89.856 medlemmar 3.702 inloggade
Logga in Bli medlem
Qruiser
Stockholm 26/4
Maskeradaffären
Gaymap
Stockholm 26/4
Dj Leo.B
Gaymap
Stockholm 26/4
Posithiva Gruppen
Gaymap
Nacka 26/4
Urban Deli Sickla
Gaymap

blog.qruiser.com
Jag bloggar på Skandinaviens största gay- och queercommunity Qruiser. Bli medlem du också!
Kaappihomon elämää
On yksinäisen joskus
vaikeaa,
menneisyyttään
unohtaa.
Kille, 32, Raumo
 
Kategorier
Senaste inläggen
Kalender
«
Ti 1 To Fr
1 2
3 4 5 6 7 8 9
10 11 12 13 14 15 16
17 18 19 20 21 22 23
24 25 26 27 28 29 30
Widgets
Statistik
Blog id: 2162

Beautiful Ones.

KiroilevaSika  (uppdaterad av KiroilevaSika)
Niin kaunis sisääntulo yksilöllisyydelle. Rakkaudelle ja meille ihmisille itsellemme. Meille, joilla on oikeus olla juuri sitä, joka tekee meistä onnellisia. Olla niitä, joita toiset vihaavat, toiset rakastavat. Olla jotakin, jota tahdomme. Tehdä sitä, joka tekee onnelliseksi. Suurta juhlaa sille, että me jokainen olemme erilaisia. Kauniita. Ja niin hauraita. Ole siis juuri se, jona haluat olla. Älä se, jona muut tahtovat sinut nähdä.

Kommentarer (0)  
Digga (0 medl.)  
 Anmäl  

Silkkipunaa.

KiroilevaSika
Kauneutta on kovin monenlaista. On pinnallista, johon lumoutuu. Joka tarttuu kiinni, kun hän astuu ovesta sisään, jonottaa kassalla tai heiluttaa yön taksille. On sisäistä. Sitä, joka huumaa mielesi hänen puhuessa, kertoessa tarinoita ja kertomuksiaan elämästään. Enää et ole ihastunut, tunnet kuumia aaltoja, jotka kutittavat mahanpohjasta asti. Olen ihastunut useasti, kun olen katsellut. Mutta rakastunut olen vain silloin, kun en saa korviani irti sinun sanoistasi.
On loppuun kulutettua ja hirmuisen tylsää puhua pinnallisesta kauneudesta ja siitä, miten maailma on oppinut kertomaan meille, mitä me haluamme. Miten emme enää itse osaa tehdä johtopäätöksiä haluistamme, vaan luulemme lehtien kertovan totuutta. On hirven tylsää toisinaan sanoa etten välitä miltä näytät, koska aina sekään ei ole totta.
Mutta sen olen oppinut. Pinnallinen kauneus tulee olemaan katoavaa. Aina. Se häilyy hiljaa ajan kuluessa. Se rappeutuu eikä sitä voi pelastaa. Rypyt, ryhti ja keho tekee hidasta kuolemaa vanhetessasi. Mutta ne silmät. Ne, jotka kertovat keinutuolissa pelottomia tarinoita, uskomattomia seikkailuja rakastuttaa sinut aina uudelleen. Se ei katoa, se säilyy jopa kuoleman jälkeen läheisten ja tuttujen sanoissa ja ajatuksissa. Toisinaan pohdin, kuinka kaunista olisi omistaa sellainen mies, jonka voisin asettaa kirjahyllyn toiselle hyllylle. Josta voisin sen aina nostaa, kun tarvitsen hetken rakkautta. Toisinaan se olisi vain niin jotakin. Mutta hiljaa olen oppinut ymmärtämään, että elämä on paljon muutakin, kuin mitä silmät näkevät. Se on myös paljon muuta, mitä korvat kuulevat. Se on kosketuksia, tuoksuja, tunteita. Se on niin paljon muuta, kuin kukaan voi todella ymmärtää. Ja tajuan, kuinka pölyttyvä mieshahmo kirjahyllyn kulmalla ei kuitenkaan koskaan voisi tarjota minulle sitä, jota todella kaipaan. Sanoja, jotka merkitsevät, tunteita, jotka palavat. Tuoksua, joka leijailee sinusta suihkun jälkeen. Tarinoita, joissa elän mukana. Kokemuksia, jotka ovat yhteisiä.
Olen oppinut, että rusinanryppyisen ihon alle saattaa piiloutua miljoona ja yksi tarinaa, jotka ovat enemmän, kuin voisin koskaan elämältä pyytää. Olen oppinut, että kauneus on katoavaista, sielu tekee ihmisestä rakastamisen arvoisen.
Opimmeko silti koskaan näkemään, mikä todella merkitsee? Ehkä, ehkä emme. Mutta kunhan vain muistaisimme, ettemme heti tuomitse, kun hän astuu ovesta sisään..
Kommentarer (0)  
Digga (0 medl.)  
 Anmäl  

