jatkoi kuu, minä sitä seurasin. Se mietti hetken, miten kaiken tämän sinulle minä kertoisin. Mutta jostakin, se löysi vähän rohkeutta. Ja sanoi lyhyesti, se kaipasi vain oikeutta. Ja jatkoi, se minua niin nauratti. Ja monta kertaa, ylös nousemaan se minua niin kehoitti. Se sanoi, että muista aina lähteä. Jos tuntuu raskaalta, ei elämässä ole järkeä. Se kertoi vielä, kuinka matka oli ikuinen. Kuin aurinko, se joka keväinen. Ja viimeiseksi, juuri ennen aamua. Se halasi, ja sanoi jotakin niin kaunista.
Minä istui vielä, hetken olin yhdessä. Maailman, joka tanssi minun kädessä. Minä mietin hiljaa, ja toistelin sitä lausetta. Se omalta ei tunnu, vaikka siinä oli viisautta. Nyt kun jatkan, matkaani minä kävelen. Mietin usein, miten meni rytmi kauniin sävelen. Ja kun löydän äänet ja kun taas yhdyn sävelmään. Laulaa kuu kanssani, se yhtyy minun elämään. Ja usein tunnen, olen juuri kaltainen. Kuin kuu yksin, niin minäkin täällä kävelen.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Sisällä.

KiroilevaSika  (updated by KiroilevaSika)
Vuoren tummilla, niin suorilla hiuksilla. Laella valkean, lumisella otsalla. Ja kyljet, oli aika raapinut. Ikä kuluttanut, tuuli iholla niin tanssinut. Sisällään tuli, savu himoa sytytti. Paloi voimakkaana liekki, maata lämmitti. Ja öisin nousi savu, kuin ruusuköynnökset. Taivaan peitti noki, hukkui pienet tähtöset. Ja voima, joka aina muistutti. Oli ääni vuoren, se ihmisiä pelotti. Mut takaa vuoren, selän kohdalla. Oli koskematon pinta, täysin elossa. Sen kehdossaan, kasvoi kukkaset. Virtas villinä, valkoiset perhoset. Ja äänet lintujen, pienten eläinten. Selän päällä eli, timantteja keräillen. Mut tuli yö, kylmä kuin käsi kuoleman. Valkeana saapui, silmä unohdetun tuonelan. Peittyi kukat, katos kaikki elämä. Ja hiljeni, pieni kohta selältä. Ja yhtä useammin kuului, kuinka maa järisi. Kuinka rinteillänsä, vuori käsiänsä taputti. Se aamuin itki, iltaisin se valitti. Kuin syvällä ois, särö sitä satutti. Kului päiviä, kului kuukausi. Ei ääntä päästänyt, vain varjo tästä muistutti. Ja sinä yönä, kuu paistoi kirkkaana. Tähdet tanssi, ulvoi sudet kaukana. Ja niin kuin meri, nousi myrsky taivaalta. Tuntui ilma, kovin tumman raskaalta. Ja kipinöiden peitto, peitti kuutamon. Peitti savu alleen, koko vuoriston. Ne liekit, jotka vuori sylkäisi. Jotka sisältänsä, pakoon kiljaisi. Oli yöhön, valo saapunut. Kuin tulimeri, ois pilviinkin tarttunut. Ja silmittömin raivoin, vuori kädellänsä pyyhkäisi. Ja ääni matala, se naurua kuin muistutti. Niin pitkin ihoa, pitkin kylkiä. Niin selässä, kuin kaarevilla käsillä. Pitkin jalkoja, ja ryppyisellä otsalla. Oli vedenlailla, aalto kuumana. Valui hiki, tanssi savu villinä. Hukkui puut, katos kaikki elävä. Ja päivän jaksoi, vuori valittaa. Kunnes nukahti, taas syvään uinumaan. Niin rinteet mustat, puut ilman runkoja. Kaikki vihreä, oli tarinoiden muistoja. Ja harmaa iho, nyt kovin eloton. Vaik´ palaa vielä sydän, niin hurjan peloton.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Talouspaperirulla

KiroilevaSika  (updated by KiroilevaSika)
Maailma on perin yksinkertainen paikka. Täällä synnytään, eletään ja kuollaan. Tarkoituksemme tässä kaikessa on kovin pieni. Olemme tomuhiukkasia muistoissa, vain välähdys tapahtumien virtaavassa joessa, jonne meidän kaikkien kokemukset ja koko elämä loppujen lopuksi kiteytyy. Olemme vain särö meren jäällä. Silti löydämme itsemme usein pohtimassa elämämme kurjuutta. Joskus näemme ongelmien olevan niitä suurimpia, joita muut eivät voi ymmärtää. Maailma romahtaa eikä ympärillä ole mitään kaunista. Metsät kaatuu, kaikki vihreä kuolee eikä aurinko lämmitä. Kuolema on jo läsnä. Mutta hyppää askel kauemmas. Ota irtiotto, nouse ylös ja katso taaempaa. Huomaat, kuinka jokainen hetki tässä kaikessa on vain vähäpätöinen. Sillä ei ole merkitystä; maailma pyörii edelleen. Yö ja päivä saapuvat, ne katoavat. Aina. Olit sitten täällä tai et. Tiedän, maailmankaikkeuta ei voi määritellä yhtenä. Me joka ikinen olemme loppujen lopuksi oman elämämme aurinko ja napa.
