Gaymap
| « | ||||||
| Mon | Tues | Wed | Thurs | Fri | Sat | Sun |
| 1 | 2 | |||||
| 3 | 4 | 5 | 6 | 7 | 8 | 9 |
| 10 | 11 | 12 | 13 | 14 | 15 | 16 |
| 17 | 18 | 19 | 20 | 21 | 22 | 23 |
| 24 | 25 | 26 | 27 | 28 | 29 | 30 |
Astelin kohden ostaria haikein ja hitain askelin. Ilmassa oli ripaus kesää ja sähköä. Ukkosta ei kumminkaan tullut, vaikka koko aamupäivän sitä olin odottanut. Olimme Hämeenheimon Piken kanssa sopineet tapaamisen iltapäiväoluiden merkeissä ostarin halpisbaariin. Halusimme istua ihmettelemään. Ihmetteleminen ja asioiden pohtiminen kun on ihmisen elämässä sangen tärkeää, mutta usein muilta kiireiltä unohtuvaa puuhaa.
Pike istui jo odottamassa minua. Istuin pöytään. Baari oli puolillaan äänekästä väkeä. Tapolan Tarja horjui seuraamme melkoisessa iltapäivätuiskeessa jonkun minulle tuntemattoman miespuolisen suuruuden kanssa. Herra oli nimeltään Tape ja hän oli aikalailla päihtynyt. Ei kumminkaan niin päihtynyt, ettei olisi kyennyt jatkuvaan monologiin itsestään ja omasta erinomaisuudestaan. Ihmeellistä kyllä joukostamme löytyy aina yksilöitä, jotka ajattelevat että kaikki muut kanssaihmiset tai tässä tapauksessa kanssakännääjät, haluavat tuntitolkulla kuunnella juttuja juuri heidän omasta ihmeellisyydestään. Kerrot mitä vaan, niin tämä ihmeellisyys on aina tehnyt saman asian paremmin, hienommin, upeammin ja sinua ennen. Ei löydy asiaa missä hän ei olisi hyvä. Ja loppuillasta, mikäli jostain oudosta syystä jaksaa viettää tämmöisen henkilön kanssa koko illan, toteaa ettei tarvitse edes aloittaa lausetta kun tämä itsekehukone hoitaa puhumisenkin puolestasi nopeammin, paremmin ja kovaäänisemmin. Ihmiset, jotka jatkuvasti rummuttavat itseään käyvät raskaaksi ympäristölleen.
Tarja kumminkin kyllästyi Tapen juttuihin ja ryhtyi hankalaksi. Tarja on melkoisen paha suustaan suuttuessaan ja Tape sai luikkia kehumaan itseään naapuripöytään, mistä löysikin kiitollisemman miltei sammumispisteessä olevan yleisön.Tarja haki meille kaikille helpottuneena oluet. Palasimme päivän teemaan, ihmettelyyn. Pike kertoi lukeneensa juuri nettilehdesta kaksivuotiaasta pikkupojasta, joka oli pudonnut Pasilassa kerrostalon viidennen kerroksen tuuletusikkunasta kadulle ja selvinnyt miltei vammoitta. En ymmärtänyt, miten moinen oli mahdollista. Kaikkien elämän todennäköisyyksien mukaan pojan olisi täytynyt murskautua kuoliaaksi. Ihmeitä tapahtuu, tämän pienen pojan onneksi. Pike kertoi itse nuorena jääneensä suojatiellä auton päälleajamaksi. Pike oli lentänyt kaksoisvoltin kerien päin liikennevalotolppaa, tehnyt suorituksen mistä kuka tahansa liikunnanopettaja olisi toisessa yhteydessä ollut ylpeä. Pikeltä oli murtunut niskanikama. Murtuma oli jäänyt kaksi millimetriä vaille neliraajahalvauksesta, lääkäri oli todennut Pikelle silloin. Ihmeitä tapahtuu.
On helppoa ajatella ihmisellä olevan varjelus matkassaan, mutta miksi kaikki eivät varjellu tasapuolisesti. Miksi toisia onnistaa ja toiset saavat osakseen epäonnen. Tuo viidennestä kerroksesta pudonnut pikkupoika kohtasi suurimman mahdollisen varjelluksen ja sai pitää elämänsä vastoin kaikkia todennäköisyyksiä. Talvella Ylöjärvellä lumilinnaan hautautunut ja kuollut 8-vuotias pikkupoika taasen ei, hän menehtyi raskaan kinoksen alle. Miksi hänen kohdallaan ei tapahtunut ihmettä, vaan luonto noudatti julmasti lakejaan. Emme kukaan osanneet vastata, vain ihmetellä. Luulen että tämä kysymys ihmisen kohtalosta on miksi-kysymys, johon ei inhimillisellä käsityskyvyllä löydy vastausta.
Ihmeellistä on myös ihmisen elämässä mahdollisuus muutokseen. Ystävämme Tissarin Erja oli hyvä esimerkki tästä. Erja joi kuollakseen vielä muutama vuosi sitten, mutta jostain kummasta se sai voimia raitistua ennen viimeisen lapsen Laina Elviran syntymää. Ei sen raittiuden kestävyyteen kovin moni meistäkään aluksi uskonut. Mutta hiljalleen on pakko pahimpien epäilijöidenkin myöntää, että Erja oli muuttunut. Pysynyt raittiina, vaikka vastoinkäymisiä sillä oli runsaasti, eikä elämä muuttunut helpoksi ja hauskaksi selvinpäin ollessa. Mutta ihmeellistä se oli, muutos rapajuoposta esimerkilliseksi äidiksi. Tunsimme kaikki muitakin raitistumisen ihmeitä. Ihmeellisintä asiassa oli se, ettei kukaan voinut etukäteen aavistaa kuka onnistuisi, kuka ei. Tunnustan itsekin epäilleeni Erjan onnistumista ihan aluksi, se oli niin monen aiemman lapsensa kohdalla sanonut samaa ja epäonnistunut. Nyt uskoin jo minäkin.
Tarja olisi halunnut puhua rakkauden ihmeestä. Pike koetti sivuuttaa puheenaiheen, se oli saanut vaihteeksi pakit ihastukseltaan ja vannoi, ettei koskaan enää jaksaisi tuhlata energiaansa moiseen ihastumishapatukseen. Oli alue jolla ihmeitä ei tapahdu. Se on meidän keski-ikäisten lesbonaisten parisuhdetilanne. Me sinkut olemme ja pysymme sinkkuina, halusimme tai emme. Vaihtoehtoja ei ollut ja olemme olleet itseksemme kohta jo niin kauan ettemme muuta muista halutakaan. Ihmettelin, että miksi nuorempana tuli aina joku kiinnostava vastaan, nykyisin en ole tavannut kiinnostavaa vapaata naista ikuisuuksiin. Pieni tarkennus, sellaista kiinnostavaa vapaata joka ei ole eksä tai kaveri. Pike kyllä sanoi tapaavansa kiinnostavia naisia useinkin, mutta ne olivat siten kiinnostuneita jostain ihan muusta kuin Pikestä. Ihmeellistä tämä kohtaamattomuuden laki.
Pike haki lisää olutta. Oli aika siirtyä ihmettelemään ihmeistä suurinta. Minusta oli sangen ihmeellistä se, mitä nykyisin sain aikaan vesiväreillä. Värit tottelivat tahtoani, asettuivat suunnitelmieni mukaan järjestykseen ja tekemiseni muuntui ilmaisun välikappaleeksi. Olin kyllä jo harjoitellut akverellitekniikkaa melko pitkään ja suurella ahkeruudella. Silti sattumalla oli kiehtova osa lopputuloksessa. Pike käytti sanoja siveltimien sijaan. Sen epätoivoisesta rakkaudesta kertova romaani oli jo aikoja sitten siirtynyt pöytälaatikkoon. Työn alla oli uusi, syvemmin ihmisyyteen ja ihmisen olemiseen pureutuva novellikokoelma. Mutta ihmeellistä tässä oli se että maailma taipui tulkintoihimme ja me saimme tuoda siihen mukaan oman pienen näkemyksellisen panoksemme. Ihmeellistä se on, taiteen tekeminen. Uuden näkemisen tuominen vanhaan.
Helsingin sanomien uutispäällikkö Jussi Pullinen vaati taannoin kirjoituksessaan taidetta Twitteriin sun muihin sähköisiin välineisiin. Mitä se suotta moisia kitisi? Me Kontulan Ärrän kantapeikothan olemme eläneet täällä koko ajan kaikkine hupsutuksinemme, iloinemme ja suruinemme. Miksi runoilijan pitäisi kirjoittaa runonsa nettiin? Tai kuvataiteilijan julkaista kuvansa netissä pieniresoluutioisina kuvina, jos maalaukset oikeasti vaativat oman esittely-ympäristönsä tullakseen omiksi teoksiksiin. Netti on ihan oma välineensä. Ja sellaisenaan tuottanut runsain mitoin erilaista inhimillistä taiteellistakin ilmaisua, kuten tämän vuodatuskirjoitusteni sarjan. Ryde Rytkönen on nimittäin juuri nyt vuodattanut maailmantuskaansa tänne internettiin tasan sadan blogikirjoituksen verran. Pike vaati tarjota vielä yhdet sen kunniaksi.