Kadonneita.

KiroilevaSika  (uppdaterad av KiroilevaSika)
Se palo. Joka hehkuu yön pimeydessä. Se on kuin tähti. Kaukana. Kylmänä. Kolean talven kirkkain, kesän himmeä halo muistuttaa siitä. Se on rakastettu, kirjoitettu ja kuvattu. Siitä on kerrottu tarinoita, sitä on metsästetty, siitä on unelmoitu. On niin tuntematon, vaikka tuttu kuin naapurin postiosoite. Se on kaikkea, mutta silti ei yhtään mitään.
Muutos, se on kuin kaukainen valo jossakin käsiesi ulottumattomissa. Se on vaikea, hankala. Se itkee kuin vastasyntynyt lapsi, kävelee huojuen vailla tukea. Se on pimeässä mustaa, valossa valkoinen viiva. Se on sinun kaikkesi, mutta silti pelkäät koskettaa sen pintaa. Se syö vierelläsi aamupalan, lähtee töihin. Toisinaan koputtaa oveen, palaa vierellesi. Toisinaan se ei edes soita. Ja kuinka kaipaatkaan sitä kun se on kadonnut. Kun se on piilossa katseilta. Se ei anna anteeksi, se ei edes kysele. Se on. Toisinaan sen kuulee. Kuin kuiskauksen, jonka sanat laittavat itkemään. Se laittaa ihosi kananlihalle. Se on edelleen ja aina kanssasi. Kuin huono parisuhde tai rikkinäinen sukka.
Ja silti pidän sen lähelläni. En liian, mutta niin että katseemme kohtaavat. Saatan puhua, kertoa sille unelmiani. Niitä, jotka rikki repivät mieleni. Jotka hajoittavat sydämeni. Toisinaan pyydä neuvoa, kysyn ohjeita, jotka pitäisivät minut pinnalla. Jotka olisivat lämpö ja turva minun elämässä. Mutta vain hetken, hetken se jaksaa puhua kunnes hiljenee. Ja kun se on poissa, se ei vastaa. Se ei puhu eikä kumarra. Ja näinä päivinä, kun ehdin näkemään jo auringonnousun kaipaan sitä. Kaipaan niin, että päähäni koskee.
Näinä kylminä päivinä minne tahansa käännän katseeni etsin sinua. Etsin muotojasi, kaikkea, joka sinusta muistuttaa. Tahtoisin tuntea suudelmasi. Huulesi ja ihosi. Tahtoisin sinut takaisin. Vierelleni, jossa on nyt niin yksinäistä. Niin kylmä ja hiljainen asunto. Vaikka olet kaikkea, jota pelkään, olet myös kaikkea jota kaipaan. Anna siis anteeksi ja rakenna kanssani taas huominen. Anna toivoa, uskoa. Anna voimaa taas elää. Syy nähdä huominen, tarkoitus menneelle. Anna minulle syy kohdata jälleen se kaikki, jota nyt pelkään. Joka pitää minut erossa maailmasta. Kaikesta.
Muutos. Olet edelleen syy sille, etten uskalla elää. Olet pelko, olet epätoivo. Olet kyynel lasissa, tuuli lehdettömillä oksilla. Anna siis syy, miksi rakastuisin jälleen siihen, joka herää ympärilläni. Anna minulle takaisin se, jonka veit käsistäni. Se usko kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan. Anna minun taas uskoa erilaisuuteen ja opeta hyväksymään virheeni. Vala minuun uskoa ja siihen, että olen jälleen osa jotakin. Että olen jollekin syy ja seuraus, tarkoitus ja maailma. Anna minun muuttua ja kasvaa jälleen ihmiseksi, joka uskaltaa.
Kommentarer (0)  
Digga (0 medl.)  
 Anmäl  

Heikkoutta.