Mutta niinä hetkinä, kun kaikki tuntuu merkityksettömältä. Kun tuntuu, että kukaan ei ymmärrä. Kukaan ei näe tai tunne, niin kuin minä tunnen. Rehellisesti. Katseesi on kuin talouspaperirullan läpi pudotettu mielipide. Se kulkee putkessa näkemättä ympärilleen. Vaikka maailma ei pidäkään sisällään yhtään samanlaista ihmistä, on joskus ymmärrettävä, kuinka samassa tilanteessa, samoilla ajatuksilla ja samojen ongelmien kanssa taistelevia sieluja on tuhansia. On miljoonia. Ja vaikka meitä hankalia ihmisiä onkin, meidät erottaa toisistaan se tosi, että osa heistä jatkaa taistelua. Ne jotka osaavat käyttää aseitaan, selviävät. Ne jotka potkivat takaisin, nostavat suojan ylleen ja uskaltavat astua kohti tuntematonta tulevat selviämään ja saavuttamaan, kun taas ne, jotka istuvat illat yksin luovuttaen kuihtuvat pois. Se on todellisuus. Meillä on kaksi suuntaa. Ja vain kaksi. Voimme jäädä eiliseen tai tavoitella huomista. Ja kaikki se mitä tulee tapahtumaan, riippuu täysin sinusta. Älä syytä naapuria äänekkäästä yöstä. Älä kaveria unohtamisesta. Älä syytä kumppania, kun rakkaus hiipuu. Katso peiliin ja mieti, miten minä voitan tämäkin ja mihin suuntaan huomenna kävelen.
Meille on syntyessä annettu kaikki mahdolliset kortit menestykseen. Voimme olla voittajia, jos niin haluamme. Ajattele, mitä olen tehnyt elämäni eteen. Olenko yrittänyt tarpeeksi  vai luovutinko liian nopeasti? Sinulle annettiin ajattelemisen ja tekemisen lahja. Jokainen meistä seisoo samalla viivalla. Toiset juoksevat lujempaa, kun taas toiset kestävät kauemmin. Toisilla viiva on edempänä, mutta silloin meidän takarivin lähtijöiden on vain yritettävä lujempaa. Älä siis koskaan syytä ketään muuta kuin itseäsi, se olet sinä joka luovutti - tai yritti. Kaikessa.
Maailma on kova paikka. Heikot haudataan, voittajat tanssivat vielä auringonnousussa. Mutta tiedä, että jokainen meistä voi olla vahva, jos vain niin toivoo. Se riippuu vain minusta, itsestään eikä kenestäkään muusta. Lopeta valittaminen ja tartu kiinni. Oli asia sitten henkilökohtainen tai ei, jokainen voi elämänsä suuntaan vaikuttaa. Kampaa hiukset, osta uusia vaatteita, puhu jollekin. Tee päätösiä, tavoittele niitä. Kirjoita unelmat listaksi ja toteuta. Se olet sinä eikä kukaan muu, joka elää sinun elämääsi. Ja polta pois kaikki talouspaperirullat. Jos olet vielä liian heikko tai haluton, käytä vessapaperin tyhjiä putkia. Niillä pääset lähemmäs todellisuutta.
