Noin viikko sitten Lapin Keskussairaalan ortopedian poliklinikan odotusaulassa ihmettelin, mistä nämä ihmiset oikein tuntevat toisensa. Olin ainut sukupolveni edustaja vanhojen Eeva- ja Apu-lehtien tuoksuisessa tilassa, jossa suuret ikäluokat näyttivät viihtyvän hämmästyttävän hyvin. Lapsuudessani saman ikäiset ihmiset puhuivat sotajuttuja, mutta nyt jotain oli tapahtunut. Aivan. Olen itse vanhentunut ja harmaahapsien henkilökohtaisiksi talvisodiksi ovat muuttuneet vasemman nilkan kohtaloksi koitunut Rotuaari juhannusviikolla, tai olkapään paikoiltaan repinyt veneennosto Sinetässä jouluviikolla. Niin ja tietysti homon äänestäminen presidentinvaaleissa. Aina vierestä löytyi samankaltaisen kohtalon kokenut juttukaveri ja jos vastaanotollepääsy keskeytti tarinan, sitä jatkettiin jonkun toisen kanssa. Sama se kenen, juttu oli todennäköisesti kuitenkin jo useampaan otteeseen kuultu. Oma vastaanottoaikani katkaisi ajatukseni siitä, että nykyajan vanhuksilla on ihan eri jutut kuin minun lapsuudessani. Toista se oli silloin kuin minä olin nuori.

Valtioksi, jossa poikarakkaudesta saa raipaniskuja ja sata vuotta rottia kuhisevaa tyrmää, Singapore on todella gay. Tämä siis on kahden päivän empiiriseen kokemukseeni perustuva havainto. Eetu osti uikkarinsa Louis Vuittonilta, ja omani hankin viereisestä HOM -nimisestä miesten alusasuliikkeestä, jonka ovella pleksinen salskea mallinukke oli sonnustautunut pilottilaseihin, koppalakkiin ja alushousuihin, joihin käytetty kangasmäärä ei korreloinut niiden hintaa. Suurlähetystö kertoo nettisivuillaan enimpien homobaarien sijaitsevan China Townissa ja että sunnuntai on useissa ravintoloissa epävirallinen homoilta, eikä mies ole mies eikä mikään ellei olalla heilu tyyris käsveska! Taisiis toi käsveska oli taas omaa empiiristä osiotani. Kaamoksenkarkuamiseni päämäärä ei kuitenkaan ole paikallisen seksuaalivähemmistöskenen analyseeraaminen, vaan ruuasta ja joutenolosta nauttiminen, joten takaisin poolille ja valmistautumaan kasvohoitoon. En tiennytkään miten dramaattinen tilanteeni oli, ennenkuin puolitoistatuntia naamaani välillä hyvinkin tuskallisesti räpeltänyt daami kertoi nyt olevan käsillä viimeinen hetki pelastaa nuorekkuuteni ripe! Onneksi siihen löytyi lääkkeet ja "kasvojenpelastuspartio" odotti sivupöydällä valmiina kalliinnäköisissä purkeissa. Ihan ei nyt mennyt tädin myyntipuhe läpi ja viiden huntin purnukkakokoelmasta lähti mukaan vain osa. Dinnerillä hotellin 24. kerroksessa lasisen seinän takana välkkyi kaupungin valot, Möttönen kupli lasissa ja Eetun kanssa pantiin maailman asiat mallilleen. Kampasimpukka oli ihanhyvää ja makkara-pekonikuvioisen pleksin päältä tarjoiltu halkaistua munaa markkeeraavan mangovanukkaan koostumus täydellisyyttä hipova. Eetu väittää mun luvanneen syksyllä Lissabonissa, että seuraavalla lomalla en tupakoi lainkaan ja hirveän ponnekkaasti se siitä myös pitää kiinni! Yritys, kilahdus, viisi minuuttia eilenkin keskenjäänyttä Disney-leffaa ja kuorsaus. Aamiaisen jälkeen fyllingit tanaan ja poolille. Venäläisistä ei näköjään pääse eroon täälläkään, enkä nyt puhu Konstantin Stanislavskista.

Turkuindeksillä mitattuna olen nyt hyvin kaukana kotoa. Turkuindeksi tarkoittaa siis kotoa Turkuun matkustamiseen käytettyä aikaa, jos Tampereella on vittumainen junanvaihto, jonka jälkeen ei saa enää unta. Tänne Singaporen nihkeyteen siis kesti vielä pidempään. Matkan vaivoja lisäsi keskellä yötä kolme kertaa lentokoneen ikkunasuojan auki läväyttänyt daami edessäni (Kato Kyösti se paistaa aurinko täällä pilivien päällä!) ja muutamien itkevien lasten huonosti kasvatetut vanhemmat. Vähään tyytyvänä vaatimattomana pohjalaisena hotellimme työntekijöiden työasut on aika koomisia tietyissä piirteissään. Piccolon metrinen töyhtölakki oli erityisen sykähdyttäviä samoin kuin klubiemäntämme iltapuvun kolmimetrinen sivuhalkio. Valkounivormuisten miekoin varustettujen poikien tarkoitusta aulassa en ole vielä selvittänyt. Autonkuljettajamme oli sentään konservatiivisesti mustissa kuin arkkua olisi tullut lentokentältä noutamaan. Nyt uikkari- ja aurinkorasvaostoksille ja lomakirjan kimppuun. Jee!

Okei nyt mä olen hämmästynyt. Istun tässä Helsinki-Vantaan lentokentän My City Helsinki Café Bar Grill Drink Pick Up Point Nouda Tästä Start -ravintolakompleksissa (kenties jotain selkiyttämisen varaa kylttien suunnittelussa?), kun keski-ikäinen daami ohi kävellessään jäi tuijottamaan ja kääntyi kohti kuin aikoakseen leipoa turpaan, mutta sanoikin: "Sä olet Mechanema, se joka pitää blogia Qruiserissa, vittu siistiä! Hei hyvää jatkoa sulle!" Sitten se jatkoi matkaansa ja mä jatkoin sushien napostelua. Tekeeköhän se daami samalla lailla kaikille, joiden kuvan se on joskus nähnyt sosiaalisessa mediassa? Hitto. Näytti onnelliselta otukselta. Vähän niinku koiranpentu. Mietin kummallista kohtaamista noin vartin ja voiko joku väittää, ettei meillä jokaisella olisi ainakin vähän opittavaa tältä daamilta? Enkä tarkoita tuntemattomista ihmisistä sekoamista, vaan aitoa kykyä innostua spontaanisti asioista, jotka herättävät jonkin tunteen. Kuka siitä ilahtuu, jos jokin sykähdyttää sinua ja hammasta purren kävelet kotiisi kertomaan asiasta jukka-palmullesi. Vai olisiko sekin liian räväkkä reaktio?