KiroilevaSika
Miten voikaan ihminen toisinaan kadota niin syvälle muistoihin, että se jopa tuntuu pistävältä kivulta aina rintalastan takana? Kuinka paljon voikaan kaivata menneitä ihmisiä, asioita, joita yhdessä joskus koettiin. Ne muistot toisinaan ovat kylmiä ja kovia. Kipeitä, kuin kylmä pakkasaamu. Ne silti aina - jokainen kerta herättää haikean kaipuun aikaan, jossa maailma oli vielä vapaa ja avoin kaikelle. Ajalle, jossa huomista odotettiin ja elettiin, kuin se ilta kestäisi ikuisesti.
On aivan älyttömän surullista toisinaan tuntea sitä tunnetta, kun pelkää kohdata ihmisen. Sen, jonka kanssa silloin juotiin toisemme karmeaan humalaan. Jonka kanssa riideltiin, mutta aina sovittiin. Jonka kanssa uskottiin, että me ollaan aina ystäviä. Kun maailma kääntää poskeaan voin vain pelätä hetkeä, jona ne kaikki ihmiset ovat poissa. Tänään ymmärsin sen vaikeuden, kun pelkään. Kun mielessäsi uskot vain toisten sinua arvostelevan. Pelkäät, kuinka virheesi työntävät ne kauniit hetket pois luotasi. On hirveän raskasta toisiaan sulkeutua niin, että kukaan ei sitä ymmärrä. Kerrot valheellisia syitä, estynyttä esität vain, jotta et joudu kohtaamaan. Et joudu katsomaan toista silmiin ja näyttämään, että maailma ei ole ollut sinulle lempeä. Vaikka tiedän, että todellisuudessa ystävyys ei pidä rajoja, se ei pelkää virheitä eikä tuomitse. Mutta en tahdo aina vain uskoa sitä. En tahdo edes enää kokeilla, kuinka tuomitsevia ovat ne silmät, jotka joskus olivat elämäni tärkeimmät. Voisimpa uskoa siihen, että olen edelleen se sama ihminen, joka sammui sohvallesi. Jolle soitit, kun itkit rikkinäisenä. Ja vaikka tiedän, että olen juuri se, en vain enää uskalla näyttää, miten vaikea minun on edes itse hyväksyä itseäni. Tahtoisin sanoa niin usein heille, että he kuuluvat edelleen muistoihin, joita koskaan en toivo unohtavan. Mutta pelkään. Pelkään olla heikko ja epätäydellinen toisten silmissä. Heidän, jotka ovat vain saavuttaneet ja vahvistuneet.
Kommentarer (0)  
Digga (0 medl.)  
 Anmäl  

Hiljaisuutta.