Mutta älä koskaan ota polkua, jossa kaikki se paha ja viha nostavat päätään. Älä koskaan huuda naapurille. Älä unohda ystävää, vaikka hän ei aina sinua muistakaan. Silloin kun päätät kävellä taakse päin, menetät senkin vähän, joka olisi saattanut odottaa sinua teiden varsilla. Usko pois, se ei ole kaunista, kun ihminen huokaa turhaan, kun vuodattaa merkityksettömiä kyyneliä. Ihminen ei ole kaunis, kun se huutaa ilman syytä tai kun se unohtaa välittää. Ihminen tekee teoillaan itsestään kauniin. Muista, että epätoivoinen ei näe toivoa. Ja kun toivo katoaa, mitä käteesi enää jää?
------------------------------
Olen varmasti joskus tämän videon jakanut, mutta muistutuksena. Tämä ihminen on inspiroiva, upea ja täysin mahtava. Jokaisen tulisi katsoa tämä video ja miettiä, miten minä otan oman elämäni haasteet vastaan. Ottakaahan opiksi! Tässä ihmisessä kiteytyy se todellinen kauneus - se että ihminen on vahva ja taistelija. Yksi kauneimmista ihmisistä mitä tiedän..
Comments (0)  
 Report  

Todellisuus.

KiroilevaSika  (updated by KiroilevaSika)
Jokaisella seitsemännellä kellonlyömällä avaamme silmämme. Maailma avautuu uudelleen, sen väreihin piirtäminen alkaa ensimmäisellä sekunnilla. Tuoksut tarttuvat vaatteisiin, äänien kaiku kuiskaa ikkunoiden takana. Puemme ja nousemme. Jokaiselle tunnille olemme jo eilen kirjoittaneet käsikirjoituksen. Ensimmäinen kahvikuppi tai leivänpala lautasella on tarkkaan suunniteltu. Asettelemme vaatteet pieniin pinoihin tuolin päälle, jotta mikään ei jäisi tekemättä. Ei edes kengännauhoja avata, jotta emme tuhlaisi ylimääräisiä minuutteja suunnittelemattomiin asioihin. Poistuessa ovesta emme katso eteen päin. Olemme jo nähneet kaiken. Emme kuuntele, emme tunne enää hajuja, joita nousee ukkosmyrksyn lailla ympärillämme, ne huuhtoutuu kesäsateen kanssa alas maahan. Ja aina, kun kello lyö tasatunteja, siirrymme eteen päin. Edessämme aukeaa putkenmuotoinen yksitahoinen todellisuus, jonka unohdamme juuri sinä hetkenä, kun olemme sen kohdalla. Kirjansivuja revitään, tekstejä poltetaan, emme edes katso menneisyyteen. Tulevaisuutta suunnittelemme, mutta emme elä, kun on aika. Kasvoja vailla nimiä, äänille ei ole omistajaa. Vain pienessä pyöreässä kuplassa hyppiessä saattaa huomata värähtelevät, läpinäkyvät seinät, jotka antavat hieman periksi. Ne eivät puhkea, ne vain mukautuvat meidän elämäämme.
Joskus eteesi tulee hetki, joka herättää sinut. Joskus heräät vain hetkeksi, jonka jälkeen uppoudut huumatun lailla todellisen ja valheen keskelle. Et erota, mitä juuri nyt tapahtuu; Tunnet vain olevasi elossa. Et hengitä, et näe, mutta rintasi liikkuu. Ajatuksillasi ei ole päämäärää. Kuljet lopputomasti. Näet puiden liikkuvan, mutta et tunne tuulta hiuksillasi. Kuulet lintujen siiveniskut yläpuolellasi, mutta et enää erota värejä. Valkeiden ruusujen terälehdet muistuttavat jostakin, mutta enää et haista. Olet tässä, tiedät olevasi elossa, mutta koskaan et osaa pysähtyä.