Kontulan väki kiittää kaikkia lukijoitaan mitä nöyrimmästi.Sadatta kertaa kiitos teille!
Keski-ikäisyytensä tuntee nahoissaan juhlittuaan vappua useamman päivän. Iloisen elämän seuraamuksena on pitkä ja katumuksentäyteinen itseruoskinnan jakso. Nuorempana ei muutaman päivän alkoholipitoisesta ilottelusta ollut millänsäkään, mutta tässä iässä se lamaannuttaa sängyn pohjalle. Peiton alla täristen sitä sitten häpeää tekosiaan, pelkää omaa varjoaankin ja epäilee elämän perimmäisintä tarkoitusta. Podettuani vapun katumusta tasan viikon verran päätin ryhdistäytyä ja lähteä Ärrälle aamukahville.
Hämeenheimon Pike, Tissarin Erja ja Ryynäsen Keijo rupattelivat kiivaasti kädet ilmassa viuhtoen Ärrälle saapuessani. Laina-Elvira nukkui vaunuissaan puheensorinasta piittaamatta. Pike kertoi, että missikilpailun ensimmäiseksi perintöprinsessaksi yltänyt, kauneushyveensä täten osoittanut Maija Kerisalmi, oli facebookpäivityksessään ottanut kantaa päihdehoitosysteemin kehittämiseen. Tämä kauniiksi valittu Maija oli todennut, että narkomaaneille pitäisi jakaa sossusta hirttoköysiä kahden tuhannen euron sijaan. Olin mykistynyt. Olen lymyillyt peiton alla maailmalta piilossa kokonaisen viikon, koska humalassa höpöttelin iloisia juttuja Nallebaarissa tutuille ja tuntemattomille, lauleskelin vappumarssilla työväenlauluja nuotin vierestä ja rakastin koko maailmankaikkeutta. Nyt morkkikseni tuntui äärimmäisen turhalta. Tämän missi-Maijan laukomien typeryyksien äärellä kaikki touhuamiseni tuntuu kovin viisaalta ja inhimilliseltä.
Erjaa ei asia naurattanut. Entisenä rapajuoppona, pitkälle toista vuotta täysin raittiina oltuaan Erja ei jaksanut olla myötätuntoinen moisille hirttoköysijutuille. Laina-Elvirakin olisi jäänyt syntymättä, mikäli Erjan sossu olisi antanut aikanaan hirttoköyden päihdehoitomaksusitoutumuksen sijaan. Keijo puolestaan epäili, ettei lobotomian tekemistä Suomessa lopetettukaan vuonna 1972, jolloin väitetään tehdyn viimeinen lobotomialeikkaus Töölön sairaalassa. Tämä perintöprinsessa, Kerisalmen Maija kun oli Keijon mukaan vasta 19-vuotias. Hiukan myös kummastelimme Maijan käsityksiä sossusta toimeentulotukena jaettavista rahoista. Itse en käytä sossun palveluita juuri ollenkaan. Työmarkkinatuki ja asumistuki ovat juuri sen verran paljon tai vähän, etten saa luukulta mitään. Joskus olen hakenut sairaskuluihin, mutta viime kerrasta on jo aikaa. Mutta ei sieltä toistatonnia irtoa noin vain kenellekään.
Pike tuumasi, että tuskin sille Maijalle on sen enempää lobotomiaa tehty kuin Saul Schubakille tai muille kokoomuksen maitonaamapojillekaan, jotka ovat sitä mieltä että köyhien ainoa tehtävä on tehdä työtä ilmaiseksi. Piken mielestä vika on maailmassa, missä ei enää ole noloa päästää kaikkea osaamaansa imbesilliyttä julki. Nykyisin on vaikea keksiä typeryyttä, joka olisi niin nolo, ettei sitä joku julkisuuden henkilö kehtaisi sanoa ääneen. Pike pyysi meitä muistelemaan Hakkaraisen Teuvon neekeriukkojen minareettihuutoja, ideaa homojen lähettämisestä Ahvenanmaalle tai näiden kokoomuksen vasta päiväkodista päässeiden maitonaamapoikien kannanottoja sosiaaliturvan lakkauttamisesta tai keinoista epätoivottavan aineksen lisääntymisen estämiseksi. Typeryydet ovat vaan nykyisin muodissa.
Huokasin. Miksi maailma on tulvillaan eksponentiaalisesti kasvavaa hölmöyttä, kun meillä olisi mahdollisuus sielun sivistykseen ja aitoon humaanisuuteenkin. Taidekouluja lakkautetaan kilvan, yliopistosta on tullut pikajuoksuna suoritettava täsmälajien olympiakenttä. Ajattelutaidon arvostus on surkastettu Himaslaisiin tai Sarasvuolaisiin pärjääväisyyslatteuksien toisteluun. Olemmeko nyt elämän perimmäisten hyveiden äärellä: on hyvää ja hienoa olla typerä, kaunis tai tehokas. Jos on kaikkea edellä mainittua kolmea, pärjää maailmassa oikein hyvin.
Mutta minkälainen maailma meillä olisikaan, jos näiden uusajattelemattomien visiot lopultakin toteutuisivat. Ainakin ystäväni Erja olisi hirtetty silloin kun vielä ei ollut raitistunut. Moni muukin tuntemistani kontulalaisista roikkuisi ostarin kupeessa koivunoksasta kaulakiikussa. Köyhät päihdeongelmaiset voisi jättää niine hyvineen oksaan roikkumaan. Mitä heitä suotta hautaamaan. Kansa tarvitsisi varoittavia esimerkkejä. Kaikki sosiaalietuudet, paitsi tämä hirttoköysi, olisi tietenkin lakkautettu jo ajat sitten. Köyhät eivät silti tajunneet olla lisääntymättä, vaan sikisivät kuin rotat Kontulan sähköaidalla eristetyssä ghetossaan. Köyhistä vahvimpia haettiin työpalveluun rikkaiden hallinnoimiin teollisuuskomplekseihin. Ajateltaisiin, että on työ on aina hyväksi, vapauttaisi. Ei siitä tarvitse köyhälle mitään maksaa. Ihan kuin olisin törmännyt tähän iskulauseeseen työn vapauttavasta voimasta nuorempana Euroopassa matkustellessani.
Mikä meitä oikein vaivaa, miksi me haluamme epäoikeudenmukaisempaa maailmaa, missä ihmisarvoa voidaan polkea eri syistä. Eikö tällaista systeemiä kokeiltu jo aiemmin Saksassa ja se todettiin huonoksi. Tämä aikakautensa suuri kokeilu tuotti sivutuotteenaan valtaisan kasan ruumiita ja raunioitti suuren osan Eurooppaa. Keijo tuumasi, että nykyinen maailma suosii narsistista itseilmaisua. On oikein ja hyvää ilmaista olevansa itsekeskeinen. Oma maailmankatsomus ja omat typerät ajatukset koetaan oikeutettuina, vaikka ne suuresti polkisivat toisten oikeuksia. Huvittavinta oli, että meitä lähiöiden harmaata asujaimistoa pidetään ennakkoluuloisena, rasistisena ja sivistymättömänä. En tuntenut Kontulasta ketään Kerisalmen Maijan typeryystasolle yltävää. Erjan eksä, Kakkisen Urpo, oli rasittavuuteen asti rasisti, mutta ymmärsi sentään olla hiljaa.
Meillä jokaisella oli joku päihdeongelmainen tuttu tai sukulainen, jonka raitistumista toivoimme ja odotimme. Katkaisu- ja hoitopaikkoja sossun pitäisi jakaa, ei köyttä: Toivoa, uskoa ihmisyyteen; motivaatiota etsiä elämästä tarkoitus jopa sille kaikken kaltoinkohdelluimmalle päihteestä sisältöä hakevalle. Kaikki me tiesimme kokemuksesta, ettei akuutista päihdeongelmasta kärsivä ole maailman mukavinta seuraa. Ihminen päihdekierteessä on melkoisen rasittava ja itsekeskeinen olento, mutta ihminen silti.
Toivomme, että missi-Maija tulisi Ärrälle kanssamme kahvittelemaan, keskustelemaan ja kuuntelemaan tarinoita elämästä typeryyksien laukomisen sijaan. Epäilimme vain ettei moinen mahtaisi sopia perintöprinsessan maailmankiertueen aikatauluun. Toivomme, ettei Maija itse sorru stressin yllättäessä vetämään lohdukseen diapameja tai muuta helpottavaa lääkitystä. Niihin on moni sortunut ja jäänyt koukkuun. Maailma on tässä ja nyt. En minä ole oikeutettu sanomaan, vaikka mieleni tekisikin, että missi-Maija voisi itse hankkia itselleen jos ei nyt köyttä, niin ainakin ilmastointiteippiä, jolla estäisi typeryyksien suusta laukomisen. Jäljelle jää silti melko monta typerystä, joiden kanssa on vaan mahduttava olemaan.