KiroilevaSika
Toisinaan, kun katsoo ohi lipuvia pilviä. Kun tuntee aurngonlaskussa hehkuvan viimeisen lämmön tai kuulee pakkasessa paukkuvat oksat. Tähdet, jotka ovat niin kaukana. Meistä ja toisistaan, mutta silti ovat niin jumalattoman kauniita ja uniikkeja. Niin elinvoimaisia. Se vain rakentaa korkeita unelmia pitkin kuusirajojen ja mustien tien pintojen. Kohti laakeaa, jota pitkin oli helppo kävellä. Ja kaikki se valoton hiljaisuus, joka piirtyy unelmien ja kehosi ympärille tuntuu kodilta. Paikalta, jossa et pelkää mitään. Jossa et pakene ketään.
Hetkittäin tuntuu, kuinka ihminen joutuu etsimään paikaansa. Maailmassa, jossa erilaisuus koetaan olevan vielä vierasta. Jossa ihminen ei saisi poiketa teoillaan tai haluillaan muusta kokonaisuudesta. Tahtoisin joskus ymmärtää, miksi sitä ei kukaan ymmärrä. Sitä, kun sanoin, että tahdon vain olla kaukana kaikesta. Kaukana ihmisistä, jotka rakentavat liian raskaita taakkoja kannettavikseni. Asioista, jotka koen olevan niin kovin merkityksettömiä. Miksi kukaan ei ymmärrä, että toisiaan joku kaipaa yksinäisyyttä. Sitä, jossa pelko ja viha, suru ja murhe ovat vain kuvitteellisia hahmoja kirjan kansien välissä. Toisinaan vain viisi minuuttia puhelimessa näännyttää minut kokonaan.
Miksi ihmiset ei ymmärrä, että se ei tarkoita silti, etten osaa rakastaa. Tai kaivata. Miksi ajatellaan, että ihminen on toiselle vieras, jos hän ei jo eilen kertonut päivästään. Miksi emme aina ymmärrä, että yksinäisyys voi toisinaan olla vain yksin olemista. Ei yksinäisyyden tunnetta. Olen koittanut joskus sanoa, että olen täällä. Olen olemassa ja  olen luvannut kertoa, jos minuun sattuu. Jos maailmani muuttuu. Olen luvannut, että kuuntelen. Että keitän kahvia, kun tulet käymään. Että istun kanssasi missä vain, kerron, kuuntelen ja halaan, koska joka tapauksessa olette kaikkeni. Olette silti syy ja tarkoitus, joka pitää minut lämpimänä kylminä öinä. Olette jotakin, josta koskaan en tahdo luopua. Asia, jota en tahdo ikinä menettää. Mutta ehkä se tosiaan on vain itsekkyyttä, joksi toiset sitä kutsuvat.
Se, että rakentaa elämää toisen ihmisen kanssa, joka kaipaa omaa tilaa, on tarina täysin erilainen. Se vaatii paljon. Molemmilta. Ymmärtämistä ja anteeksiantoa. Olen huomannut, että rakastaminen ei ole tunne tai asia, joka on itsestään selvyys. Ei, se on sana, josta pitää muistuttaa ja jota pitää pitää elossa. Koko omalla elämällä. Ymmärrän myös sen. Mutta miten voisin sanoa sen sanoin. Sen tunteen, joka minulle on aina riittännyt. Sen, kun katsot silmiini ensimmäistä kertaa rakastuneena. Kun ensimmäistä kertaa sanot sanat, jotka jokainen tahtoo kerran elämässään kuulla. Tahtoisin sanoa etten unohda, vaikka toisinaan et niitä minulle kirjoita. Vaikka aina et siitä muistuta. Tiedän, jotkut kaipaavat helliä unelmia läpi arjen harmauden. Onhan se kaunista. En väitä. Mutta antakaa minulle se vapaus, joka pitää minut elossa. Lupaan tehdä kaikkeni, että annan takaisin sinulle sen kaiken, jota sinä vaadit pysyäkseni vierelläni.
Kommentarer (0)  
Digga (0 medl.)  
 Anmäl  

Tule jo kesä.

KiroilevaSika  (uppdaterad av KiroilevaSika)
Kevätaurinko kehrää. Se istuu vierellesi. Piirtää varjot seinillesi. Se hyväilee ihoasi, joka nukkuu vielä talven jäljiltä. Se on kuin uusi aamu, kuin korva joka kuuntelee. Se on käsi, joka kantaa sinua. Se silittää hiuksiasi, halaa hiljaa, seisoo rinnallasi. Ja vaikka olet väsynyt, se ei poistu luotasi.
Toisinaan sitä itkee silmänsä päästään. Niin, että mahaan sattuu ja havahtuu ajatukseen kuuleko se naapuri? Toisinaan sitä pelkää elämää. Sitä, jota koittaa itse pitää kasassa. Joka toisinaan sattuu, toisinaan pelottaa. Tänään itkin. Pitkästä aikaa tunsin kyyneleet poskella, silmäni märkinä romahdin. Rehellisesti ja aidosti. Toisinaan olen  yrittänyt antaa kaikkeni, jotta voisin pelkoni hukuttaa kyyneliin, mutta sisältä niin väsynyt ei vain ole voimia löytänyt. Kyyneleet kun eivät synny tyhjästä. Se silti helpottaa. Se tunne, kun todellisuus iskee vasten kasvojasi ja koet, kuinka kaiken pahan voit päästää sisältäsi ulos. Itkeminen kun ei koskaan ole pahasta. Se auttaa ymmärtää, että sinäkin olet herkkä tunteellinen ihminen. En tiedä vielä, milloin tämä helpottaa. En tiedä helpottaako koskaan. Mutta, vaikka toisinaan epäilen, toisinaan uskon. Kaikesta huolimatta.
- Mä muistan, että joskus aikoja sitten kuuntelin tätä biisiä. Se kai oli aikaa, kun olin todella maassa. Jotenkin tää vain lohdutti, vaikka jollekin sävy voi olla liian tumma. Mutta mä muistan, että olen aina toivonut, että kun mä kuolen niin kuolisin onnellisena. Rakastuneena edelleen enkä yhtään katkerana. Jotenkin mä muistan (ja edelleen) mä rakastin näitä sanoja yli kaiken. Ja sitä, että toivoo silti toisten olevan onnellisia. Ettei kukaan itkisi perään vaan eläisi edelleen täysillä. Niin kuin olisin itsekin elänyt. Toivon edelleen, että jos mä kuolen nuorena kumpa olisi ehtinyt rakastua. Sitä toivon..
Kommentarer (0)  
Digga (0 medl.)  
 Anmäl  

