Huomasin tänään töissä olevani taas kerran taipuvainen haaveiluun ja ylenpalttiseen tähtiinkurkotteluun sen sijaan, että osaisin nauttia juuri käsillä olevista pienistä ilonmurusista. Ilta oli hiljainen ja huokaisin portsarille, että "Oispa jo helmikuu." Vastauksensa "Oispa nyt ensin vaikka kello puoli neljä!" oli kyllä aika osuva. Mitäpä tuota nyt hosumaan tämän ajankulumisenkaan kanssa. Kyllä se helmikuukin sieltä tulee.

Ja nyt kellokin on jo viis.

Käsite "olla monta rautaa tulessa" on kyllä osuva tilanteessa, jossa ollaan pöydässä avaamassa verisellä lihakirveellä kahta kuohuviinipulloa oluttankin odottaessa vaihtoa, lipunmyyjän huudellessa kuittirullan olevan lopussa, dj:n pyytävän tarjoilua koppiinsa ja pissallekin pitäisi ehtiä. Noh, olihan vain mukava ilta kaikenkaikkiaan.

Monen asian hoitaminen kerralla aiheuttaa kohdallani kroonista myöhästelyä.

Lupasin kaverille että tulen vartin kuluessa kylään. Ostettuani illan tanssikilpailun palkinnon, käytyäni maksamassa eilisen donitsivelan Arnoldsille, juostuani kahdessa eri Tiimarissa ostamassa pääsylippunippuja (hih, hassu sana!) ja puhuttuani Pukumiehestä hajuvesinäytteitä teatterin vuosijuhliin huomasin, että siinä taisi mennä vähän enemmän kuin vartti. Oho.

Valomerkin jälkeen huomasin virheiden määrän yksinkertaisissa toimenpiteissä lisääntyvän juuri sen verran, että pysähdyin toviksi ajattelemaan kaiken monimutkaisuutta ja keksin taas elämän tarkoituksen (toinen kerta viikon sisällä). Minun mielestäni elämän tarkoitus on tehdä yksinkertaisia asioita. Mahdollisimman helposti ja miellyttävästi. Niin se on.