Ryynäsen Keijo oli hyvällä tuulella. Sen täysi-ikäinen poika oli päässyt vihdoin työkkärin kautta haluamalleen kurssille. Pojalle maksettiin kurssin ajalta jopa työmarkkinatukea, joka siltä oli muutoin ikuisiksi ajoiksi evätty. Mikä parasta, poika saisi kurssista lisäpisteitä hakiessaan opiskelemaan oikeaan kouluun. Poika kun oli viimeksi jäänyt kahden pisteen päähän sisäänpääsystä haluamalleen linjalle. Pike naureskeli, että nykysysteemi on huippuunsa viedyn nerokas. Juuri kukaan alle 25-vuotias ei enää saa työmarkkinatukea. Ja sosiaalitoimistosta rahan hakeminen on niin hankalaa, että siitä eivät kaikki selviydy.
Toista oli silloin kun me itse olimme nuoria. Pike kertoi menneensä työkkäriin ilmoittautumaan heti ylioppilaskirjoitustensa jälkeen ja päässeensä heti kortistoon sekä päivärahalle. Ei onnistuisi enää nykypäivänä. Nykyisin ajatellaan, että koulusta valmistuneet nuoret ovat niin laiskoja ja työtävieroksuvia, että niitä pitää kaikin keinoin kiristää menemään töihin. Lahikaisen Pirjo huomautti, että näin taidetaan ajatella myös hiukan vanhemmista ihmisistä. Työttömässä on pakko olla joku vika, vähintäänkin laiskuus. Ja siitä nyt kertakaikkisesti pitää rangaista kaikin mahdollisin käytettävissä olevin keinoin. Vaikka mitään työpaikkoja, mihin mennä töihin ei olisikaan.
Pike kertoi, että sen aloittaessa yliopisto-opinnot oli henki aivan toinen. Pikeä oli kehotettu pohtimaan tarkkaan, mitä haluaisi opiskella. Sivuaineita ei kannattanut heti valita sitovasti, vaan eri kursseja ja aineita suositeltiin ensin kokeilemaan. Nykyisin on hirveä kiire valmistua. Yliopistolle ei ole enää tarkoitus jäädä turhaan sivistymään minuutiksikaan ylimääräistä , vaan kaiken tulee tapahtua tehokkaasti ja nopeasti. Pike epäili, että hiukan saattaa monipuolinen yleissivistys kärsiä, kun nuorilla on koko ajan kiire valmistua työelämään. Tai ei varmaankaan nuorilla itsellään. Mutta jostain syystä Suomen päättäjät ovat viisaudessaan ajatelleet, että kiire töihin on hirveän tärkeä asia Suomen nuorisolle. Pirjo hiukan harmitteli, että mistä hän jatkossa saa alaisia. Pirjo on ammatiltaan siivoustyönjohtaja ja Pirjon työntekijät ovat joko opiskelijoita tai maahanmuuttajia. Kukaan muu ei suostunut tai kyennyt työskentelemään osa-aikaisena siivoojana. Pike ihmetteli, mihin ihmeeseen tilastollisesti häviää opiskelijoiden tekemä työ. Ja miksi ei voitaisi luoda systeemiä, missä saisi opiskella niin pitkään ja laajasti kuin halusi, jos teki osa-aikatyötä samalla. Miksi kaikista pitäisi tulla suppean tutkinnon maistereita alle viidessä vuodessa.
Keijo nyökytteli. Jotenkin kaikki koimme, että tämä uraehtoisuus tappaa kaiken ilon elämästä. Ja varsinkin jos olet pudonnut vauhdikkaasti etenevästä kelkasta, ei takaisin ole asiaa. Mitä toivoa on elämässä, jos kognitiviiset kyvyt tai keskittyminen eivät ole huippuluokkaa tai et ole edes fyysisesti kaunis tai komea. Miten nouset mihinkään, jos tulet syrjäytyneestä kodista ja sinua ei pienestä pitäen raahata tarpeellisiin harrastuksiin verkostoitumaan. Tai jos läpäiset peruskoulun kahdeksannen luokan, muttet jaksa mennä enää yhdeksännelle? Ja pakko ei ole, kyllä sitä nyt vuoden pystyy lintsaamaan helposti. Ei siihen nykyisin kukaan kerkeä kunnolla puuttumaan tarpeeksi nopeasti. Ei kuulu kenenkään toimenkuvaan eikä ole resursseja jokaista puuttuvaa pudokasta etsiskellä. Ja oppivelvollisuus loppuu aikanaan.
Tai sitten voi myös häiriköidä koulussa. Joskus voi saada jopa opettajan erotettua. Kuten Alppilassa taisi muutama hetki sitten käydä. Pirjo oli sitä mieltä, että Alppilan koulussa täytyi olla jotain pahasti vialla. Opettaja oli käynyt oppilaaseen kiinni, työntänyt oppilaan pois voimakeinoin. Opettajalta oli niin sanotusti palaneet hihat. Jostain tilanne Pirjon mielestä kertoi, kun aikuisen sanaa ei uskota ja aikuinen kokee ettei ole enää muita keinoja kuin käsiksi käyminen. Pike arveli jutun kertovan ainakin siitä, että opettajan sanomista ei uskottu. Miksi ihmeessä nuoren pitäisi uskoa jotain opettajaa, joka edusti jotain outoa maailmaa: Maailmaa, jossa osa nuorista ei kuitenkaan koskaan pärjäisi kunniallisesti. Maailmaa, jossa iso osa ihmistä on täysin turhia. Maailmaa, josta kaikki semmoiset työt, joilla hiukan hidasjärkisempikin tai oppimiskyvytön tai -haluton kykenisi elättämään itsensä kunniallisesti, on rationalisioitu aikoja sitten pois tuottamattomina. Ja sitten opettaja-polo joutuu tässä epäkiitollisessa tilanteessa opettamaan yhä suurempia ryhmiä nuoria, joista osaa ei kiinnosta olla mukana olemassa elävänä muistutuksena pärjäämättömyydestä. Ei ihme että palaa käämi, sekä opettajilta että oppilailta.
Maailma on tosissaan muuttunut hurjasti. Ennen sanottiin, että "meitä on moneen junaan ja osa jää asemalle", nykyisin kai voisi sanoa että "suuri osa myöhästyy junasta jo sen lähtiessä". Toista junaa ei koskaan tule. Vain harva köyhissä oloista kasvaneista kykenee sosiaalisesti nousemaan. Köyhyydestä ja syrjäytyneisyydestä on tullut sukupolvia yhdistävä asia, jatkumo . Tätä ei kai virallisesti vieläkään kovin usein sanota ääneen, paitsi sossun kahvihuoneessa. Kyllä se ainakin meillä Kontulassa on havaittavissa. Työttömien lapsista ei kasva insinöörejä, lääkäreitä tai tuomareita; juomareita, prekariaattia ja sosiaalihuollon asiakkaita sen sijaan useinkin. Pike sanoi toivovansa, että moinen kehityssuunta katkaistaisiin. Kouluihin pitäisi satsata: Lisää pienryhmiä, terkkareita, kuraattoreita ja koulunkäyntiavustajia. Ja tietenkin lisää työ- ja opiskelumahdollisuuksia koulun jälkeen, tilaisuuksia selvitä ja pärjätä kunniallisesti elämässä.
Minusta kaikille pitäisi olla tilaisuuksia pärjätä. Ei pitkäaikaistyöttömyydestä nousta näiden nykykeinojen avulla. Miksi työttömiä nöyryytetään näillä jatkuvilla "tee oikeasti työtä saa leikisti palkkaa"-harjoittelujaksoilla, ei niistä kukaan juuri koskaan työllisty oikeasti. Miksi nuorille suunnitellaan maksettavan vähemmän palkkaa? Miten ihmeessä se motivoisi nuoria yrittämään kovemmin, jos jo pelkän iän vuoksi saisi matalampaa palkkaa?
Join kahvini loppuun. Kotiin kävellessäni katselin harmaan ostarin harmaita juoppoja. Ei varmaankaan kukaan heistä ollut suunnitellut kouluaikana katkokävelevän alkoholistin uraa, mutta jossain kohden vaan oli niin käynyt. Elämänura oli suuntautunut syrjäpoluille. Miten käy maailman, jos suljemme ison osan ihmistä jo nuorena pärjäämisen mahdollisuuksien ulkopuolelle? Tunsin itseni hiukan surulliseksi, mutten voinut maailmalle mitään.Hengitin syvään, ilmassa oli ehkä ihan hiukan keväistä lämpöä.
Perjantai-aamuna heräsin Hämeenheimon Piken puheluun. Se ilmoitti haluavansa lähteä töittensä jälkeen viettämään hiukan iloista seuraelämää Kallion kaupunginosaan ja kysyi kiinnostiko minua lähteä mukaan. Olen viimeiset viikot ollut hiukan flunssassa ja viettänyt muutoinkin melko hiljaista elämää neljän seinän sisuksissa, joten myönnyin ilolla. Niinpä kaivoin kaapista vähiten nuhjaantuneet ja vähiten nyppylöillä olevat juhlinta-tarkoitukseen pyhitetyt Adidas-verkkarini sekä uusimman kirppikseltä hankkimani collegepaidan. Matkustin ihmisiä kitaansa nielevällä oranssilla metallimatometrolla Itä-Helsingistä Sörnäisiin. Itä-Helsingin yksi hyvistä puolista on sutjakkaasti toimiva joukkoliikenne. Olimme sopineet tapaamisen Sivukirjastoon, tuonne olutlaatuja pursuavaan iloiseen puoli-homokapakkaan.