Joskus kuuluukin olla tyytymätön..

KiroilevaSika
Tyytymättömyys ja riittämättömyys ovat asioita, joita jokainen miestä kokee joskus. Oli se sitten itsensä tai elämään suuntautuva vähyyden tunne, me jokainen joudumme joskus pohtimaan miksi olemme täällä. Minne me olemme menossa ja olemmeko tarpeeksi? Ei ole väärin epäillä joskus itseään, koska silloin me kasvamme jälleen hiukan vahvemmiksi. Ihminen kun ei kasva, jos se päättää jäädä paikoilleen. Toisaalta tyytyminen johonkin kuullostaa toisinaan mahdollisuudelta. Kun ihminen tyytyy se saavuttaa elämässään kohdan, jossa on ihan hyvä olla. Mietin, riittääkö ihan ok minulle vai onko väärin tavoitella suurempaa? Olen huomannut olevani hirveän tyytymätön siihen mitä tällä hetkellä edustan. Ja siihen, missä juuri nyt olen. Se tulee esille ajatuksina. Niinä, jotka haaveilevat jostakin muusta. Ajatuksista, jotka puhuvat ja kertovat minulle, kuinka minun tulisi muuttua. Ja ne pahimmat, ne jotka kertovat, etten riitä tälläisenä. Muutos on toisinaan hyvä, kunhan se tehdään hyvässä yhteisymmärryksessä itsensä kanssa.
Mutta mietin. Mikä saa minut haaveilemaan elämästä toisaalla. Elämästä, joka on erilainen kuin mitä juuri nyt omistan. Miksi kaipaan muutosta? Toisinaan tahdon paeta maailmaa. Kaikkea sitä pahuutta ja pinnallisuutta, jota se edustaa. Tahtoisin paeta ihmisiä, jotka näkevät vain negatiivisia asioita. Niin itsessään kuin kaikessa mitä on hänen ympärillään. Haluan paeta myös ihmisiä, joilla elämä on vain täynnä pinnallisia ogelmia, joilla juurikaan ei ole merkitystä. Kylmää talvea, pimeitä aamuja, liukasta keliä. Sannoittamattomia pyöräteitä, vilkuttomia autoja, hymyttömiä kassoja. Kaikkea tätä ja vielä enemmän. Toisiaan mietin, että jokaisella on myös oikeus valittaa. Juuri siitä, minkä kokee omassa elämässä vaikeaksi. Tai joka tekee omasta elämästä vaikeampaa. Mutta havahdun. Pohdin, onko maailmasta todella tullut niin helppoa, että hyvinvointyhteiskunnan suurimpiin murheisiin kuuluu keväinen koirankakka pyörätien pientareella? Toisinaan toivon, että voisin olla juuri tuollainen ihminen. Se kertoo vain siitä, että hänen elämässä kaikki on loppujen lopuksi ihan hyvin.
Toisaalta. Tyytymätön saa ja pitääkin joskus olla. Toisinaan se on virkistävä matka omaan itseensä ja siihen, mitä ihminen voisi elämässään vielä muuttaa, jotta olisi vieläkin onnellisempi. Minäkin olen tyytymätön, mutta tunnustan. En ole koskaan kokenut tarvitsevani siitä sen enempää kertoa. Koska tiedän, vain minä voin rakentaa elämäni uudelleen ja vain minä voin muuttaa ne asiat, jotka tahtoisin muuttaa. Kukaan muu ei koskaan tule niitä täysin ymmärtämään. Ollaan siis epäileväisiä. Pelätään ja ollaan tyytymätömiä. Mutta muistetaan, me olemme se muutos, joka tekee asioista parempia. Se olet sinä, eikä kukaan muu.
Kommentarer (0)  
Digga (0 medl.)  
 Anmäl  