On vaikea jäädä paikalleen. On vaikea irroittaa otetta. Pelkäät antaa ajan kulua olematta mitään, tekemättä asioita, joita olit jo aloittanut. Mutta silloin, kun opit katsomaan kaikkea tätä kauempaa. Niin, että näet selkäsi, kuulet ja haistat jälleen tajuat, että maailma on paljon muutakin kuin aikaa. Kun ymmärrät, että kaikki tämä, jonka me omistamme ja jota me keräämme ympärillemme on vain tilapäistä. Mutta kun tiputat siemenen multaan jätät perässäsi jälkiä, joiden elämä jatkuu. Kun opit katsomaan metsää ja kuuntelemaan sen tarinaa, olet osa jotakin, missä kukaan ei tule eteesi. Olet siinä, tasavertaisena kaiken kanssa.
Voisinpa joskus ymmärtää, miksi elämästä on tullut suurien unelmien rakentamista. Elämänpituinen suorittaminen loppuu, kun emme enää jaksa. Kun kätemme, kun lihaksemme heikkenevät ja luumme muuttuvat tomuksi. On liian myöhäistä nähdä, että emme koskaan kokeneet tai tarkasti katsoneet. Viemme mukanamme vain loputtoman määrän keskeneräisiä tehtäviä, joiden valmiiksi tulemisella ei ole elämän kanssa mitään tekemistä. Mietit, muistitko rakastaa, muistitko hymyillä. Muistitko ihmiset vierelläsi. Miltä kevään ensimmäinen tuuli tuntui, mansikan maku huulilla. Ne kaikki, joita emme voi rakentaa, ovat vielä kokematta.
Antaisin elämäni päivälle, jolloin me kaikki vain pysähtyisimme. Jättäisimme loputtoman rakentamisen ja katsoisimme. Kuuntelisimme hiljaisuutta ja ymmärtäisimme, mitä meillä on. Näkisimme taivaan pilviltä, metsän puilta. Kuulisimme äänet hiljaisuudessa, tuntisimme auringon ihollamme. Emme enää pelkäisi, että emme olisi jotakin vaan ymmärtäisimme olevamme kaikkea. Antaisin koko elämäni hetkelle, kun taas tuntisin todellisuuden, enkä eläisi loputtomasti todistettavassa harhaisessa todellisuudessa.
Comments (0)  
 Report  

Löydä etsimäsi.

KiroilevaSika  (updated by KiroilevaSika)
Silmin unisin hän miettii, pohtii, hän rukoilee ulos pääsyä. Hän istuu, nukkuu, selälleen koittaa hän kääntyä. Ja miettii, mitä koittaa tämä elämä hänelle opettaa. Päivät kuluu, hän kellon kanssa kilpaa aina kiiruhtaa. Hän paljon näkee, mutta heti kaiken kauniin unohtaa. Hän muistaa vain yön, kaiken tumman hän ylös kirjoittaa. Ja iltaisin yksin pieneen yksiöön aina istahtaa. Hän vertaa tätä taloon, joka odottaa vain syvää kuolemaa. Jos yöllä herää hän miettii, minne uni katosi. Miksi tuntuu nyt, että tämän kaiken hän aina vaihtaisi. Hän toivoo usein, hän rukoilee lottovoittoa. Pakoon pääsisi hän, kaikkea tätä harmautta. Mutta niin kuin mustaa olisi, hän silti juo kahvin maidolla. Hän teitä karttaa, kävelee yksin humisevien metsien laidoilla. Hän ei juokse, hän hiipii, koska häntä pelottaa. Mikä määränpäässä häntä hiljaa, pelottomasti odottaa. Hän silmiin katso, ei, alas painaa leukansa. Kuin katuva hän olisi, jostakin teosta niin pahasta. Hän syö eläkseen, vaikka mielessä ei ole tunteita. Ei sieluaan hän osaa, sitä hän ei hyvin kohdella. Ja vaikka moni sanoo, kehoittaa häntä nousemaan. Ei jalkojansa saa hän, enää eteen päin kulkemaan. Hän toivoton on, ei näe syytä haaveille. Hän toivon laskee, hän asettelee sen valkeille paareille. Ja työntää jokeen ne, perään käänny ei. Elämä kun häneltä, kaikki voimat vei. Mutta kalenterin päivät, kuukausia hän silti seurasi. Hän aamulla niin, hän silmiänsä taputti. Ja vaikka kasvot, hän oli aina kovin väsynyt. Hän silti ei, tieltään koskaan kääntynyt. Ja nyt kun katsoo hän, seisoo valkealla rannalla. Hän saattaa haaveilla, elämästä rauhallisilla laineilla. Hän alkanut on toivoa, hän uskoo parempaan. Ja vaikka uskonut ei, vierellä häntä joku käteen koskettaa. Se lämpö, se tunne, jonka hän nyt omistaa. Se lähtee sisältä, se sielustaan voimansa ammentaa. Ja silloin tietää hän, on elämässä järkeä. Kun muistaa vain, mikä todellisuudessa on asia niin tärkeä. Hän joskus on, hän peitti ajan turhalla. Hän saattoi ostaa, kurjuutta muutamalla lantilla. Mut nyt kun laskee vesi, nostaa sumu hametta. Hän tietää mitä etsi, oli se vain rakkautta. Ja ymmärsi, hän silloin käsitti. Sen löytää edestä, opi avaamaan sinun silmäsi.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Elämää etsimässä.