Piken seurasssa istuikin jo pöydällinen naisia. Paikalla oli ikiaikainen tuttavamme Petra siiderilasi edessään sekä pari minulle tuntematonta naista kahvia juomassa. Petraa en ollut tavannut pitkään aikaan. Se oli muuttanut Itäkeskuksesta Konalaan äitinsä luokse, koska toimi nykyisin äitinsä omaishoitajana. Konala on Itiksestä henkisesti hyvin kaukana, joten emme enää tapaa kovin usein. Uudet tuttavuudet olivat Piken vanhoja tuttuja. Orvokki kertoi olevansa ovenkahvojen provisiopalkkainen myyntiedustaja, perheellinen ja harrastavansa intohimoisesti suomalaista iskelmämusiikkia. Tumppi kertoi olevansa ammatiltaan ”se” lesbokampaaja. Ihmettelin hiukan outoa ammattinimikettä. Tumppi totesi, että homomiehet ovat kampaajia, heteronaisetkin ovat kampaajia, mutta jos lesbo oli kampaaja se sai kuulla olevansa ”se” lesbokampaaja. Meitä lesboja oli onneksi aika paljon työttöminä, joten en ollut ”se” kontulalainen lesbotyötön.
En muista, milloin viimeksi olisin puhunut jollekin mukavalle tuntemattomalle ihmiselle. Olin sitä mieltä että tunnen jo suurinpiirtein kaikki ihmiset, jotka yhden lähiölesbon elämän aikana tuleekin tuntea. Minulla on kyllä melkoisen laaja eksä- ja kaveripiiri. No, Pikellä oli yleensä ihan mukavia kavereita, ainoastaan sen parisuhteet ja ihailijat olivat minusta hiukan outoja. Ne olivat osastosta "mahdottomat tapaukset", Pike veti magneetin lailla puoleensa kaikkia häiriöisiä ja ongelmaisia.
Keskustelu siirtyi ihan itsestään tähän päivänpolttavaan kysymykseen tasa-arvoisesta avioliittolaista. Siemailin mietteliäänä Karhu-keskioluttani, kun Petra pauhasi siitä kuinka avioliitto on pahinta mahdollista porvarilista hapatusta, eikä Petra koskaan voisi kannattaa moista lakialoitetta. Pike koetti huomauttaa niin rauhallisesti kuin osasi, että Petra voisi kyllä olla avioitumatta niin halutessaan. Kukaan ei häntä pakoittaisi sukupuolineutraaliin avioliittoon saati sitten mihinkään parisuhteeseen viittaavaan ikinä. Mutta oliko mitään perusteita kieltää muilta tämä oikeus? Orvokki kakisteli vaivautuneen näköisenä aikovansa avioutua. Orvokki kertoi, että päällimmäisenä syynä oli kai se ihan klassinen motiivi, rakkaus. Mutta kyllä myös käytännön arkiset asiat puolsivat ratkaisua. Orvokki toivoi, että laki menisi läpi ja avioon pääsisi sukupuolineutraalin tasa-arvoisesti.
Minua huvitti, miten jännittävältä tämä kansalaisaloite sukupuolineutraalista avioliittolaista oli tuntunut. Olin seurannut allekirjoitusten määrän kasvua netissä minuutti minuutilta siihen saakka, kunnes vaadittu 50 000:n allekirjoittaneen raja oli mennyt rikki. En koskaan seuraa urheilukilpailuita, mutta oletan että tunnelmassa oli samaa adrenilliinihöyryistä riemujuhlaa kun allekirjoiutusten määrä läheni vauhdikkaasti aloitteeseen tarvittavaa määrää. Ainoa meistä, joka ei ollut allekirjoittanut aloitetta oli Petra. En minä itsekään avioitumassa ollut, mutta minusta avioliiton vastustaminen omalla kohdallani ja tasa-arvoisen avioliittolain kannattaminen eivät olleet ristiriidassa keskenään. En vaan uskonut, että minun vastustukseni purkaisi avioliittoinstituutiota sinänsä, joten kannatin mieluusti edes tasa-arvoa siinä suhteessa. Pike sanoi, että uskoi tasa-arvon tässä kysymyksessä vaikuttavaan laajemmaltikin asenteisiin homoja ja lesboja kohtaa. Pike oli huolissaan yleisen asenneilmapiirin tiukentumisesta. Perussuomalaiset olivat tuoneet rasistiset ja homofobiset mielipiteet salonkikelpoisiksi teemoiksi yleiseen keskusteluun, jopa eduskunnan arkipuheeseen saakka.
Tumppikin ihmetteli, että miksi ihmiset eivät saisi itse valita. Sillä oli itsellään liuta innokkaita ihailijoita, mistä se ei oikein osannut valita. Pike naurahti, että aina ei edes voi valita, vaikka haluaisikin. Eihän meillä kaikilla ole ketään, jonka kanssa avioutua, vaikka olisi halunnutkin tai ollut haluamatta. Jostain syystä meistä lesboista oli aina iso osa sinkkuja. Pike ihastui kerran viikossa, mutta nykyisin se jätti ihastumistunteensa huomioimatta, koska ne tuntemukset eivät olleet ikinä johtaneet mihinkään hyvään tässä maailmassa. Eivät kyllä minullakaan, olin jo ajat sitten henkisesti siirtynyt kategoriaan "toivoton vanhapiika". Olin itse sitä mieltä, että riippumatta avioliittolaista tässä iässä täyspäisen ja kiinnostavan kumppanin löytäminen oli melkoisen hankalaa. Mukavia ihmisiä oli, mutta niitä kutsuttiin kavereiksi tai vielä yleisemmin eksiksi. Eikä kunniallinen keski-ikäinen lesbo sekaantunut kumpaankaan edellämainittuun ryhmään. Tumppia nauratti messuamiseni. Se sanoi, että jos hiukan vaikka modernisoisin tätä 1980-luvulta peräisin olevaa sinänsä muodikasta takatukkakampaustani, niin olisin ehkä uuden lookkini ansiosta kovaa valuttaa parisuhdemarkkinoilla.
Pike tuijotteli ulos kaukaisuuteen mietteliään näköisenä. Hain meille uudet tuopit. Muut seurueestamme tekivät lähtöä. Sovimme, että tapaamme taas lähiaikoina samassa paikassa. Jonkun tovin jälkeen Pike sanoi, että elämä tai ihmissuhteet ovat pohjimmiltaan kohtaamisia ja kohtaamattomuuksia. Kuljemme toistemme ohi, mukavat ihmiset eivät tapaa toisiaan kuin toisinaan. Meistä kiinnostuvat ne, jotka eivät meitä kiinnosta, jolloin kohtaaminen muuttuu ahdistavaksi. Huomautin Pikelle, että joskus on silti mahdollisuus hyviinkin kohtaamisiin. Toisaalta, ei maailma ole meille luvannut mitään. Elämällä ei ole onnellisuustakuuta. Silti soisin niille, jotka ovat toisensa onnellisesti kohdanneet, oikeuden valita haluavatko avioitua sukupuolineutraalin tasa-arvoisesti, seivovatko päällään peräkammarissa vai mitä elämillään tekevät. Valinnan mahdollisuus ei ole muilta pois.
Otimme kello kahdentoista kunniaksi isot tarjouskeskioluet ja istuuduimme ikkunapöytään ihmettelemään ostarilla vilisevää lähiöelämää. Kontula on sangen kansainvälinen maailmankolkka. Muutaman minuutin aikana ohi vilisti vaikka mitä kansallisuutta olevia ihmisiä auringonpaisteesta tasa-arvoisesti nauttien. Pike kertoi töissä tutkineensa paljon viime aikoina tunnetuksi tullutta filosofi Himasen tekemää hallituksen tulevaisuusraporttia ja sen rahoitussotkuja. Toinen tärkeä asia mistä tämä viisaustieteilijä Himanen on tullut tunnetuksi, on kalsarikänni-käsitteen laajentaminen kotikännistä katukänniin. Himanenhan hillui kalsareissaan Pohjois-Esplanadilla ympärijuovuksissa ja vastusti samalla kalsarikännikeikallaan myös virkavaltaa sen verran, että päätyi lopulta putkaan.
Himasen sininen kirja sisältää Piken mukaan paljon käsittämättömiä löpinöitä, joiden hinta-laatusuhde on hyvin hankalasti arvioitavissa. Pike tunnusti jopa lukeneensa koko Himasen sinisen selonteon ja totesi sen toimivan hyvin. Parhaiten se toimi reseptivapaana unilääkkeen korvikkeena. Pike ehdotti, että voisimme kehittellä kontulalaista tulevaisuusselvitystä ja myydä se Kataisen Jyrkille tutulla 700 000:lla eurolla. Muutama pelisääntö piti ensin sopia: Loppuraportissamme pitäisi olla paljon tyhjiä sivuja. Ja paljon tyhjiä sanoja. Asiat piti sanoa epäselkeästi ja toistaa monta kertaa, kuten Himanenkin teki. Uusiosanahirviöitä tulisi viljellä laajalti ja lopuksi kieli piti sotkea käsittämättömäksi puuroksi, josta kukaan ei oikeasti tajuaisi mitään.