Unelmia.

KiroilevaSika
Joskus kohtaat jotakin, joka tuntuu enemmän kuin sinulta. Kodilta, jonne et ole koskaan päässyt asumaan. On hetkiä, kun koet kateellisuutta. Suurta ja voimakasta. Mutta et siksi, että toisella olisi jotakin jota sinulla ei ole. Tunnet, koska näet jotakin, jota toivoisit, että sinullakin olisi.
Hurjan upea, voimakas. Lämmin, kylmä ja oikea. Joku toinen elää juuri sitä suurinta unelmaa, joka minulla on. Se laittaa pohtimaan asioita ja sitä, miksi olen täällä. Mikä saa minut tyytymään ja pysymään paikallaan. Vaikka sanotaan, että mikään ei ole mahdotonta tiedän, että tietyt unelmat vaativat muutakin toteutuakseen kuin uelmoivan mielen ja sykkivän sydämen. Ja valitettavasti se jokin on sitä, mitä minulla ei ole. Mutta hurjaa, kuinka vahvana voikaan tunteet nousta pintaan katsoessani elämäni lyhimpiä minuutteja.
Kommentarer (0)  
Digga (0 medl.)  
 Anmäl  

Ei hernettä nenään.

KiroilevaSika
Arka aihe. Todellakin arka ja tunteita herättävä. Mutta ihminen, joka miettii ja pohtii, tahtoo sen sanoiksi pukea. En pahalla, pelkästää hyvällä ja kukapa ei joskus olisi löytänyt itsensä saman aihepiirin parista.
Kun ihminen katsoo peiliin. Se katsoo omaa kuvaansa ja sitä mitä se edustaa. Varsinkin me sinkut tiedämme mitä tuo tarkoittaa. Vaikka omistaisit kuinka vahvan itsetunnon, sinkkuus laittaa pohtimaan asiaa, joka ei ole terve mielenterveydelle. Se on juuri se omakuva. Se, mikä meidät määrittelee - ulkoisesti. Vaikka monet edelleen vannovat sinun riittävän juuri sellaisena kuin olet, piilee siinä pieni valhe. Ne sanat eivät ole oikeasti rehellisiä. En tahtoisi tuomita, mutta kuka kehtaa sanoa, että ulkonäöllä ei ole merkitystä. Varsinkn nuorilla ja meillä keskinuorilla on edelleen edessämme ja takanamme jono, joka tahtoo saada palan siitä, mihin sinä olet silmäsi iskenyt. Onhan parisuhteen etsiminen omanlainen metsästys, toisinaan jopa verinen taistelu paremmuudesta. Joten se, joka edelleen uskaltaa sanoa, ettei ulkonäöllä ole merkitystä, valehtelee. Se on juuri se ensivaikutelma, jonka annat astuessasi huoneeseen.
Mutta tiedän, monelle se ulkonäkö on vain kiihoke. Se on asia, joka saattaa herättää mielenkiinnon. Se ihastuttaa. Mutta toisille rakastumiseen vaaditaan paljon enemmän. Tässä kohtaa me epäuskoiset ja vaatimattomat olemme vahvoilla. Me jotka koemme valtiksi persoonallisuuden. Sen, jota silmät eivät näe, mutta korvat kuulevat. Tiedän, on kovin rohkeaa sanoa elämän olevan pinnallista, mutta niin se vain menee. Tunnustan itsekin. On toisen oltava katseen kestävä. Juuri sillä tavalla kuin itse tahdon. Mutta tässä tuleekin se asian vaikea puoli ymmärtää. Me uskomme, että jokainen ihminen etsii sitä samaa. Sitä, joka hymyilee kansikuvassa, jonka instagram tilillä on miljoona seuraajaa. Me uskomme siihen, että kaikki on oltava täydellistä. Sitä, jota me television ruudullakin näemme. Siitä haavekuvasta tulee todellista, kun sitä meille tarpeeksi tarjotaan. Joten, vaikka puhun pinnallisuuden ihannoinnista muista, että sinäkin olet jollekin pinnallisesti täydellinen. Kaikkine virheinesi ja vikoinesi.