KiroilevaSika
Niin moni meille sanoo, miten pitäisi olla. Miten päin pitäisi liikkua ja milloin pysähtyä. Niin paljon kirjoitetaan, miten saavuttaa hyvä elämä. Sellainen, joka pitää meidät liikkeellä. Kun etsimme elämää, katoaa olemassa olon tarkoitus. Unohdamme olla ja katsomme jonnekin, jota emme edes näe. Kun kuuntelemme muita, unohdammeko keitä me itse oikeasti olemme?
Istuessani saatan miettiä, miten arvioisin oman elämäni tämän hetkisen tason. Millaisena listana lehti kirjoittaisi minun elämästäni näiden kokemieni asioiden pohjalta. Entä antaisiko se arvosanaksi kiitettävän? Usein mietin, elänkö niin kuin kuuluisi. Vai olenko menettänyt jotakin tärkeää, jättänyt saavuttamatta jotakin merkittävää tai unohtanut juosta jonnekin. Usein mietin, miksi tuntuu, että elämäni on joskus kovin tavallista.
Mutta on se sitten puhelimen ääni, sähköposti tai merkityksetön kirjoitus saatan herätä ja ymmärtää, että mikään idea tai ajatus ei voi kertoa minulle, kuinka minun olisi kaikki tämä koettava. Kukaan ei voi sanoa, kuinka suru on surtava, kuinka ilo on naurettava. Kukaan ei voi kertoa minulle, kuinka paljon se sattuu, kun sydän murtuu. Vaikka lukisin tuhansia mietelauseita ymmärrän nyt, että elämäni on juuri oikeanlaista silloin, kun opin unohtamaan kaikki ne ohjeet, joita saatan epätoivoisina päivinä lukea. Elämä on nyt, ei huomenna eikä missään kirjoituksessa. Milloin opin, että jokainen päätös ja ajatus paremmasta on vain hukattua aikaa. Jokainen elämänohje on jonkun toisen ajatus siitä, mitä meidän pitäisi olla, ei tietoa siitä mitä me olemme.
Samaa olen huomannut kaikkialla. Seurustelussa, rakastelussa, arkisissa asioissa, jopa omenaa kuoriessa pyrkii kuorimaan kuoren yhtenä osana, koska se tuo onnea. Yhtä todennäköistä kuin valkea taivas sadekuuron aikana. Suurin osa ajasta kuluu pohtien, miten jokin pitäisi tehdä. Miltä minun pitäisi näyttää, mitä sanoa. Mitä minun pitäisi tavoitella, mitä kokea. Suurin osa ajasta pohdimme `mitä´ sen sijaan että me jättisimme punnitsematta ja jatkaisimme yrittämistä. Itse huomaan usein pohtivani, kuinka vihreää on naapurin nurmikko. Kuinka tummempi tukka tai vaaleampi iho. Onko näitä vaatteita lehdissä, entä kenkäni koko. Suurin virheeni elämässä on vertaaminen asioita johonkin. Pitäisi ymmärtää, että jokainen on erilainen tavoitteli se sitten samoja asioita tai pukeutui se samoihin housuihin. Ihmistä ei kukaan voi kopioida, alastomana ja hiljaisina olemme vain ja ainoastaan itseämme.