Aloitimme urakan hakemalla uudet oluet. Päätimme Himasta seuraten olla huolissamme ainakin mielenterveydestä, ympäristöstä, ihmisten tilasta ja kestävästä taloudesta. Aloitimme kohdasta mielenterveys. Tunsimme naapurustostamme melkoisen monta ihmistä, jolla oli suurehkoja ongelmia mielenterveytensä kanssa. Jostain syystä vakavista mielenterveysongelmista kärsivät asuvat joko kaduilla, asuntoloissa muiden asunnottomien kanssa tai sitten täällä laitakaupungin lähiöissä. Mietimme, että pitäisikö tätä mielenterveyspulmaisten laitakaupungille eristämistä rajoittaa. Olisi monella tapaa hyödyllistä, jos kaikenlaiset väestönosat sekoittuisivat. Eirassakin olisi omat Niemikotisäätiön hallinnoimat kiintiöasunnot mielenterveyskuntoutujille. Mitenhän Himanen asian muotoilisi? ”Desentralisaation mukanaan tuomat synenergiaedut normista poikkeavan mentaalisesti epästabiilin disorientoituneen persoonan kohtaamisen heijastusvaikutus ylimpiin tuloluokkiin. Eiralaisen kaupunki-identiteetin rikastaminen dissosioivalla käyttäytymisellä tuottaa stategisesti arvokasta kulttuurista pääomaa tulevaisuuden Suomeen.”
Suuta kuivasi kovasti tämä tarkkaluontoinen sanahelinän muotoilu. Ymmärsin hyvin, miksi Himanen joi ne kalsarikänninsä. Pike suuntasi tiskille hakemaan meille uudet oluet ennen kuin siirtyisimme seuraavaan kohtaan ”huoli ympäristöstä”. Pohdimme, mikä olisi ympäristöhuolista se ehdottomasti tärkein ydinkysymys. Ulkona paistoi edelleen aurinko. Kevään varmoja merkkejä olivat auringon lisäksi joka vuosi toistuva yleisönosastokeskustelu koirankakan keräämisestä. Päätimmekin tarttua tähän sangen vakavaan huoleen. Suomen, tai ainakin Kontulan tulevaisuus olisi vaakalaudalla, ellei tähän koirankakkakysymykseen puututtaisi himasmaisella vakavuudella. ” Canis lupus familiariksen keräämättömät output-ilmentymät urbaaniluonnon helmassa vaaransivat esteettisen kokonaisaistimuksen tuottamalla frustroivia kokemuksia muodostaessaan takertuvia paakkumaisia muodostumia kansalaisten kengänpohjiin”. Pike ehdotti että tähän soveltaisimme Himasen tapaan vielä Rawlsin oikeudenmukaisuusteoriaa. Rawls puhuu tietämättömyyden verhosta, jonka takaa voit saada minkä tahansa jaossa olevan elämän valttikortin. Homma tulisi hoitaa siten että sait jaossa minkä kortin tahansa, asetelma tuntuisi oikeudenmukaiselta. Päädyimme siihen, että "kotieläimen jätöstä tulisi kohdella tietämättä, kenen kengänpohja olisi kyseessä takertumishetkellä".
Olimme hyvin ylpeitä aikaansaannoksestamme. Himanen olisi kohta kateudesta vihreä. Luovan flown jatkumisen turvaamiseksi hain meille uudet tuopit. Nyt pohtisimme ihmisten tilaa. Ihmiset olivat täällä Kontulassa usein juopuneessa tilassa. Mekin aloimme Piken kanssa hiljalleen juopua. Pohdimme, mitä kaikkea maksamillamme viinaveroilla saadaankaan tehtyä. Luulen että me ja muut kontulalaiset olemme osaltamme maksaneet hyvin paljon Himasen ja Kataisen palkkoja viinaveron muodossa. Piken kanssa halusimme, että viinaveroillamme tehtäisiin jotain paljon hyödyllisempää. Viinaverolla voitaisiin maksaa vaikkapa Kontulan terveysaseman lääkäreiden, alueen päiväkotitätien tai sossujen palkkoja. Vaadimmekin viinaveron muuttamista kunnalliseksi. Tämä tietenkin vaatisi myös Alkon myymälöiden kunnallistamista ja paikallisen markkinointistrategian luomista. Miten tämänkin nyt muotoilisi himaskielellä? Kieltämättä nouseva hiprakka vaikeutti jo himasen puhumista. Päädyimme siihen, että keskushermostoa stimuloivien laillisten päihdeaineiden kaupan kunnallistamistrategiaraportti luvattaisiin vuoden 2013 aikana. Se tulisi olemaan kansainvälisesti puhuttava laaja-alainen tieteellinen julkaisu.
Pike haki uudet tuopit. Olimme jo melkoisen päihtyneitä. Onneksi listassamme oli enää yksi kohta jäljellä: ”kestävä talous”. Koetimme olla oikein innovatiivisia, mutta tämä kohta tuntui erityisen vaikealta. Työmarkkinatukilaisen talous kun ei koskaan ollut kovin kestävä. Kansalaispalkaa emme nyt jaksaneet ruotia, koska se vaatisi niin monta tuoppia, ettemme enää kykenisi kuin konttaamaan kotiin. Päätimme siis tyytyä ehdottamaan, että kestävän talouden nimissä perustetaan uusia, luovaan ajatteluun pohjaavia toimia, joihin meitä työmarkkinatukilaisia voidaan palkata. Maailmassa ja etenkin Kontulassa oli paljon tekemätöntä työtä. Tietenkin Kontulan tulevaisuusvisiossa näiden töiden tekemisestä saisi myös oikeata palkkaa, muutenhan ei kenenkään työllistetyn talous olisi edelleenkään kestävällä pohjalla. Puisto-osastolle voisi palkata valkoposkihankia hätyyttelemään "hapon" eli hanhipoliisin. Näin nurmikot säästyisivät inhoilta papanoilta ja nurmelle voisi edelleenkin huoletta sammuskella kapakasta kotiutuessaan. Puistoihin voitaisiin palkata myös "kukia" eli kunnallisia kirkujia. Nämä kirkujat pitäisivät kovaa ääntä aina kun tapahtuisi jotain epämääräistä. Lisäksi olisi jatkokoulutettuja erityiskirkujia itsensäpaljastajia varten. Kaikista arvostetuin uusiovirka olisi kaupunginosa- tai lähiöfilosofin virka. Tämän tehtävänä olisi suoltaa himaskielisiä raportteja ja lausuntoja hyvällä liuskakorvauksella.Suuntasin tiskille hakemaan vielä yhdet oluet. Tämä himasteleva tuvaisuuden pohdinta okovn ollut in janottavaa puuhaa.
Helmikuun pitäisi ymmärtääkseni olla talven kylmin kuukausi. Hiukan rohkenin epäillä asiaa tänään aamulla kohden Ärrää kävellessäni. Kadut olivat loskaisia. Lumi oli märkää ja vetistä. Taas sai harrastaa "varo astumasta talviseen kuralätäkköön"-leikkiä, jossa pääpalkintona oli kuivin jaloin saapuminen päämäärään. Ärrällä vastaan leijui kotoinen puheensorina ja herkullinen pahvimukikahvin tuoksu. Olin juuri saanut työmarkkinatuen tililleni, joten tänään söisin myös pullaa.
Hämeenheimon Pike selitti kiukunsekaisella innokkuudella, kuinka eduskuntamme lakivaliokunnan puheenjohtaja Anne Holmlund, tämä kokoomuksen lahja maailmalle, on onnistuneesti viivyttänyt sukupuolineutraalin avioliittolain käsittelyn etenemistä. Lakialoite on jämähtänyt valiokuntaan, joka ei kiireiltään millään ehdi asiaa käsittelemään. Näitä kiireellisempiä asioita ovat mm. Ipad-käyttökokemuksista keskusteleminen sekä Euroopan matkan suunnittelu. Pike arveli Holmlundin Annen saavan kohta vatsahaavan kun on noin hirveän tärkeitä kiireitä ja silti pitäisi jaksaa kaikenmaailman homojen marinoita tasavertaisista ihmisoikeuksista.
Ranskalaisethan vasta saivat uuden sukupuolineutraalin avioliittolainsäädännön. Pohjoismaista Ruotsilla, Norjalla ja Tanskalla on jo lakiasiat tältä osin kunnossa. Kataisen hallitushan ei ottanut sukupuolineutraalia avioliittolainsäädäntöä hallitusohjelmaansa pitkälti jokaisen homon ikiystävän Päivi Räsäsen ja tämän kristillisen rakkauden nimissä toimivan hallituspuolueen vaatimuksesta. Hallitusohjelmasta huolimatta viisi hallituspuolueiden kansanedustajaa lähti ajamaan aloitetta sukupuolineutraalista avioliittolaista. Ja nyt aloite tyssähti valiokuntaan, missä porttia vartioi Anne H. samanmielisine kavereineen. Galluppien mukaan yli puolet suomalaista kannattaa sukupuolineutraalia avioliittolakia.