Mutta mikä sai minut pohtimaan omaa asemaani sinkkumarkkinoilla? Tunnustan, en koskaan ole omistanut kovinkaan vahvaa itsetuntoa. Se ei ole minulle toisaalta este, se on hidaste jota monet ei ymmärrä. Kun sanot, rakastat minua, minä kyllä uskon. Mutta siihen pisteeseen minä vaadin ihan liikaa itseltäni. Mutta.. Se mikä saa minut usein epäilemään itseäni on huono tapa tutkia seuranhakuilmoituksia. Olen pyörinyt ehkä hiukan väärällä hakufoorumilla (parisuhteen perustamista ajatellen) mutta vastaani on tullut niin monta ilmoitusta, johon koskaan en voisi vastata. Täysin luotaantyöntäviä varsinkin kuvian kanssa. Tässä kohtaa iskee pinnallinen paha tapani. Koska silti, olen oikeutettu siihen. Minulla on oikeus rakastua juuri sellaiseen ihmiseen, jonka koen minulle oikeaksi. Silti, luen kirjoituksia, jotka kaikessa vähäsanaisuudessaan käskevät ilmoitukseen vastaavan täyttävän tietyt ja erittäin tarkat kriteerit. Koitan tutkia kuvaa lähemmin ja mietin, miten juuri tuollainen voikaan vaatia minun olevan jotakin, vaikka itse on kovin kaukana kaikesta siitä. Pohdin myös, entä jos minä vastaan hänelle. Entä jos hän toteaa, ettei olekaan kiinnostunut. Päässäni pyörii ajatus, että minähän olen loistava vaihtoehto varsinkin, kun hakija ei juurikaan ole kansikuvatyyppiä. Ja kun suljen ilmoituksen jää mieleeni ajatus: "Entä, jos joku tuollainen vaatii toiselta näinkin paljon, onko minulla mitään mahdollisuutta koskaan saada haluamaani?". Tässä kohtaa joku kokee varmasti tämän loukkaavana kirjoituksena. Mutta tahdonkin korostaa teille, että ymmärrän samalla, kuinka jokainen meistä on erilainen. Toiselle niin luotaantyöntävä voi toiselle olla juuri se oikea. Tämä ajatus. Tämä asia on tärkeä ymmärtää ihan oikeasti, koska niin se vain yksinkertaisesti menee. Toisen ruma on toisen löytö ja toisin päin.
Mutta alan ymmärtää heitä, jotka rypevät päivittäin itsetunto-ongelmien kanssa. Nämä tilanteet ovat juuri niitä, jotka ajavat meitä epäilemään omaa hyvyyttämme. Omia mahdollisuuksia perustaa jotakin, jota on aina halunnut. Tunnustan, minulla on vielä pitkä matka käveltävä, jotta pääsisin siihen pisteeseen, jossa minun on hyvä olla. Jossa minä uskon itseeni. Joten jotakin jos tahdon oppia on se, että minä; Juuri minä saatan olla jollekin täydellinen, joka on minullekin niin täydellinen.
Kommentarer (0)  
Digga (0 medl.)  
 Anmäl  

Brändää itsesi.