Onkohan se vain nykyajan käsitys hyvästä elämästä. Se, että me olisimme jotakin. Niin, muutakin kuin tavallisia ihmisiä tavallisine asioineen. Olen aina sanonut, että kukaan meistä ei ole yksinkertainen. Tai tuttu. Tai edes tylsä. Meillä kaikilla on täysin erilainen tarina. Täysin omanlainen käsitys ja silti me kaikki elämämme elämää ihan toistemme vieressä. Milloin minäkin opin, etten ole osa jotakin. Että olen kokonainen. Täysin oman elämäni yksinäinen kulkija, jolla tarina kerrottavana.
Comments (0)  
 Report  

Takanasi.

KiroilevaSika  (updated by KiroilevaSika)
Kun öisin kuu nousee. Kun se kertoo iltasatuaan auringolle, suutelee otsalle ja laulaa hiljaa unen mustaa sävelmää, jonka sointu korvaa elämän ja kuoleman. Ja piemys. Se kietoo kaiken alleen, se tarttuu ihmisten käsistä, nojaa seinään ja puhuu hiljaa. Kadut valottomina, hiljenee talojen rappukäytävät, ei ole iloa tai surua. Vain leijaileva verho myötäilee katuvalojen alla mustanmeren aaltojen lailla kietoen elämää pehmeään uneen. On varjojen nähty liikkuvan, kuuluu askelia tyhjillä poluilla. Käsien liikkeet maalaavat punaisella pensselillä taivaanrantaa, kunnes tähtien kylmä valo ravistelee olkapäiltään viimeisetkin valonvälähdykset. Ja kaukana. Kivien tanssi kallion rintakehällä, putoilevien kyynelten loputon juoksu, nostaa tuuli päätään, ei kuule kesä talven kuiskausta. Välähdyksien laskeminen pilvien päällä, helmitaulusta hilseilee maali ja unohtuu kaivonkansi maahan; Myrkyttää juomavedet vihreä ilma. Ei valkealla valolla ole lämpöä, pakkasen kovettamat seinät murtuvat, betonin lailla seisoo kuolema maan ja taivaan välillä etsien taas seuraavaa, jonka selkäranka ei kestä. Kova on sielu, sen silmissä ei enää hehku toivo, käden kosketuskin tuntuu kylmältä. Sanoilla, joita mielissämme pyörittelemme, ei ole tarkoitusta, anteeksi ei enää pyydä toivo vaan jää maahan makaamaan. Lyötiin vielä nukkuvaa, ei ehtineet edes mustelmien varjot kadota, kun taas nostettiin merenraivo, huutoihin katosi jokainen eloton pyyntö. Kyselemättä lausuttiin, ei myötätunto, tai edes kyynelien piirtämät tahrat valkealla pellavapaidalla, osanneet kertoa tarinoita niin värikkäistä kesäniityistä, joiden päällä leijailivat luonnon pienet keijut. Hengitys puhalsi untuvapäisiä voikukan huppuja ilmaan. Haavoittuneet olivat kädet, jotka kysyivät lupaa, vasta kun oli jo liian myöhäistä. Arpien pukema keho, koristellut olivat sormet koruilla, joissa elämällä ei juuri ollut sijaa. Viha tuntui valtaavan aistit. Ei ollut saduissa loppua. Ei itkenyt enää lapsi kehdossaan, hän paranteli vain haavojaan, koska unta ei saanut. Kuolee kukkanen, jonka lasissa veri hyväili leikattua vartta. Tummat olivat huulet, jotka lauloivat hiljaisia tarinoita. Sanoja, joissa kukaan ei halunnut elää. Lyö, en nosta käsiäni. En juokse piiloon, koska tiedän, ettet koskaan luovuta. Olet minulle menneisyys, historia, jonka vihan tahrimat muistot vainoavat jokaisessa askeleessa. Ei ole aamua, ei iltaa, jolloin ajatuksieni kanssa olisin myötämielinen. Koitan nousta, mutta juurieni syvään kaivautuneet kädet eivät irroita maasta, joka värisee jalkojeni alla. Pyydän, koitan työntää kaiken pois, joskus huudan kallion kanssa, itken kunnes meri hiljenee. Annan tunteilleni vallan, unohdan kaiken, enkä osaa vielä päästää irti. Viha. Sen juuret ovat vielä syvällä. Ne kasvavat, koska mieleni ruokii niiden loputonta nälkää. Mutta jo nyt saatan tuntea hetkiä, jolloin maa vahvistuu. Saatan tuntea, kuinka elottoma hiekka ei enää ruoki ajatuksiani. Aurinko lämmittää. Tuuli on lämmintä. Joskus aamuisin saatan istua vapaana. Mutten vielä täysin onnellisena. En ota askelta, mutta tunnen ilon. Näen naurun ja kuulen toivon.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Pelottomia.