Ryynäsen Keijo ihmetteli, että miksi ihmeessä lakia pitää vastustaa tai jarruttaa? Eihän ole keneltäkään pois, jos homot saavat tasavertaiset oikeudet. Keijo tuumi olevansa hetero mahdollisesta tasavertaisesta laista huolimatta ja heteroavioliittonsa jatkuvan edelleen arkisen onnellisena. Miksi sitten pitäisi vastustaa toisten oikeuksia, kun se ei ole itseltä pois eikä muuta omaa arkielämää mitenkään? Keijo ei uskonut avioliittoinstituution murenevan siksi, että homot saisivat ihmisoikeudet. Avioliitto vaan nyt kertakaikkiaan muuttaa merkitystään ajassa ja paikassa. Ei kukaan enää etsi lapsilleen puolisoa sen perusteella että sulho- tai morsiankandidaatin perheellä on viljavia maita sopivasti perheen omien tiluksien läheisyydessä. Nykynuoret mokomat etsivät kumppaninsakin ihan itse miten haluavat.
Pike arveli, että osaksi pelätään homojen saavan myös adoptio-oikeudet. Olisihan se kamalaa jos kaksi naista tai kaksi miestä saisi adoptoida lapsen. Tissarin Erja tokaisi, että hirveäähän se olisi, kun ihan harkiten rakastavaan perheeseen niitä lapsia tulisi adoptoitua. Erja kertoi, että sen viisi omasynnyttämää lasta oli huostaanotettu, koska se oli aina aiemmin ratkennut juomaan ja viinanhimo oli voittanut äidinrakkauden. Heteroseksuaalien lisääntymistä ei koskaan kukaan kyseenalaista. Erja oli joka kerta päättänyt raitistua uuden lapsen takia, kun oli känniltään huomannut tulleensa raskaaksi. Koskaan aiemmin hanke ei ollut onnistunut, Erja oli aina alkanut juomaan uudelleen ja sossuntädit olivat hakeneet lapset pois. Lapsien isät, nämä Päivi Räsäselle niin tärkeät miehen mallit, joita ilman lapsi ei kehity psyykkisesti eheäksi, olivat yleensä vielä enemmän alkoholisoituneita. Ei niistä ollut lasta rakastamaan. Nyt Erja oli ollut pitkälti toista vuotta raittiina ja hoiti kuudetta lastaan, pientä Laina Elviraa oikein mallikkaasti.
Erja sanoi, että sitä kyllä kadutti näin jälkeenpäin, mutta juodessa vain juominen tuntui tärkeältä. Ja miehet myös. Erjan kaikilla lapsilla oli eri isä ja kaikki olivat saaneet alkunsa vahingossa kännissä. Erjan mielestä rakastava homo- tai lesbopari olisi ollut jokaiselle hänen aiemmalle lapselleen lottovoitto kasvattajana häneen itseensä verrattuna. Erja sanoi toivovansa sen lisäksi, että pysyisi kuivilla Laina Elviralle laajaa piiriä rakastavia aikuisia. Tähän ystäväpiriin tulisi kuulua niin miehiä kuin naisia, homoja kuin heteroita, suomalaisia ja maahanmuuttajia, kaikenlaisia rakastavia ihmisiä. Erjalle oli tärkeää, että Laina Elvirasta kasvaisi jotain muuta kuin Päivi Räsänen ja Anne Holmlund edustivat.
Minusta tämä laki on äärimmäisen tärkeä, vaikka en todennäköisesti koskaan itse avioidukaan. On noloa, että elämme aina ikuisessa henkisessä jälkijunassamme. Yhteiskunnallista asenne- ja arvomaailmaamme on yhä vaikeampi samaistaa läntiseen Eurooppaan. Olemme yhtä henkisesti jumahtaneita ikiaisiin perinteisiin kuin rakas itänaapurimme, jossa on palattu homokysymyksessä askel takaisin kohti henkistä kivikautta. Suomesta on tullut junttikonservatiivinen temmellyskenttä, jossa saa päästellä suustaan rasistisiä ja homofobisia olinöitä ja mennä puukkojen ja pullojen kanssa kirjastoon uhkaamaan rauhassa keskustelevia ihmisiä. Tasa-arvoa jarrutetaan kilvan ja siitä ollaan ylpeitä. Nykyisin saa ihmisestä sanoa kummia asioita rotuun, uskontoon tai sukupuoliseen suuntautumiseen viitaten. "Jotkut ovat geneettisesti rodultaan raiskareita" ja "hintit nolaavat maamme". Molemmat epäasiallisuudet ovat peräisin menneiden viikkojen perussuomalaisten julkista ölinöistä.
Pike huomautti, että me Suomessa elämme jonkinlaisessa edelläkävijyysharhassa. Luulemme olevamme tasa-arvoisia, innovatiivisia ja miltei joka asiassa edelläkävijöitä. Sukupuolten tasa-arvossa tullaan jo nyt jälkijunassa, tuloerot sukupuolta ja yhteiskuntaluokkien välillä ovat kasvaneet ja jatkavat kasvamistaan, Nokian kännykätkin valmistetaan muualla ja asenneilmapiirimme muistuttaa pimeää keskiaikaa. Kohta meillä ei ole kuin rääsyköyhällistöä joita herra Wahlroos ojentaa viikottaisilla lausunnoillaan siitä, kuinka köyhiä pitää kepittää, koska ovat köyhiä siksi koska ovat sen köyhyytensä itse aiheuttaneet. Naiset raatavat kotitöitä huonopalkkaisten töittensä jälkeen ja miehet tekevät miesten juttuja. Maahanmuuttajia ja homoja kivitetään, emmehän me ole ihan kokonaan ihmisiä. Ei meille tarvitse antaa ihmisoikeuksia.
Anne Holmlund, mietihän vielä. Ehkö kannattaisi katsoa peiliin ja kohdata tämä kysymys pohtien, onko tasavertaisuus keneltäkään pois? Haluammeko juuttua menneisyyteen vai elää tätä aikaa? Kontulan Ärrän kahvirinki oli tänään harvinaisen yksimielinen sukupuoleen ja seksuaaliseen suuntaumiseen katsomatta; sanomme ”tahdon” sukupuolineutraalille avioliittolainsäädännölle.
Kontulan aamu oli tänään erityisen harmaa. Kävelin mietteissäni tammikuisia kuralätäköitä vältellen kohti Ärrää ja aamukahvia. Lämpötila oli selkeästi plussan puolella, joten sohjoisia lätäköitä riitti. Ostari oli ankea ja kurainen. Jormalaisen Pena huojui vastaan elämänsä darrassa. Pena oli joutunut ulkoruokintaan hakattuaan naisystäväänsä, joka oli lopulta kyllästynyt lopullisesti ja vaihdattanut lukot. Pena oli mennyt tosi huonoon kuntoon, sillä näkyi olevan putki päällä. Toivotin Penalle hyvää päivänjatkoa.
Ärrällä oli tuttu seurue jo paikalla. Ostin kahvin ja liityin seuraan. Hämeenheimon Pike oli juuri selittämässä eilen Jyväskylässä tapahtuneesta selkkauksesta. Kolme äärioikeistolaista huligaania oli hyökännyt kirjastossa järjestettyä tilaisuutta vastaan. Tilaisuudessa esiteltiin tietokirjaa nimeltä "Äärioikeisto Suomessa" ja nämä äärioikeiston älypäät katsoivat tarpeelliseksi todistaa kirjan annin todenperäisyyden. Paikalla oli puhumassa vasemmistonuorten puheenjohtaja Li Andersson ja Mikael Brunila. Oikeistohuligaanit olivat varustautuneet pulloilla ja puukoilla. Kun järjestysmies oli estänyt näiden huligaanien pääsyn saliin, jossa tilaisuus pidettiin, häntä puukotettiin.
Ryynäsen Keijo ihmetteli, että mihin tämä maailma on menossa. Kaikenmaailman törkeyksien huutamisesta ja väkivaltaisesta käyttäytymisestä erilaisia ihmisiä kohtaan on tullut arkea. Keijo kertoi matkustaneensa eilen metrolla Itikseen ja puuttuneensa tilanteeseen, missä hiukan iäkkäämpi pikkuisen päihtynyt kantaväestöön kuuluva herrashenkilö huuteli törkeyksiä lastenvaunujen kanssa matkustavalle nuorelle mustalle naiselle. Keijo sanoi, että kaikki muut matkustajat olivat koettaneet katsella ulos ja olla huomaamatta tilannetta. Huuteleva ukkeli oli ollut ihan pieni ja päihtynyt ukonkäppänä, joka olisi ollut helppo kaataa kumoon miltei puhaltamalla. Kukaan ei silti uskaltanut puuttua tilanteeseen, paitsi Keijo. Tissarin Erja epäili, että olisivat ne varmaan uskaltaneet, mutteivät halunneet. Oli mukavampaa antaa vaan olla.