KiroilevaSika  (uppdaterad av KiroilevaSika)
Elämme aikaa, jona tavallisuutta karsastaa moni ihminen. Ei ole meillä enää arkea, on tapahtumia. Ei ole tylsiä iltoja, on valokuvattomia tunteja. Ei ole tavallisia aamuja, on vain suunnitelurikkaita hetkiä, jona joudumme vain kieltäytymään elämän eteen tuomista mahdollisuuksista. Muistan itsekin vielä ajan, jona eteen tulevalta saattoi kysyä kuulumisia. Mitä olet tehnyt, miten voit. Ja kuinka hyvältä tuntuikaan istua pöydän ääreen vaihtamaan arkisia kuulumisia. Kertomaan saattoi moni elämyksistään, kun taas toiset jakoivat huoliaan. Nykyän kuljemme tunnistettavin kasvoin vastaan toisia kaduilla. Pohdimme hiljaa tervehdinkö, koska todellisuudessa emme juuri ole koskaan puhuneet. Omistamme yhteisiä kavereita, tapasimme jossakin pikkujouluissa. Olemme ystäviä, mutta kasvotusten epäilemme pysähtyä.
Maailma muuttuu. En ole koskaan ollut kehitystä vastaan. Emme koskaan voi jäädä paikoillemme odottamaan, koska ihminen tekee maailmasta paremman paikan. Ihmiset tekevät huomisesta toivottavasti turvallisemman. Kehitys ei ole vihollinen, mutta se on pelottava asia käsittää.
Tekniikka on varmasti yksi niistä monista, joka on juossut monen ohitse. On kovin surullista nähdä, miten hyvinvointiin ja sosiaalista hyvinvointia korostava yhteiskunta ajaa päätöksillään työntekijät takaisin kotisohvilleen tuntemaan yksinäisyyttä. Kiitämme kaupassa, kuinka soljuvasti edessä oleva jono purkautuu puhumattoman itsepalvelukassan ansiosta. Tankatessa autoamme maksamme ostoksemme jo ennen, kuin astumme konkreettisesti ulos autosta. Jotta emme vahingossakaan törmää ihmiseen, joka saattaa seisoa viereisellä mittarilla. Polttoaine maksaa aivan liikaa, se on ainoa ajatus, kunnes jälleen istumme takaisin puolinahkapenkille. Ei sosiaalista kanssakäymistä. Ei ihmisiä. Vain kylmä hehkulamppu valaisee auton konepeltiä ja puolijäässä olevaa mustaa asflattitietä. Moni ei enää edes tiedä aikaa, jona ystävällinen yrittäjä tankkasi autosi puolestasi. Aikaa, jona kyseinen herra kertoi kylän tärkeimmät juorut siinä viidessä minuutissa, jona seisoitte kaksin. Mietit edelleen hänen hauskoja sanojaan purkaessasi ostoksia. Mutta ei, nykyään saatamme kohdata päiviä, jona emme näe ihmisiä oikeastaan missään. Emme välttämättä päiviin puhu äänellä, jota toinen kuuntelisi. Ei, me olemme menettämässä sosiaalisuuden. Ja ihmettelemme, miksi moni on nykyään niin yksinäinen.
Olen huomannut. Olemme pieniä ja tehokkaita yrityksiä itse kukin. Brändäämme itsemme, myymme elämämme kovimman hinnan maksavalle. Yrityksille, mainoksille. Koko kulutusyhteiskunnalle ja sen raha-aihneiden rikkaiden palkkalistoille. Jopa ystävien silmissä tekeminen ja ansiot määrittelevät meidät ihmisinä. Surullista. Me olemme unohtaneet, että kyse ei ole sinusta. It´s not about you! Koska nykyään kyse on vain sinusta. Miettikää, jos jokainen meistä unohtaisi itsekkyyden. Jos jokainen miettisi hetken aikaa vain sitä, millainen vaikutus teoillani on muihin ihmisiin ja maailmaan. Jos jokainen meistäkin tekisi niitä epäitsekkäitä tekoja, vaikka vain yhden päivässä, maailma olisi hurjasti kauniimpi. Niin minä uskon. En voi sanoa, että sanani ovat totuus. Ne ovat vain lauseita, joihin minä vakaasti uskon.
Toivon, että osaisimme silti pysähtyä. Hengittää raikasta ilmaa. Katsoa ympärillemme. Rakastua hetkiin ja todella nähdä, minne me olemme menossa. Tahtoisin vielä takaisin ajan, jona sinä vielä soitit. Ja pyysit kahville.
Kommentarer (0)  
Digga (2 medl.)  
 Anmäl