KiroilevaSika
Kuu piirtää varjoja jäiselle hangelle. Taittuu oksat heikot, käsillään puut kurkottavat valoa. On kylmä, vain pakkasen askeleet jättävät valkean kosketuksen tummien puiden kylkiin. Painautuu hengitys huuruna ojien pohjille, jäätynyt vesi ei enää virtaa. Peltojen laakeat alat syttyvät pieniin valoihin, kuin keskiyön tähtitaivas. Ja pienet korvat kuuntelevat metsän ja pellon rajalla. On hiljaisuuden äänetön laulu soinut ikuisuuden. Samojen sanojen vuolaat muistelmat kirjoitetaan aina uudelleen, auringon nousussa syttyy maa palamaan. Ei ole yksinäisellä jalassaan kenkiä, paleltumat pakottavat sormenpäät ujosti punastelemaan. Pimeän syleilyssä tanssii elotonkin. On huomisen usva kadonnut ohikiitävien pilvien kevyissä koreissa, jotka roikkuvat hirtettyinä pumpulipallojen häntiin. Katsovat jäätyneet heinät merenrannalla jäänmurtajan metallisen kylmää keulaa, joka tunteettomasti jakaa voimallansa halkeamia. Ei äänillä, jotka kantantuvat kaatuvien katulamppujen osuessa roudan kivittämään maahan, ole muistoa. Ne unohdetaan, vaikka esineettömällä ei olisikaan alkua tai loppua. Peiton alla maailma on aina kaunis. Pelottomien silmien säihkyessä toivekkaana kääntyvät ajatukset aina surullisksi. Niin on toivossa moni eksynyt, ei poluilta poiketessa aina löydä takaisin kotiin. On sydämen paikka siellä, jossa ajatuskin lepää. Ei pyhitä teot sanojensa merkitystä, varsinkaan kun epätoivossa nyrkillään pyyhkii kasvojensa mustelmia. Ei kerro kaikki tarinat ihmisistä, ei ne aina laula lauluja onnellisien loppujen kultaisista helminauhoista. Rakkautta on tuntea eilinen, onnea on huomisen edessä venytellä. On aika antaa, otan jos se minulle suodaan. En koskaan ole poistunut tyhjin käsin, usein pettymysten taakka on vain selkääni painanut. Kuin kerjäläinen, jatkan matkaani uskoen. Tietoni kasaantuvat unohdettujen kirjapinojen taakse punaiseen puulatikkoon elämänkerraksi. Oppinut olen, en vain aina osannut kirjaviisaiden sanoja sisentää. Vaikea on elää niin, kuin elämän on joskus nähnyt. Ja valheet, joiden petollinen ulkonäkö huijaa hyväuskoisia baarijonossa. Humaltuneet kuuntelevat, korviansa nostaessa mieli järkkyy ja sydän ei käsittele. Vain sanojen kaiku muistuttaa tietämättä niiden todellista merkitystä. Anna anteeksi, sanoo ihminen usein, vaikka aika olisikin lyödä takaisin. Antaa hän leivän sille, joka silmittömin katsein uskoo, mitä sanotaan. Ja pajunoksan jälkiä peittelee elämänmyöteiset, kovin heikot ja pienet ihmiset. En löytänyt syytä rakastaa, katsoin vain ohi hyppivien lasten valkeita naruja, joihin sidotut pikkuautot suistuivat ojan pohjalle mutkassa. Ne silmät, jotka vielä joskus sädehtivät tähtien lailla myötätunnosta, sammuivat. Oli katsomatta helpompi löytää vastauksia. Ei tuntunut enää kipu, ei väärien valintojen seurakset painanut. Suorana, tuntui välillä vesipisaratkin nenänpäässä. Ja kun sammuu silmät, katoaa sielu eikä sydänkään enää puhu. Eloton, niin peloton on taas tunne ihmisen.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report  

Odotuksia.