Hämeenheimon Pike soitti aamulla ja kysyi, lähtisinkö iltapäivällä nauttimaan taiteesta keskustan museoihin. Pike lupasi tarjota sisäänpääsyt. Se oli menossa tekemään juttua parista näyttelystä ja halusi keskustelukumppanin mukaansa. Lupauduin ilolla, sillä tammikuinen Kontula ei juuri kovin montaa esteettistä nautintoa tarjonnut. Linnunlaulu ja tähtitaivas varmaankin ovat kauniita kaikkialla, mutta kaipasin silti muutakin silmäniloa kuin ostarin Ärrän sinivalkoraitojen rytminen ilottelu. Kaipasin taidetta ja näyttelynjälkeistä pari tuoppia kokemuksen sulatteluun. Oletin, että Pike tarjoaisi nekin tällä kertaa. Rahani olivat lopussa, työmarkkinatuki tulisi vasta ensi viikolla. Onneksi olin tarjonnut Pikelle viime kännit ostarin happihour-pubissa, joten olemme tasapainossa tässä tärkeässä asiassa.
Tapasimme Kontulan metroasemalla ja astuimme sisään oranssiin ihmisiä suolistossaan kuljettavaan jyskyttävään metallimatoon. Pike kertoi innostuneena, että ensin paneutuisimme Ateneumissa symbolistiseen maisemakuvaan ja sieltä siirtyisimme Taidehallille ihastelemaan Leena Luostarisen ”Tiikerinpiirtäjä”-näyttelyä. Päiväsaikaan arkena on mukava käydä museoissa, kun ihmisiä ei ole ihan tungokseen asti samassa puuhassa. Haimme kassalta pyöreät lätkät, jotka kiinnitimme rintapieleen. Jostain kumman syystä taidemuseoissa pitää kiinnittää tämmöinen pyörylä merkkaamaan maksettua sisäänpääsyä. Mietimme Piken kanssa, milloin tämmöinen käytäntö on tullut voimaan. Emme muistaneet.
Ateneumin rappuset ylös lampsittuamme silmiemme eteen ilmestyi Paul Gauguinin "Näky saarnan jälkeen". Maalauksessa on minusta jotenkin vakavuuden takaa pilkistävä huvittava tunnelma. Myssypäiset tädit ovat etualalla sangen hartaan näköisinä. Diagonaalisesti maalauksen halkaisee puu, jonka toisella puolella enkelihahmo painii Jaakobinpainia ja samalla puolella myssytätien kanssa on koomisen oloinen yksinäinen lehmä. Huikeita tunnelmia tarjosivat myös Edvard Munch, Vincent van Gogh, Wassily Kandinsky ja monet muut. Nautin väreistä ja symbolismin paikoin huvittavastakin kuvakielestä. Tunsin ylpeyttä suomalaisten naismaalarien puolesta katsoessani Ellen Thesleffin maisemia.
Vietettyämme Ateneumissa muutaman tunnin kävelimme Taidehallille. Leena Luostarisen työt hyppäsivät kaksoisvoltilla kerien suoraan sieluun. Taidehallin korkeat valkoiset seinät saivat työt elämään. Niillä oli siellä tilaa elää ja hengittää, säteillä värimaailmaansa. Haukoin henkeäni. Luulen että näytimme Piken kanssa lähiöstä kaupunkiin eksyneiltä hukkuvilta särjiltä. Luostarisen tiikerit olivat jänniä, ylväitä, mutta hiukan ilkikurisiakin. Jotenkin satunnaisen samankaltaisia ja kaikki kuitenkin hirveän erilaisia ja erihenkisiä. Taustojen värit väreilivät ilmassa. Kun tarkastelin niitä lähempää, huomasin että niissä oli käytetty ihan samoja keinoja joita meillekin aikuisten kuvataiteen perusopetuksessa oli neuvottu: kuullottamista, valuttamista, eri paksuisia ja eläviä väripintoja. Kaukaa katsottuna pinnat sykkivät elämää. Sitä on taide: elämysten aikaansaamista harkituin pienin keinoin.
Olimme molemmat vaikuttuneita maalausten voimasta ja Piken lehtiökin oli melkoisen täynnä tekstiä jutun pohjaksi. Pohdimme, minne menisimme sulattelemaan kokemuksiamme. Totesimme, ettemme olleet pitkään aikaan käyneet Kalliossa viettämässä perinteistä iloista seuraelämää, joten päätimme suunnata sinne. Annoimme kolmosen raitiovaunun kuljettaa meidät Karhupuistoon, Sivukirjastoon. Otimme karhumerkkiset keskioluet Piken piikkiin. Istuimme alas ja katselimme ikkunasta näkyvää roskalavaa ja vielä hiljaista Fleminginkatua. Tunnelma oli harras, kuvien sulattelu vei meiltä molemmilta hetkeksi puhekyvyn . Lopulta saimme iloisen mielemme ja äänemme takaisin. Ryhdyimme pohtimaan kysymystä ihmisen ja taiteen suhteesta.
Taide on minusta joskus hiukan paradoksaalinen asia. Useimmat taiteilijat ovat hirveän köyhiä, jopa syrjäytyneitä. Luostarinenkin oli pitkään köyhä, kunnes onni hetkeksi potkaisi. Tosin hänellä kerrotaan olleen hiukan muutakin pulmaa, ainakin ajoittain hänen huhutaan juovan jonkin verran liikaa. Siitä huolimatta hän tekee upeita, sanonkuvaamattoman upeita maalauksia. Vincent van Gogh ei kai elämässään myynyt maalauksiaan juurikaan ja hän kärsi jostain psyykkeeseen vaikuttavasta sairaudesta, jonka diagnostiikasta ei olla täysin yksimielisiä. Ongelmaisia, köyhiä, herkkiä ja lahjakkaista taiteilijoita voisi luetella loputtomiin. Ihmettelin, että taiteen kuluttaminen on usein hiukan elitististä puuhaa. Ihmiset esittelevät ylpeinä hyvää taidemakuaan, uusia hankintojaan jotka on ripustettu kalliin kodin puhtoisille seinille. Yläluokka näyttää tässäkin kulutuksen suunnan ja määrittelee hyvän maun. Juntti osa keskiluokkaa tai maksukykyinen osa työväestöstä ostaa seinilleen usein Palmun Juhania, jota ei taasen arvosteta tekijänä taidepiireissä. Hiukan tai hyvin paljon yksinkertaistaen vauras eliitti käyttää tässä vähävaraisten työn tuotteita erottumiseensa ja jopa määrittelee kuka näistä ei vauraista tekijöistä on suosiossa ja saa arvostusta.
Toisaalta taiteen katselu ja siitä nauttiminen on myös meidän köyhien ulottuvilla. Galleriat ovat ilmaisia, museotkin antavat alennuksia ja joihinkin pääsee tiettyinä päivinä ilmaiseksi. Mutta kiinnostaako taide meitä? Pikeä ja minua ainakin kiinnosti. Taide oli tavallaan pelastanut meidät molemmat joltakin suuremmalta, maailmatuskalta. Pike rakasti katsella taidetta, kirjoittaa ja analysoida sitä. Pike sanoi, että jos se saisi aloittaa elämänsä uusiksi, se opiskelisi taidehistoriaa. Se tutkisi jotain kivaa sukupuoleen liittyvää teemaa, kuratoisi näyttelyitä ja kirjoittaisi teemasta loputtomiin. Mutta tällaisenaankin eletyssä elämässä taide oli kiskaissut Piken pois syvän masennuksen uumenista. Minut taide on pelastanut pitkäaikaistyöttömyyden pahimmalta riskiltä, syvääkin syvemmältä syrjäytymiseltä. Minä en analysoi, teen. Maalaan mieluiten, mutta olen hiljalleen opetellut kaikkea muutakin.
Taide antaa keinon olla maailmassa paremmin sovussa itsensä kanssa. Burn outin 1990-luvulla koettuani on sisälläni ollut aina pieni möykky ahdistusta, joka pienin palasin tai siveltimenvedoin siirtyy kankaalle tai paperille. Silloin minä elän hetken tässä maailmassa ja ajassa kiinni paikallani. En enää tunne olevani irrallinen pölyhiukkanen avaruudessa leijumassa vailla päämäärää tai tarkoitusta. Olen olemassa, koska teen, näen, koen ja tunnen. Otimme uudet oluet, ne maistuivat hyvälle, kuten elämäkin.
Aamulla oli kylmää ja harmaata. Kahviteltuani Ärrällä hyvässä seurassa en oikein tahtonut saada elämän syrjästä ja tekemällä olemisesta kiinni. Piirtelin hiukan luonnoksia seuraavaa opetustuntia varten, mutta tuntui kuin kynä olisi tehnyt ihan omiaan. Se ei totellut käskyjäni ollenkaan, eikä muovannut valoista ja varjoista laisinkaan iloista vuoropuhelevaa rytmiikkaa. Kynä ei suostunut tekemään tänään mitään sen kaltaista kuin koetin saada aikaiseksi, joten katsoin viisaammaksi lopettaa. Päätin tarttua kirjastosta lainaamaani dekkariin, mutta jo kolmannella sivulla Maardamin murhaavia tapahtumia huomasin tuijottavani ikkunasta ulos ja ajattelevani vallan muita asioita. Lopulta päätin soittaa Hämeenheimon Pikelle, jolla oli tänään vapaata ja koettaa houkutella Pike-poloinen iltapäivän happy hour-oluelle.