KiroilevaSika  (updated by KiroilevaSika)
Synnytysosasto. Huone 224. Odotuksia. Naapurissa iloa. Ja vastapäätä. Kyyneliä. Kuin vesisade, joka tarjoaa elämän. Ja raiskaa maan puuttomaksi. Käytävät täyttyvät ilosta ja surusta. Naurusta ja huudoista. Odottamisesta ja suunnitelmista. Eilisestä ja tulevaisuudesta. Valkeat, steriilit käytävät ovat täynnä elämää. Ja tuoksu pistävää.
Elämä kuin lapsen syntymä. Me nauramme, me itkemme. Tunnemme vielä viimeisen aamun ajatuksissamme. Käännämme päämme ja katsomme eteen päin. Elämä on odotuksia. Ei ole hetkeä, jona vain olisimme. Elottomina seinävaatteina. Ei ole kellonlyömää, jona mikään ei pitäisi meitä liikkeellä. Toiset odottavat suunnitelmiensa totetumista, kun taas toiset vain aamun auringonvaloa. Jokainen on aina menossa jonnekin, tulossa jostakin. Me kaikki liikumme loputtomasti, unissammekin unelmoimme. Jos et usko pysähdy ja katso ympärillesi. Näe energian liike, tunne tuulen kosketus iholla, joka matkaa kauttasi äärettömään. Huomaa, ettei mikään pysy samana. Etkä sinäkään. Vaikka pysähdytkin risteyksessä palaviin punaisiin valoihin, matkasi ei ole päättynyt. Vaikka venyttelisit tuolissasi kipeitä jalkojasi uupuneena, et ole vielä perillä. Kaikella on alku ja loppu. Kaikki sen välissä on odottamista. Oletko koskaan kuullut, kuinka vastasyntyt huutaa? Tai kuinka talvenjälkeinen aurinko herättelee? Kaikki se on täynnä elämää; elämä ei ole koskaan pysähtynyt. Ja kun hengitämme. Ja kun edessämme on vielä aikaa, on se täynnä saavuttamattomia asioita. Vaikka et aina ajattele huomaat, että jokin silti odottaa sinua.
Saatan joskus illan hiljetessä uppoutua edellispäiviin. Saatan katsoa eiliseen ja sen taakse. Usein vain mielenkiinnosta siitä, olenko saavuttanut asioita, joita ole odottanut. Usein mietin, mikä minut on saanut liikkeelle aikoina, kun odottamisessa ei ole ollut iloa. Olen myös miettinyt, voiko pahaa odottaa? Vai onko se pelkkää pelkoa? Päätän ajatukseni silti aina tunteeseen, joka pitää minutkin liikeellä. Ajatukseen, että minullakin on asioita, joita voin vielä odottaa. Kun elämästä katoaa huominen eikä eilisestä ole enää tunnetta, on syytä katsoa kauemmas. On syytä jättää tilaa tulevalle. Koskaan ei saa tuntea tunnetta, että olisi pakko. Että jokin asia, joka minua tavoittelee, olisi välttämättä tehtävä. Elämä on täynnä omia valintoja, jotka määrittelevät kaiken, jonka koemme.  Ja kaikki mitä me koemme, tekee odottamisesta elämisen arvoisen. Älä siis koskaan odota asioita, jotka tuntuvat ylitsepääsemättömiltä. Asioilla on tapana tapahtua. Valitse oikein ja huominen on kaunis.
Comments (0)  
Digg entry (0 memb.)  
 Report