Oli minun vuoroni hakea uudet tuopit. Happy houria oli onneksi vielä monta tuntia jäljellä. Ihmettelimme uutista Viking Linen uudesta Turku-Tukholma reitille tulevasta Grace-aluksesta. Laiva on 218 metriä pitkä ja sen kyytiin mahtuu kerralla 2800 matkustajaa. Vieläkö me jaksamme seilata tuota väliä ympärikännissä edestakaisin? Ilmeisesti suomalaisten into juoda drinkkejä uivassa viihdekeskus-supermarketissa ei ole vieläkään laantunut. Uutisessa korostettiin uuden laivan ekologisuutta. Luultavimmin kaikista ekologisinta olisi olla risteilemättä ollenkaan ja juoda oluensa tai drinkkinsä maissa. Nuorena oli jotenkin jännää mennä ruotsinlaivalla edestakaisin. Silloin saattoi saada alaikäisenä ostettua laivalta drinkin tai useammankin. Kaverini joivat sinisiä enkeleitä, auringonlaskuja ja -nousuja niin paljon kuin 17-vuotiaan budjetti ja pää kesti. Eli ei kovin montaa. Minä tyydyin yleensä olueeseen. Kotiinviemisiksi piti ostaa ällöttävän makuisia likööreitä sun muita tököttejä ja jättiläismäisiä karkkipusseja, koska ne olivat niin hirveän paljon edullisempia laivalla. Todella suurta säästöä, epäilemättä. En muuten olisi ikinä ostanut litraa kermalikööriä tai kiloa toffeeta.
Hain meille vielä uudet tuopit ja laitoin jukeboksiin pari menevää, iltapäiväkänniä myötäilevää rokkiklassikkoa. Katsoin ulos ikkunasta näkyvää harmautta ja ostarin eloisaa vilinää. Kyllä Kontula on ehdottomasti paras paikka asua, elää ja ottaa iltapäiväkännit.
Aamulla kävin loskasään saattelemana vuoden viimeisellä aamukahvilla ostarin Ärrällä. Vuoden vaihtuminen tuo mukanaan aina jonkinlaisen muutoksen tunnelman. Odotuksen paremmasta. Ihan kuin ihminen voisi aloittaa alusta, puhtaalta pöydältä. On suuri mahdollisuus muutokseen. Siksi kai teemme näitä iänikuisia uudenvuoden lupauksiamme, jotka rikomme heti ensimmäisen tilaisuuden tullen. Tammikuun kolmantena päivänä on yli 90 prosenttia hyvistä päätöksistä korvattu vähemmän jyrkillä rajoituksilla. Tupakkalakko on muuttunut päätökseksi ”en polta, paitsi silloin kun tekee hirveästi mieli” ja tipaton tammikuu tipattomaksi tammikuun kahdeksi ensimmäiseksi päiväksi. Toisaalta on hyvä, että nämä lupaukset säännönmukaisesti rikotaan. Jos joka vuosi hyveellistyisi ihan hirveästi, ei lopulta enää voisi tehdä yhtään uudenvuoden lupausta tapojensa parantamiseksi. Maailma täyttyisi Buddhista ja Äiti-Teresoista.
Hämeenheimon Pike oli lukenut Umayya Abu-Hannan kirjoituksen suomalaisten rasismista ja oli siitä kovin tuohduksissaan. Umayya on osin rasismimme takia muuttanut pienen tyttärensä kanssa Amsterdamiin ja kirjoitti ikävästi omatuntoa riipaisevan tekstin. Kirjoituksessa tuotiin esiin ikäviä piirteitä suomalaisesta rasismista. Esimerkiksi aikuinen suomalainen mieshenkilö oli nimitellyt Umayyan pientä tytärtä neekeriksi. Pysähdyimme joukolla miettimään, että missä nämä tämmöiset pikkutyttöjä kiusaavat sankarit oikein kasvavat. Tiedän, että heitä asuu täällä meillä Kontulassakin. Kukaan kavereistani, eikä edes puolitutuistani kehtaisi ikinä tunnustaa huutelevansa ventoveraille ihmisille törkeyksiä julkisella paikalla vain siksi, että nämä näyttävät jotenkin erilaisilta. Nolointa maailmassa olisi huudella puolustuskyvyttömille pikkutytöille. Ryynäsen Keijo totesi, että tämä pikkulasten kiusaaminen kyllä vaatii jo melkoisen aivo- tai tunnevaurion tai jopa molemmat samanaikaisesti.
Lahikaisen Pirjoa puolestaan ihmetytti se, miksi tämä maailma on vuosi vuodelta yhä jyrkemmin jakautunut menestyjiin ja ei-menestyjiin. Pirjo ja sen alaiset, keskisuuren siivousfirman osa-aikaiset siivojat olivat pelin häviäjiä. Heitä kohdeltiin huonommin kuin Ullanlinnan asukkaiden puudeleita. Heillä teetettiin käsittämätön määrä työtä käsittämättömän pienellä palkalla ja arvostuksella. Siivooja oli aina paikan kuin paikan alinta kastia. Henkilö, joka oli miltei epäihminen ja jota sai siksi kohdella huonommin kuin roskakoria. Se, että jollain on huono palkka ilmeisesti tarkoittaa, että tämä on jotenkin alempi ihminen. Ihmiset asetetaan arvokkuusjärjestykseen tulotason perusteella. Pirjon mielestä tämä eriarvoistuminen on selkeästi kasvanut. Nykyisin kukaan ei välitä miten työntekijää kohdellaan. Ennen edes yritettiin juhlapuheissa väittää, että kumminkin arvostettiin jotenkin näiden matalapalkkaraatajien suurta ja tarpeellista työpanosta.
Pohdimme pitkään, että miksi me ihmiset tarvitsemme tämmöisiä eriarvoistavia luokitteluja; toiset ovat omasta mielestämme jonkin ominaisuutensa perusteella alempiarvoisia kuin me itse. Tämähän ei ole sinänsä mikään uusi ajatus. Jo sääty-yhteiskunta kohteli eri säätyjen edustajia sangen eri tavoin. Toiset raatoivat itsensä kynnet ruvella miltei hengiltä ja toiset anastivat nämä työn hedelmät ja viettivät leppoisaa elämää, koska olivat syntyperältään muka parempaa sakkia. Mutta millä tämä eriarvoisuus loppupeleissä oikein perustellaan? Kautta aikojen etuoikeutetut ovat uskotelleet, jolleivat onnistuneesti nyt muille niin ainakin itselleen, että ovat syntyjään jotenkin parempia ihmisiä ja ovat siksi nämä etuoikeutensa ansainneet. Asian kääntöpuoli näkyy nykyisessä työvoimapolitiikassa: työttömät ovat kohtalonsa ansainneet ja siksi heillä voi teettää ilmaista orjatyötä loputtomiin pelkällä työmarkkinatuella nimeämällä työnteko harjoitteluksi. Henkilön työttömyyshän on aina hänen oma vikansa, ei koskaan esimerkiksi pörssikeinottelusta johdannaisena seuraavan tehtaan sulkemisen syytä.
Pike sanoi toivovansa tämän ihmislajin joskus ymmärtävän, että onnellisuuteen on oikeus jokaisella, mutta etuoikeuksiin ei kenelläkään. Ongelman ydin oli juuri siinä, että jotkut ihmiset anastivat maailmasta suuremman siivun kuin heille kuuluisi ja muut saivat tyytyä tähteisiin tai jopa nuoleman näppejään. Tätä sitten perusteltiin milloin milläkin; syntyperällä, rahalla, taloudellisen kasvun tarpeellisuudella tai muulla aikaan ja paikkaan sidotulla ideologisella ajan myötä puppuhölynpölyksi osoittautuvalla väittämällä. Ystävämme Björn Wahlroos lienee oikeasti sitä mieltä, että hän on jotenkin arvokkaampi ihminen ja oikeutettu tämän vuoksi riistämään muita jopa yli omien tarpeidensa. Jokainen meistä tarvitsee ruokaa, suojaa, vettä ja jonkinlaisen ihmisyhteisön, joka hyväksyy, kunniottaa ja rakastaa. Miksi olemme kovin hanakasti valmiit kieltämään tämän toisilta ja toiset taas uskottelevat olevansa oikeutettuja ylimääräisiin annoksiin?
Umayya Abu-Hanna olisi halunnut, että hänen ihonväriltään enemmistöstä piirun verran erottuvaa pikkutyttöään olisi kohdeltu hyvin, kuten muitakin pikkutyttöjä. Pirjo toivoisi, että siivooja ei olisi esine, vaan tunteva ja arvostettava ihminen, joka huolehtii työkseen tarpeellisista asioista huonolla korvauksella. Minä toivoisin että kaikkia ihmisiä kohdeltaisiin ikäänkuin he olisivat päämääriä sinänsä, ei välineinä. Tämän ajatuksen on kyllä keksinyt eräs herra taannoin Königsbergissä, mutta minusta siinä on edelleen viisauden siemen.
Kontulan väki toivottaa kaikille parempaa ja onnellisempaa tulevaa vuotta 2013. Toivottavasti tulevana vuotena kukaan ei kiusaa pikkutyttöjä tai ketään muutakaan yhtään minkään syyn takia. Illalla lähtisimme Piken kanssa juomaan kuohuvaa kaupungille ja tapaamaan vanhoja ja toivon mukaan myös joitakin uusia ystäviämme. Maailma on tulvillaan iloista muutoksen mahdollisuutta.
Rauhaa ja rakkautta maailmalle.
